Mikä voisi olla parempi symboli sellaiselle uudelle globaalille vasemmistolle, joka on valmis ammentamaan uusista ja odottamattomista ideoiden lähteistä? Lue eteenpäin…
Ihmiset äänestivät kevään eduskuntavaaleissa puolueita, jotka kannattavat leikkauksia, mutta eivät voi sietää leikkauksia, varsinkaan jos ne osuvat omalle kohdalle. Tämä paradoksi näkyy ehkä selkeimmin perussuomalaisten kannattajien keskuudessa. Monet heistä ovat syvästi hämmentyneitä.
Kuukausia odotettu perussuomalaisten kannatuksen romahdus on nyt alkanut. Suurin hyötyjä on SDP, joka on aiemmin menettänyt kannatustaan paljolti juuri perussuomalaisille (tämäkin käänne on paradoksaalinen sikäli, että myös SDP on valtiovarainministeriön linjoilla ja kannattaa lisäleikkauksia). Vihreät ovat YLE:n uusimmassa gallupissa jo maan neljänneksi suurin puolue. Myös vasemmiston kannatus näyttää hivenen paremmalta kuin vähään aikaan (8,3%). SSS-hallituksen hajoaminen alkaa vaikuttaa yhä todennäköisemmältä; puhutaan jopa ennenaikaisten vaalien mahdollisuudesta.
Tämä odotettu käänne ei kuitenkaan kumoa vasemmiston kriisiä. Kriisi on paljon, paljon syvempi kuin pienet heilahtelut kuukausittaisissa gallup-luvuissa. Siksi olen iloinen siitä, että puolueen uudistaminen on nyt laajalti hyväksytty lähtökohdaksi kesäkuun 2016 puoluekokoukseen valmistauduttaessa. Kuitenkin näkemykset siitä, kuinka perustavia muutoksia tarvitaan, eroavat merkittävästi.
Jotkut ovat sitä mieltä, että pikkumuutokset riittävät, tarvitaan vain enemmän ja kovempaa yrittämistä vanhoilla resepteillä. Toiset saattavat hyväksyä perusteellisemman uudistumisen tarpeen, mutta eivät välttämättä hahmota kovin hyvin yhteyttä vallitseviin rutiineihin ja käytäntöihin. Ja osa meistä on sitä mieltä, että vain kokonaan uudistuneella vasemmistolla on mahdollisuus nousta nykyisestä ahdingosta. Jollei mitään tehdä, puolue joko kuihtuu pois tai mukautuu pysyvästi osaksi uusliberaalia valtavirtaa, sen pieneksi vasemman laidan ryhmittymäksi, joka pyrkii väsyneessä puolustustaistelussa säilyttämään hyvinvointivaltiosta ja ammattiliittojen vallasta sen, mitä niistä vielä säilytettävissä on.
Puoluehallituksen syyskuun kokouksessa päätettiin perustaa viisi työryhmää pohtimaan puolueen uudistumista. Näihin kuuluvat sääntötyöryhmä selvittämään puolueen sääntöjen uudistamistarpeita ja viestintätyöryhmä miettimään viestintää. Puoluehallitus päätti lisäksi teettää imagotutkimuksen, laatia puolueen strategian ja luonnostella yhdessä eduskuntaryhmän kanssa viestintästrategian.
Työryhmiä tarvitaan valmistelemaan asioita, mutta niillä voidaan myös korvata oikea analyysi ja visiot. Puolueen seminaareissa ja tilaisuuksissa on usein toiminnan kehittämiseen tähtäävää työryhmätyöskentelyä, mutta pahimmassa tapauksessa sellainen tuottaa vain nykykonsulttien reipasta itsekohotuspuhetta ja neuvoja siitä, mitä uusien jäsenten tervetuliaisilloissa pitäisi tarjota.
Yksi ongelma on se, että siinä määrin kuin uudistustyö pysyy tiukasti puoluejohdon (erityisesti työvaliokunnan) ja puoluetoimiston käsissä, kauaskantoisten, kunnianhimoisten tai radikaalien uusien ideoiden synty ei välttämättä ole kovin todennäköistä. Eduskuntaryhmä pyörittää omia rutiineitaan.
Vasemmistoliiton perustaminen vuonna 1990 oli ratkaisu silloiseen vakavaan identiteetti- ja uskottavuusongelmaan. Tarpeeksi suurta katkosta menneisyyteen ei kuitenkaan saatu aikaan, ja sittemmin vasemmisto on ryvettänyt omaa uskottavuuteen itse osallistumalla Suomen uusliberalisaatioon. Puolue on profiloitunut julkisen sektorin kautta tapahtuvaan hyvinvoinnin jakoon ilman omaehtoista talousteoriaa, usein pyrkien vain jarruttelemaan oikeistovyöryä. Puolueen proaktiivinen toiminta EU:ssa tai globaalipolitiikassa on vähäistä ja yleisölle näkymätöntä.
Ei pelkästään rivijäsenet, vaan myös monet aktiivit ja luottamushenkilöt kokevat, että puolueen toimintaan tai tietoihin ei pääse laajemmin osalliseksi. Asiat hoidetaan ikään kuin pienessä perhepiirissä. Puolueen toimintakulttuuria olen analysoinut laajemmin kesän raportissani. Sitaatti viestistä, jonka sain pitkäaikaiselta aktivistilta kesällä, riittänee tässä yhteydessä kertomaan, minkälaisesta ilmiöstä on kyse:
”Me, jotka uskallettiin täällä paikallistasolla ja muuallakin olla eri mieltä ja esittää poikkeavia ajatuksia, pantiin paitsioon. Ymmärrät mitä se tarkoittaa. Pahimpana koin suoran valehtelun ja epärehellisyyden.”
Vasemmiston ohjelmat ovat täynnä hyviä ideoita demokratian syventämisestä ja laajentamisesta, mutta ne pitäisi saada toteutettua myös puolueen itsensä kohdalla. Paras nyt pöydällä oleva aloite koskee keväällä ensimmäisen kerran järjestettävää jäsenäänestystä puheenjohtajasta. Olen ehdottomasti idean takana. Äänestys on kuitenkin vain neuvoa antava ja ehdokkaan asettamiselle on ainakin alustavasti laitettu tiukat ehdot (takana pitäisi olla vähintään kaksi piiriä ja kymmenen osastoa).
Suomen yhdistyslaki ei ehkä mahdollista brittityylistä puoluedemokratiaa, mutta voisihan vasemmisto vaatia yhtäältä puolue- tai yhdistyslain muuttamista ja toisaalta yrittää keksiä keinoja kiertää ongelma omalta kohdaltaan. Minusta ehdokkaan asettamiseen pitäisi hyvin riittää esimerkiksi kaksi osastoa tai 50 puolueen jäsentä. Jeremy Corbynin valinta Britannian työväenpuolueen puheenjohtaja-ehdokkaaksi oli todella pienestä kiinni, mutta hän sai murskavoiton itse puheenjohtajavaaleissa.
Puolueen uudistaminen vaatisi juuriin meneviä reformeja vähän joka tasolla, nimestä, toimintakulttuurista ja talouspoliittisesta ohjelmasta alkaen. Näistä olen kirjoittanut eri puolilla, mutta tässä tuon lopuksi esille vain yhden idean, joka koskee puolueen symbolia ja tunnusta.
Puolueen nykyinen logo on ihan ok, mutta siinä ei ole mitään erityistä kiehtovuutta. Siinä on punaisen ja vihreän sävyjä ja teksti ”Vasemmisto. Rikkautta, jolla on arvoa”. Punainen väri tulee Ranskan vallankumouksen jakobiiniklubin värivalinnasta (monille nykyään mielikuvissa: Neuvostoliiton lipusta), ja vihreät ovat puolestaan omineet vihreän värin omaksi tunnuksekseen. ”Rikkautta, jolla on arvoa” on hauska viittaus siihen, että raha ja arvo eivät ole sama asia. Hyvä pointti – mutta aika ylimalkainen. Myös Alexander Stubb voisi tokaista, ettei raha takaa onnellisuutta tai oikeaa toimintaa.
Ursula K. Le Guinin kuuluisassa ja monimielisessä utopiassa Osattomien planeetta pasifistisen anarkistiliikkeen tunnus on ympyrä, joka ei ole täysin sulkeutunut. Tulkintakirjallisuudessa tälle on yleisesti annettu kaksi merkitystä. Yhtäältä se viittaa ajan ja historian filosofiaan. Asioilla on taipumusta toistua, ja paluu menneisyyteen on aina mahdollista, mutta silti historiaan liittyy myös edistyksen mahdollisuus. Ympyrä on auki, koska kehitys voi olla myös edistystä.
Ympyrä on myös viittaus elämänkehään, elämän kiertokulkuun, johon luonnehtii evolutionäärisen kehityksen mahdollisuus. Kiertokululle sinänsä ei ole vaihtoehtoa. Elämää pitää kunnioittaa.
Mitä muuta uusliberalismi on kuin paluuta menneisyyteen? Vasemmiston tehtävänä on pitää ympyrä auki, luoda uutta tilaa taloudelliselle, sosiaaliselle ja demokraattiselle edistykselle, palauttaa maailmanhistoria takaisin tulevaisuuteen. Yhteiskunnallinen edistys voi kuitenkin tapahtua vain rajallisen planeettamme elonkehän sisällä, siksi meidän täytyy kunnioittaa elämän kiertokulkua, ottaa vastuumme planeettamme elonkehän vaalijoina.
Mikä voisi olla parempi symboli sellaiselle uudelle globaalille vasemmistolle, joka on valmis ammentamaan uusista ja odottamattomista ideoiden lähteistä?
Heikki Patomäki
