Paavo Väyrysen ”kansalaisaloite kansanäänestyksen järjestämiseksi Suomen jäsenyydestä euroalueessa” on kerännyt jo noin 46 000 nimeä ja tullee lähiaikoina eduskunnan käsittelyyn. Myös markkinafundamentalistinen oikeisto on alkanut arvostella euroa ja pohtia euroeron mahdollisuutta yhä näkyvämmin. Vesa Kanniaisen ja kumppanien viimeisintä selvitystä esiteltiin ajatushautomo Liberan järjestämässä eurokeskustelutilaisuudessa Helsingissä torstaina 8.10. Väyrynen viittaa aloitteensa perusteluissa Kanniaisen aiempaan selvitykseen asiasta. Mutta missä on vasemmiston ääni näissä keskusteluissa?
EMU-periaatteet ovat suoranainen antiteesi kaikelle sille mitä vasemmisto ajaa: kokonaisuuksien toimintaa ymmärtävää talouspolitiikkaa, sosiaalista solidaarisuutta ja demokratiaa.
Viime kesän Syriza-katastrofin jälkeen euroalue on alkanut näyttäytyä monille suoranaisena tyranniana, jossa komission ja Saksan hallituksen johdolla oikeisto on valmis vaikka tuhoamaan euromaan talouden, jollei se alistu ankaraan talouskuriin – ja sen yhtä tuhoisiin vaikutuksiin. Yritys järkiperäisesti vakuuttaa euroeliittiä paremman talouspolitiikan mahdollisuudesta epäonnistui täysin. Yanis Varoufakiksen ja kumppaneiden aloitteesta eurooppalainen vasemmisto pohtii nyt suunnitelmaa B.
Suomen vasemmistoliiton osalta suunnitelma B on jo kirjattu kevään 2014 eurovaaliohjelmaamme:
”Unionin kehityksellä täytyy olla kansalaisten aktiivinen tuki. Vuoden 1994 kansanäänestyksessä annettu valtuutus ei enää kata budjettikurin ja kilpailukykyohjelmien sanelemaa nykykehitystä. Vasemmisto vaatii monivaihtoehtoista kansanäänestystä, joka politisoi unionin nykyisen kehityksen ja ohjaa sen paremmalle uralle. Päätavoitteena on osallistua aktiivisesti eurooppalaisten ja maailmanlaajuisten yhteisrintamien rakentamiseen demokraattisten, sosiaalisten ja ekologisten uudistusten puolesta.”
”Mikäli eurokriisiä ja eurovaluutan ongelmia ei saada ratkaistua kestävällä tavalla, yhteisvalutta on purettava hallitusti, jolloin EMU- jäsenyydestä järjestettäisiin kansanäänestys.”
Eurokriisiä ei ole saatu ratkaistua kestävällä tavalla. Yhtäkään eurovaaliohjelmamme institutionaalista muutosehdotusta ei ole toteutettu – eikä olla toteuttamassa.
Alun perin ajattelin, että tilanne pitää katsoa vuoden 2019 europarlamenttivaalien yhteydessä uudelleen, ja että silloin on tehtävä päätös kansanäänestyksestä. ”Jos EU:ssa ei näy realistisia merkkejä merkittävistä institutionaalisista muutoksista keynesiläiseen suuntaan vuosikymmenen loppuun mennessä, on aika ryhtyä pohtimaan ja valmistelemaan Suomen eroa eurosta ja budjettikurisopimuksista.”
Sittemmin tilanne on kuitenkin huonontunut nopeasti. EU on menettänyt demokraattisen vasemmiston luottamuksen, uskon siihen, että EU voisi muuttua suostuttelun ja rationaalisen argumentaation pohjalta. Aika vaatia kansanäänestystä eurosta on nyt. Paras olisi Euroopan laajuinen kansanäänestys, mutta sellaisen järjestäminen ei näytä lainkaan mahdolliselta ainakaan lähitulevaisuudessa.
Jäljelle jää kansallinen kansanäänestys eli juuri se, mitä Paavo Väyrynen esittää. Pitäisikö vasemmiston siis asettua Väyrysen ehdotuksen taakse?
Olen Väyrysen kanssa samaa mieltä siitä, että Suomi liitettiin euroon epäasianmukaisesti, ja että eurolla on ollut haitallisia taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia Suomelle. Väyrysen perustelut aloitteelleen ovat kuitenkin läpikotaisin kansallismielisiä ja sitä myötä myös vastoin vasemmiston tavoitteita.
Väyrysen perusteisiin kuuluvat muun muassa stereotyyppinen Kreikka-kortin käyttö (”Kreikan tukemiseen on otettu vihdoinkin tiukka kanta”) ja liittovaltiolla pelottelu. Perimmiltään Väyrynen ajaa kansallista itsekeskeisyyttä ja egoismia, sitä samaa, mitä myös perussuomalaiset ovat omalla tavallaan ajaneet milloin Soinin lotkautuksilla, milloin suoranaisella vihapuheella, milloin maltillisemmin salonkikelpoisella tavalla.
Vasemmistolla pitää olla oma versio kansanäänestysehdotuksesta. Täytyy tavoitella monivaihtoehtoista kansanäänestystä, joka politisoi unionin nykyisen kehityksen ja ohjaa sen paremmalle uralle. Lisäksi äänestyksen pitää koskea paitsi euroa niin myös eurokriisin aikana solmittuja budjettikurisopimuksia.
Kuulen jo korvissani epäilijän huutavan: ”Mutta itsehän olette olleet noita budjettikurisopimuksia hyväksymässä!”. Totta, ja siinä vasemmistoliitto teki mielestäni suuren historiallisen virheen. Tämä virhe voidaan kuitenkin korjata.
On syytä kerrata: vasemmisto vaatii muun muassa europarlamentin vallan lisäämistä, EKP:n mandaatin muuttamista (tavoitteeksi kasvu ja työllisyys), yhteistä finanssipolitiikkaa, laajaa eurooppalaista julkisten investointien ohjelmaa ja velkasovittelumekanismia. Ohjelmaamme sisältyy myös monia ekologisia ja demokraattisia uudistuksia paitsi unionissa niin myös globaalihallinnassa.
Eurooppalaiset sisämarkkinat ja globalisoituva talous edellyttävät demokraattisen politiikan eurooppalaistamista ja globalisoimista. Tällainen politiikka on kuitenkin voimatonta ilman asianmukaisia eurooppalaisia ja maailmanlaajuisia instituutioita.
Siksi pelkkä kansallinen nostalgia on lyhytnäköistä. Ei ole mielekästä tavoitella paluuta markkaan ja 1960- ja 70-lukujen talouspolitiikkaan. Jos ja kun kansanäänestys järjestetään, myös euroeron pitää olla aito mahdollisuus, mutta silloinkaan ei ole hyvä idea palata markkaan. Uuden (ja todennäköisesti vain väliaikaisen) kansallisen rahan nimi voisi olla vaikka solidi, joka on johdettu latinan sanoista solidum ja solidus. Ne muodostavat sanan ”solidaarisuus” pohjan.
Kansanäänestys voisi näin ollen sisältää sarjan kysymyksiä:
- pitäisikö unionia kehittää yhteisvastuulliseen suuntaan – esimerkiksi muuttamalla keskuspankin tehtävää ja luomalla yhteisen talouspolitiikan perusteet – vai olisiko parempi jatkaa nykyisten talouskuri-instituutioiden pohjalta?
- kumpi olisi parempi vaihtoehto: kansallinen valuutta vai yhteisvastuullisesti järjestetty eurojärjestelmä?
- pitäisikö Suomen pysyä nykyisenkaltaisessa eurossa vai erota siitä?
- pitäisikö Suomen irtautua uusista budjettikurisopimuksista (EVM, ”two pack”, ”six pack”, Euro plus, budjettikurisopimus)?
Vasemmisto voi siis yhtyä vaatimukseen kansanäänestyksestä. Lisäksi eurosta eroamisen täytyy olla aito mahdollisuus. Silti olennaista tässä on kysymysten kehystäminen ja muotoilu. Meidän täytyy selkeäsanaisesti ja äänekkäästi pitää huolta siitä, että euron politisoinnin julkilausuttuna päätavoitteena on ”osallistua aktiivisesti eurooppalaisten ja maailmanlaajuisten yhteisrintamien rakentamiseen demokraattisten, sosiaalisten ja ekologisten uudistusten puolesta”.
Tarvitaan myös kanta siihen, että miten (väliaikainen) kansallinen valuutta solidi pitäisi järjestää, jos sellaiseen lopulta päädytään. Itse pitäisin järkevänä sitä, että kokeiltaisiin jonkinlaista kompromissia kelluvan ja hallinnollisesti päätetyn vaihtokurssin välillä.
Valuutan arvo voisi pohjautua valuuttakorin hitaasti liikkuvaan keskiarvoon, mutta kuitenkin niin, että poliittisella päätöksellä tuota keskiarvoa voidaan muuttaa. Äkillisten muutosten tapauksessa valuutanvaihto joutuisi ankaran verotuksen kohteeksi (mikä on muunnelma Paul Bernard Spahnin esittämästä valuutanvaihtoveron mallista). Näin myös harkinnanvarainen devalvointi säilyisi talouspolitiikan keinovalikoimassa.
Heikki Patomäki
