Mitä on järki tai sen puute, järjettömyys? Järkevyyteen kuuluu aina menneiden päätösten arviointi ja historiallisista kokemuksista oppiminen.
Vuoden 2011 hallitusneuvotteluiden jälkeen odotukseni oli, että euroalueen talouskehitys tulee olemaan huonoa, ja että supistava talouspolitiikka tulee johtamaan leikkauskierteen syvenemiseen Suomessa. Työttömyys ja sen uhka luovat samalla otollisen maaperän muukalaisvihamielisyydelle. Siksi ennakoin ”six pack”-hallituksen talous- ja EU-politiikan hyödyntävän eniten perussuomalaisia.
”Valtion menonkäytöllä on kokonaistaloudellisia vaikutuksia. Jos valtiolla on paljon velkaa ja se joutuu maksuvaikeuksiin, se voi yrittää säästää julkisista menoista kootakseen rahaa velkojen maksuun. Talouden taantuessa sen verotulot kuitenkin vähenevät ja monet menot kuten työttömyyskorvaukset lisääntyvät. Tavoite säästää kääntyy helposti itseään vastaan. Velkataakka lisääntyy säästöistä huolimatta – ja osin juuri niiden takia.”
Meille on kuitenkin kaiken aikaa vakuuteltu päinvastaista. Ensin vuoden 2008 kriisin jälkeen silloinen valtiovarainministeri Jyrki Katainen vakuutteli hymyssä suin Suomen pysyvän ongelmien ulkopuolella. Sittemmin olemme kuulleet lukemattomia kertoja Kataiselta, Urpilaiselta, Rehniltä, Stubbilta, Rinteelta ja muilta keskeisiltä poliitikoilta, kuinka tämä tai tuo velkapaketti tai leikkausohjelma ratkaisee ongelmat – ja sen jälkeen kaikki on taas hyvin. Ja kuinkas sitten kävikään…?
Huono talouskehitys on jatkunut ja työttömyys kasvanut. Tuli kevät 2015. Perussuomalaiset nousivat Suomen sodanjälkeisen historian taantumuksellisimpaan hallitukseen. Nyt kriisitietoisuuden lisäämisellä yllytetään poliitikkoja ja ennen kaikkea kansaa edelleen syventämään itsensä kurjistamisen politiikkaa. Johdonmukaisuuden nimessä samaa halutaan toki paitsi Kreikkaan – jota kesällä koulukiusattiin koko euroluokan voimin, suomalaiset ministerit kovimpina kiusaajina – niin myös Euroopan unioniin kaikkinensa.
Kokemuksista ei siis opita. Järjettömyys vallitsee ja vahvistaa otettaan. Hegemonia ei ole vain sitä, että yksi maailmantulkinta saa yliotteen keskusteluissa. Hegemonia saa aikaan sen, että arkiajattelu muuttuu, että keskustelun taustaoletuksen siirtyvät.
Nostan esille kaksi esimerkkiä viimeaikaisista keskusteluista. Olennaisinta tässä yhteydessä ei ole se, kuinka hallitus luopuu jostain huonosti valmistellusta ja järjettömästä ehdotuksestaan, tai kuinka joku ministeri on taas jäänyt kiinni valehtelusta tai korruptiosta. Sivuutan myös perussuomalaisten jatkuvat flirttailut rasismin ja natsismin kanssa ja niistä seuraavat kohut.
Ennemminkin on syytä katsoa sellaisia keskusteluja, joiden perusvire on edistyksellinen, kun asioita katsotaan kokonaistalouden kehityksen, tasa-arvon tai demokratian kannalta. Näiden keskustelujen taustaoletukset kertovat enemmän kuin mikään muu vallitsevasta hegemoniasta.
Ensimmäinen keskustelu on oikeastaan vain some-jakamista ilman sen isompaa kommentointia. Sosiaalisessa mediassa on viimeisen viikon aikana jaettu Amartaya Senin kriittistä kirjoitusta ”The Economic Consequences of Austerity”. Jakajina ovat olleet muun muassa monet hyvin tuntemani vasemmistoaktiivit.
Arvostan Seniä itseään. Hän on poikkeuksellinen taloustieteilijä, joka on onnistunut yhdistämään Itävallan koulukunta -tyyppisen lähestymistavan moniin sosiaalidemokraattisiin teemoihin. Senin käsittelyssä talousteoriasta tulee etiikkaa ja politiikkaa, kuten kuuluukin, ja hänen näkökulmansa on yleisesti humaani.
Senin kirjoituksen jakajat kuitenkin näyttävät ottavan hänen taustaoletuksensa annettuina. Senin kirjoituksen tärkein argumentti on, että leikkauspolitiikka on kokonaistaloudellisesti järjetöntä. Tämä argumentti tulee Keynesiltä ja se on hyvin perusteltu.
Senin mukaan ei myöskään ole järkevää yhdistää leikkauksia sinänsä kannatettaviin uudistuksiin maiden sisällä. Uudistusten sisältö tulee paljolti Hayekiltä. Näin Sen antaa vähintään pikkusormen sisäisen devalvaation kiusaukselle, mikä on ristiriidassa keynesiläisen makronäkemyksen kanssa. Lisäksi on olemassa paljon parempia ja tehokkaampia tapoja uudistaa tuotantosuhteita ja siten poliittisen talouden rakenteita.
Senin mainitsemat ”uudistukset” ovat siis yhteensopivia vallitsevan uusliberaalin ideologian kanssa (esim. työtuntien ja eläkeiän nosto). Uudistuksiin kuuluu myös työmarkkinoiden ”joustojen” lisääminen. Vallitsevan tulkinnan mukaan tämä tarkoittaa omistajien ja yritysjohdon valta-aseman vahvistamista ja työehtojen heikentämistä. Tästä on kyse myös Sipilän ”yhteiskuntasopimuksessa”.
Toinen keskustelu koskee leikkauksia yliopistoilta ja koulutuksesta ylipäätään. Kielitieteilijä Janne Saarikivi on noussut oivallisen purevasti kirjoitetuilla puheenvuoroillaan leikkauskriitikoiden eturiviin. Ei tietysti mennyt kauankaan kun – Anne Bernerin, Björn Wahlroosin ja vastaavien johtaman – ajatushautomo Liberan Heikki Pursiainen päätti hyökätä Saarikiven kimppuun.
Pursiaisen ja hänen puolestahuutelijoidensa argumentit ovat aina sitä samaa. Paitsi että kaikki voidaan mitata rahassa ja sen lisääntymisessä, niin oikeastaan vain yksityinen ja erityisesti vientiin tarkoitettu tuotanto lisää BKT:ta. Kaikki muu on viime kädessä pelkkää loiselämistä.
Aseiden vienti Israeliin tai Saudi Arabiaan on hyvää, mutta lasten koulutus Suomessa siis loiselämistä. Yksityisen puolen hammaslääkärin laittama paikka tuottaa rahaa, mutta julkisen puolen hammaslääkärin laittama paikka on pelkkä rasite kansantaloudelle. Vielä parempi jos paikat tai paikkaustoiminta voitaisiin viedä ulkomaille. Paradoksaalisesti uusliberaalien ideologien ajatus on sukua ”Karpaattien neron” ja ”Ajatusten Tonavan” Ceaușescun 1980-luvun opeille, jotka kurjistivat Romanian kansan. Ideologia on niin lapsellinen, ettei se saa aikaan edes hyväntahtoista virnistystä typeryydelle. Ei varsinkaan nykyoloissa.
Se mikä minua tässä yhteydessä erityisesti kiinnostaa, on Saarikiven vastaus. Se on tyylikkäästi kirjoitettu, kuten aina, mutta lankeaa lopulta tavanomaiseen loukkuun ainakin talouspolitiikan näkökulmasta. Saarikivi kirjoittaa näin:
”[J]os jostain tulee leikata, ovat tiede ja taide huono leikkauskohde. Olen välttänyt sanomasta, mistä sitten kannattaisi leikata, koska kaikkeen liittyy ongelmansa. […] yhteiskunta tukee miljardeilla kannattamatonta yritystoimintaa, maataloutta ja yksityisautoilua eikä näytä tekevän paljoakaan veroparatiisien kautta tapahtuvan veronkierron suitsimiseksi. […] Kaltaiseni taantumuksellinen luulee, että vaihtoehto säästöille olisi esimerkiksi perua veronalennuksia. Tai verottaa vastaavasti jotakin muuta, esimerkiksi saastuttamista ja omistamista, tai pääomatuloja kuten työtuloja.”
Vaikka olen samaa mieltä siitä, että ”tiede ja taide ovat huonoja leikkauskohteita”, ja että veroalennuksia olisi järkevää perua, Saarikivi esittää lopultakin samaa reseptiä kuin se, millä vasemmisto lähti taannoin neuvotteluihin osallistumisesta Kataisen hallitukseen. Veronkorotukset ovat kokonaistaloudellisilta vaikutuksiltaan samanlaisia kuin menoleikkaukset: ne pyrkivät supistamaan taloutta, mikä saa aikaan tarpeen jälleen leikata lisää. Veroja olisi järkevää korottaa vain hyvinä aikoina (verojen koostumusta toki voidaan muuttaa milloin vain).
Jos harjoitetaan supistavaa talouspolitiikkaa voi kasvusykäys tulla vain ulkoapäin, maailmantalouden ja viennin nopeasta kasvusta. Mutta jos kaikki maat toimivat enemmän tai vähemmän samoin, miten tämä voisi olla mahdollista?
En nyt malta olla kolmanneksi sanomatta vielä muutamaa kriittistä sanaa vasemmistoliiton varjobudjetista. Esitin näitä näkemyksiä jo puoluevaltuuston kokouksessa 21.11., vaikka kaikki eivät näkemyksistäni ilahtuneetkaan.
Vasemmistoliiton varjobudjetissa tuskin edes kunnolla perutaan hallituksen viimeisimpiä leikkauksia. Elvytyspuolelle esitettiin lähinnä suhteellisen vaatimatonta arvonlisäveron väliaikaista alennusta. Vaikka esitys on parempi kuin minkään muun puolueen, se kertoo osaltaan uskon, toivon ja rohkeuden puutteesta.
ALV:n alennus ei auttaisi nykytilanteessa kovinkaan paljon. Veroalennusten vaikutus kysyntään on aina epävarma ja toteutuu epäsuorasti. Pieni tulojen epäsuora lisäys tilanteessa, jossa kansalaisten keskuudessa vallitsee suuri epävarmuus, ei välttämättä juurikaan lisää kysyntää, ei ainakaan riittävästi. Veronalennuksilla on myös taipumusta jäädä pysyviksi ja pienentää julkisia budjetteja.
Suomessa työttömyyden ja investointiasteen välillä on erittäin vahva korrelaatio. Se mitä kansantalous oikeasti kaipaisi, on sarja hyvin kohdennettuja ja tulevaisuuteen suuntautuneita julkisia investointeja. Meidän pitäisi sijoittaa reippaasti inhimilliseen pääomaan ja tulevaisuuden ”suhteellisen edun” systemaattiseen rakentamiseen.
Jos julkiset investoinnit suunnitellaan hyvin, suurin osa niiden kerroinvaikutuksesta pysyy Suomessa. Kasvun myötä julkinen velkaantuminen lakkaisi. Nykyoloissa hyvin suunnitellut julkiset investoinnit maksaisivat itsensä helposti takaisin.
Siis mikä on Suomen tila vuodenvaihteessa? Näkymät ovat yhtä synkkiä kuin vesisateisena, harmaana ja pimeänä joulukuun päivänä. Olemme menossa jokseenkin kaikilla ulottuvuuksilla kovaa vauhtia alaspäin. Sipilä vetoaa ”isänmaan etuun” ja ”talkoohenkeen”, jotta kaikki saataisiin itsensä kurjistamisen politiikan taakse.
Monet toki näkevät SSS-retoriikan takaa pyrkimyksen vahvistaa pääoman, työnantajien ja hyväosaisimpien etuoikeuksia ja suhteellista asemaa. On myös selvää, että ideologisesti tässä tavoitellaan julkistalouden osuuden pienentämistä. Se nähdään tavoitteena ja arvona itsessään, seurauksista viis (niitähän voi aina kaunistella).
Mikä olennaisinta, hegemonian myötä keskustelujen tausta on muuttunut. Nyt jopa monet edistykselliset hiljaisesti hyväksyvät uusliberaalit rakenteelliset uudistukset tai pakon pyrkiä budjettitasapainoon menoja vähentämällä tai veroja korottamalla. Vasemmisto uskaltaa juuri ja juuri ehdottaa ALV:n väliaikaista alennusta.
Kaiken tämän seurauksena huomaan olevani ”radikaali toisinajattelija”. Kuten Jaakko Kiander toteaa arvioidessaan uusinta kirjaani Suomen talouspolitiikan tulevaisuus, oikeasti ehdotukseni julkisten investointien ohjelmasta on perin maltillinen:
”Patomäki esittää ratkaisuksi Euroopan (ja Suomen) krooniseksi muuttuneeseen taantumaan suhteellisen laajoja ja velalla rahoitettavia julkisen sektorin toteuttamia investointiohjelmia. Suomen kohdalla hän ehdottaa elvytyspaketin suuruudeksi 5 miljardia euroa [lisää verrattuna vuoden 2013 reaalibudjettiin]. Tämä voi kuulostaa radikaalilta mutta on suuruusluokaltaan kuitenkin pienempi kuin Yhdysvalloissa vuosina 2009–2010 toteutettu vastaava ohjelma.”
Mitä kertoo Suomen ja suomalaisen vasemmiston tilasta se, että se mitä pidetään ”holtittomana” tai ”vasemmistoradikaalina” on ohjelma, joka suhteellisilta budjettivaikutuksiltaan näyttäisi olevan varovaisempi kuin Barack Obaman hallinnon harjoittama elvytys? Obaman häilyvä ja varovainen talouspolitiikka on ollut Paul Krugmanin kaltaisten valtavirtataloustieteilijöiden kovan kritiikin kohteena.
Arvioni on, että jos nykykehityksen annetaan jatkua, olemme paitsi Kreikan niin myös Unkarin tiellä. Kun yhdistetään kansallismielisyys ja vaihtoehdottomuuden ja uhrausten politiikka, saadaan tulokseksi Viktor Orbán tai jotain hänen kaltaistaan. Nykymenolla Suomi on vajoamassa kohti puolitotalitarismia.
En voi kuin toivottaa parempaa Uutta Vuotta 2016 kaikille!!
Heikki Patomäki
