Mistä kumpuavat Vesa Kanniaisen, Björn Wahlroosin, Juhana Vartiaisen ja Matti Virenin innokkaat argumentit vapaamarkkinapolitiikan puolesta? Miksi Roope Uusitalo puolustaa opintotukien leikkauksia ja siirtymistä lainoihin, ja miksi Bengt Holmströn propagoi paikallista sopimista? Mihin teoriaan nojaavat ajatuspaja Liberan edustajien poliittiset mielipiteet, joita media nykyään niin antaumuksella nostaa esille? Mihin perustuu valtiovarainministeriön asiantuntijavalta, puhuttiin sitten julkisuudessa esitetyistä kestävyysvajeväitteistä tai kehysbudjetoinnista? Miksi useimmat suomalaiset taloustieteilijät näyttäisivät kannattavan julkisten menojen leikkauksia, vaikka talous on ollut taantumassa ja investoinnit lamassa jo kohta vuosikymmenen, ja vaikka lainaa julkisiin investointeihin saisi käytännössä ilmaiseksi?
Kaikki nämä mielipiteet, näkemykset ja kannanotot nojaavat uusklassisen taloustieteen auktoriteettiin. Termi ”uusklassinen” on toki hieman harhaanjohtava ja sen tarkka sisältö kiistanalainen. Klassinen poliittinen taloustiede Adam Smithistä Thomas Malthusin ja David Ricardon kautta Karl Marxiin oli itsetietoisesti historiallinen yhteiskuntatiede. Tässä suhteessa uusklassista taloustiedettä voisi luonnehtia pikemminkin anti- tai vastaklassiseksi. Lisäksi Paul Krugman saattaa luokitella vastustajansa uusklassikoiksi, kun taas Steve Keen pitää myös Krugmania uusklassikkona. [1]
Uusklassinen taloustiede on parhaiten ymmärrettävissä perheyhtäläisyytenä. Se, että emme voi esittää ”pelille” tai ”luvulle” täsmällistä määritelmää ei tarkoita, ettemmekö tietäisi mitä ne ovat. Sama pätee uusklassiseen taloustieteeseen. [2] Tässä yhteydessä en kuitenkaan ole kiinnostunut niinkään uusklassisismin määrittelystä tai aatehistoriasta, vaan niistä kognitiivisista, sosiaalipsykologisista ja yhteiskunnallisista mekanismeista, jotka muokkaavat uusklassisen koulutuksen läpikäyneistä nuorista miehistä talouspoliittisesti oikeistolaisia asiantuntijoita (taloustiede on miesvaltainen ala ja siihen on syynsä [3]). Mekanismit luovat tendenssin, joka on todellinen, vaikka kaikki tällaisen koulutuksen läpikäyneet taloustieteilijät eivät suinkaan jaa samoja näkemyksiä.
Ensimmäinen asia, mikä taloustieteilijälle opetetaan, on kysyntä- ja tarjontakäyrä. Tuotteen hinta ja sen ostettu ja myyty määrä riippuvat toisistaan. Alfred Marshallilta peräisin olevassa kuviossa markkinat tasapainottuvat pisteessä, joka on vakaa ja kaikille paras mahdollinen (se maksimoi ”kuluttajan ylijäämän” ja on ”optimaalinen”). [4] Monopoli on yleisesti huonompi kuin kilpailu; mitä ”täydellisimmin” kilpailulliset markkinat ovat, sen parempi.
Asteittain koulutuksessa tuodaan yhä enemmän esille perusmallin oletuksia ja pohditaan erilaisia rajoituksia ja monimutkaistuksia. Voidaan myös pohtia seuraako osittaisista tasapainoista se, että koko talouden kaikki markkinat voivat olla yhtä aikaa tasapainossa. Makrotaloustieteessä kaikkien markkinoiden yhtäaikainen sopeutuminen voi myös tuottaa epätasapainovaiheita tai jopa likviditeettiloukun kaltaisia tilanteita. On tilanteita, joissa markkinat eivät riitä, vaan tarvitaan julkisvaltaa. Nämä ovat kuitenkin rajallisia ja tarkkaan määriteltyjä poikkeustilanteita.
Uusklassisen teoriakorpuksen vakuuttavuutta lisää se, että perusmalli johdetaan matemaattisesti muutamista perusoletuksista. Ajatuksena on, että meillä ei tarvitse olla mitään tietoa empiirisestä historiallisesta todellisuudesta ymmärtääksemme, miten kysyntä- ja tarjontakäyrien perusmuodot määräytyvät eri markkinoilla. Muutama aksiooma preferensseistä tai tuotantofunktiosta riittää. Jos näitä oletuksia ryhtyy tarkemmin pohtimaan, ne vaikuttavat epäuskottavilta tai täysin kuvitteellisilta, mutta — nopea vastaväite kuuluu että — yksinkertaistavat oletukset ovat kaikissa tieteissä jossain määrin väistämättömiä. Tiede edistyy niin, että se lähtee liikkeelle hyvin yksinkertaisista oletuksista, joita se sitten voi asteittain lieventää tai muuntaa, myös empiiristen tutkimustulosten pohjalta. Usein kriitikoiden esiin nostamat oletukset ovat sellaisia, joita on jo jossain tutkimuksessa väljennetty [5].
Uusklassiseen uskomusjärjestelmään kuuluu lisäksi vahva usko matematiikkaan ja sen täsmällisyyteen ja kykyyn valaista todellisuutta. Oikea tiede on matemaattista. Voimme rakentaa aksiomaattisia järjestelmiä tai erityisiä malleja jostakin talouden osa-alueesta. Jos väitteitä tarvitsee testata, niin se voi tapahtua vain kvantitatiivisten aineistojen ja tilastotieteellisten menetelmien avulla. Empiirinen tutkimus tarkoittaa ainakin teoriassa ekonometristen mallien testaamista. [6]
Taloustieteen valtavirran sisäiset kriitikot – sellaiset kuin Paul Krugman ja Joseph Stiglitz – arvostelevat tavanmukaisesti sitä, että heidän markkinauskovat vastustajansa taloustieteen sisällä nojaavat ”101 taloustieteeseen” (ks. esim. tämä essee, joka tiivistää Stiglitzin pääargumentteja). 101 on koodi, joka viittaa yliopisto-opintojen peruskurssiin.
Kun johdantokurssilla opitun perusmallin yksinkertaistavista ja kerrassaan kuvitteellisista oletuksista luovutaan, malleista seuraavilla talouspoliittisilla johtopäätöksillä on taipumusta nopeasti muuttua kokonaan toisiksi, keynesiläisiksi, jopa suorastaan sosialistiseksi. Nopeasti alkaakin näyttää, että esimerkiksi yksityistäminen, kilpailun lisääminen, ulkoistaminen, hyödykkeistäminen, yksityisten markkinoiden alan laajentaminen, tulonsiirtojen vähentäminen, julkismenojen leikkaukset, paikallinen sopiminen, ay-liikkeen murskaaminen, tasapainoiset budjetit jne eivät olekaan niin kovin hyvä idea. Ne tuottavat pääsääntöisesti huonoja lopputuloksia sekä kokonaisuuden että useimpien ihmisten kannalta.
Krugmanin, Stiglitzin ja kumppaneiden huomio on oikea, mutta silti se on vain osatotuus. Taloustieteen retoriikka ja asiantuntijakäytännöt tulevat paremmin ymmärrettäviksi kun tunnetaan niitä kognitiivisia, sosiaalipsykologisia ja yhteiskunnallisia mekanismeja, jotka muokkaavat kompleksista teorioista yksinkertaisia poliittisia oppeja. [7] Jo 1970-luvulla huomattiin, että me ihmiset emme luokittele asioita tai järkeile välttämättömien ja riittävien ehtojen kautta, vaan nojaamme ensisijaisesti valmiisiin prototyyppeihin. Esimerkiksi: mikä on huonekalu? Tuoli on ilman muuta huonekalu. Lampun suhteen olemme vähemmän varmoja; ja tietokoneen osalta epäröimme jo selvästi enemmän. [8]
Taloustieteen oppikirjaperusmalli toimii prototyyppinä taloudesta ja sen (hinta)mekanismeista. Uusklassisen koulutuksensa kuluessa nuori mies oppii, että taloudessa on olemassa myös tilanteita, joissa perusmallin sovellettavuus on epävarmaa. Silti kun puhutaan taloudesta, perusmallina ovat kilpailulliset markkinat ja toimiva hintamekanismi. Kysyntä ja tarjonta tasapainottuvat kaikille parhaalla mahdollisella tavalla (~ Pareto-optimaalisuuden mielessä).
Osa taloustieteilijöistä menee vielä yhden askeleen pidemmälle. Kun yhteiskuntaa havainnoidaan vain uusklassisen teorian kautta, jokainen asia alkaa vaikuttaa markkinoilta – tai niiden puutteelta. ”Kun ainoa työkalu on vasara, kaikki näyttää naulalta.” Näin syntyy Gary Beckerin jo 1950-luvulla kehittämä ja 1970-luvulla auki julistama taloustieteen imperialismi ihmistieteissä. Esimerkiksi avioliitto, perhe, tiede ja uskonto näyttäytyvät vain laskennallisesti rationaalisen markkinavaihdon tuloksina. [9]
Hahmottamisen ja kaavojen tunnistamisen psykologia auttaa osaltaan ymmärtämään sitä, miten uusklassikko näkee maailman. Miten havaintomme ja niiden merkitys muodostuu? Järjestämme havaintojamme ja kokemuksiamme systemaattisesti tavalla, joka pyrkii säännönmukaisuuteen, symmetriaan ja yksinkertaisuuteen. Tunnistamme asioista jotakin, mikä on tuttua. Täydennämme näkemäämme kehystämällä, ryhmittelemällä, järjestämällä ja muodostamalla loogisia kokonaisuuksia. Hahmotamme kokonaisuuksia sielläkin, missä niitä ei edes ole.
Taloustieteellisen koulutuksen keskeinen funktio on opettaa omaksumaan yksi vahvasti hallitseva prototyyppi, joka sen jälkeen toimii useimpien tai jopa kaikkien yhteiskuntaa koskevien havaintojen pohjana ja viitekehyksenä. Kuvaava yksityiskohta prototyypin vaikutuksesta on se, että taloustieteilijät toimivat itse paljon enemmän teorioidensa mukaisesti kuin muut ihmiset [10]. He järjestävät havaintojaan ja kokemuksiaan ja niiden merkityksiä teoriansa mukaisesti, mikä selittää heidän omaa toimintaansa.
Kognitiiviset ja sosiaalipsykologiset mekanismit tuottavat monia virhepäätelmiä. Englantilainen matemaatikko ja filosofi Alfred North Whitehead loi käsitteen ”väärin sijoitetun konkreettisuuden virhepäätelmä”. Virhepäätelmä syntyy siitä, että abstrakti uskomus, käsite tai mielipide saa ajattelussa sen paikan, mikä konkreettisella todellisuudella pitäisi olla. Uusklassisen taloustieteen perusmalleilla on taipumus syyllistyä tähän virhepäätelmään kahdella tavalla.
Ensinnäkin perusmallit perustuvat eksplisiittisesti sellaisiin oletuksiin, jotka ovat olemassa vain abstrakteina fiktioina (esimerkiksi täydellinen informaatio; preferenssien transitiivisuus, täydellisyys ja riippumattomuus toisistaan; aina jo valmiit yksilöt ja heidän preferenssinsä tai tuottavuutensa; edustava kuluttaja tai yritys; nousevat rajakustannukset; talous ilman rahaa; tai talous ilman valtasuhteita ja historiaa). Lionel Robbins sanoi suoraan jo 1930-luvulla, että vaikka historiallisen talouden empiirisiä lainalaisuuksia on etsitty jo vuosikymmeniä, mitään ei ole löytynyt. Taloustieteen täytyy kuvitella maailma, jossa vallitsee yleisiä säännönmukaisuuksia, sellaisia kuten ”kysynnän ja tarjonnan laki”. [11] Vaikka mallit ovat pelkkiä abstrakteja kuvitelmia, niitä kuitenkin sovelletaan sellaisenaan konkreettisen historiallisen todellisuuden ymmärtämiseen ja arvioimiseen. Tämä on virhepäätelmän ensimmäinen puoli.
Toisekseen matemaattisuuden itsessään oletetaan olevan tae tieteellisyydestä – tai jopa mallien totuudesta. Tässä on itse asiassa kaksi virhepäätelmää. Matemaattisesti voidaan ilmaista tai jopa löytää ja osoittaa lukemattomia määriä asioita ja yhteyksiä, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tiede perustuu väitteiden kriittiseen koetteluun, ei matematiikkaan. Toisekseen usko matematiikan itsensä kykyyn valaista todellisuutta aiheuttaa taipumuksen kohti dogmaattisuutta, kohti uskoa siihen, että tulkinnalliset ja kumottavissa olevat väitteemme historiallisesti muuttuvasta maailmasta olisivat jotenkin ehdottoman varmoja, yhtä varmoja kuin matemaattiset todistukset. [12]
Sosiologisesti uusklassisen teorian prototyyppiä ja siihen liittyviä havaintopsykologisia mekanismeja ja virhepäätelmiä pitää yllä ainakin kaksi keskeistä mekanismia. Ensimmäistä voidaan hahmottaa esimerkiksi Pierre Bourdieun käsitteen ”kulttuurillinen pääoma” avulla. [13] Jos nuori mies on uhrannut 10-20 vuotta elämästään harjaannuttaakseen yksipuolisesti vain niitä tietoja ja taitoja, joita uusklassinen taloustutkimus edellyttää, sekä hänen habituksensa arvo että tunnustettu asemansa yhteiskunnassa ovat kiinni siitä, että noilla tiedoilla ja taidoilla on järkevää käyttöä (taloustieteen opiskelijoista puolet jättää opintonsa kesken, monet sen takia, etteivät he näe opetettujen tekniikoiden ja mallien relevanssia). Hänellä on näin erityinen intressi edistää sitä, että ympärillä oleva yhteiskunta hyväksyy hänen tapansa havainnoida ja ymmärtää todellisuutta. Professoritasolle kohonneet taloustieteilijät uskovat oman tieteensä ylivertaisuuteen, vaikka sen kyky valaista, selittää ja ennustaa todellisuutta on yhtä vähäinen kuin supersäieteorian nykyfysiikassa. [14]
On myös yhteiskunnallisia mekanismeja, jotka suosivat tietynlaista tutkimusta silloin kun päätetään rahoituksesta, asemista ja arvovallasta. Kapitalistisessa markkinataloudessa yksityisten yhtiöiden intressissä on edistää sellaista tutkimusta, joka perustelee niiden maksimaalista toimintavapautta ja mahdollisuuksia tuottaa voittoja omistajilleen [15]. Ideologisuus voi toimia myös epäsuorasti. Kylmän sodan aikana matemaattinen uusklassinen taloustiede näytti Yhdysvalloissa ”tekniseltä ja neutraalilta” tavalta tehdä taloustutkimusta. Kriittisempi poliittisen talouden tutkimus oli helposti marxismia – tai ”kommunismia”. Pelko joutumisesta McCarthyismin hampaisiin sai monet kiinnostumaan esimerkiksi peliteoriasta tai yleisen tasapainon malleista ja suosimaan niitä myös rahoituksessa (vaikka tosiasiassa näistä teorioista voi aivan hyvin kehittää marxilaistyyppisiä muunnelmia). [16]
Kun talouspolitiikassa alkoi tapahtua käänne keynesiläisyydestä vapaamarkkinaoppien suuntaan, uusklassinen prototyyppi koki renessanssin. Nuoren taloustieteilijän uramahdollisuuksia voi edesauttaa merkittävästi, jos hän kykenee tekemään sellaista matemaattis-teknisesti vaativaa tutkimusta, joka on yhteensopivaa vapaamarkkinaideologian kanssa.
Krugman ja Stiglitz ovat tietenkin oikeassa siinä, että myös uusklassisilla menetelmillä voi helposti päätyä johtopäätöksiin, jotka eivät ole 101-prototyypin mukaisia. Kun oletuksia muokataan realistisemmiksi, myös johtopäätökset kääntyvät helposti toisiksi, usein suorastaan päinvastaisiksi.
Mikä parasta tulevaisuuden suhteen, oppiminen jopa uusklassikoiden keskuudessa näyttää mahdolliselta. Kannattaa katsoa esimerkiksi englanninkielisen Wikipedian kohtuullisen hyvin dokumentoitu artikkeli minimipalkasta. Uusklassikoiden perinteisenä lähtökohtana on ollut yksinkertainen kysyntä/tarjonta -malli työmarkkinoista, siis suoraan prototyyppimallin pohjalta (aivan vastaavaan päättelyyn pohjautuvat esimerkiksin argumentit yliopistojen lukukausumaksujen tai paikallisen sopimisen puolesta). Tässä työmarkkinamallissa kunkin työntekijän palkka vastaa hänen rajatuottavuuttaan. Hintasäännöstely minimipalkan muodossa tarkoittaa vain sitä, että yritykset eivät enää palkkaa sellaisia heikon tuottavuuden työntekijöitä, joiden rajatuottavuus on alle minimipalkan. Näin ollen minimipalkan täytyy lisätä työttömyyttä.
David Cardin ja Alan Kruegerin 1992 tekemä huolellinen empiirinen tutkimus kuitenkin osoitti, että prototyyppimallin johtopäätökset ovat vääriä. Työllisyys itse asiassa jopa hieman parani minimipalkan käyttöönoton seurauksena New Jerseyssä. He laajensivat tutkimustaan myös muihin tapauksiin. Myöhemmin he huomasivat lisäksi, että taloustieteelliset aikakauslehdet ovat julkaisseet mieluummin prototyypin mukaisia kuin sen kannalta kriittisiä tutkimustuloksia.
Vaikka enemmistö uusklassikoista edelleen uskoo minimipalkan aiheuttavan työttömyyttä, näiden taloustieteilijöiden osuus on vuosikymmenten kuluessa merkittävästi vähentynyt, osin juuri Cardin ja Kruegerin tutkimuksen ansiosta. Toisaalta uusklassinen prototyyppimalli taloudesta ja sitä tukevat kognitiiviset, sosiaalipsykologiset ja yhteiskunnalliset mekanismit ovat yleisesti ottaen voimissaan enemmän kuin koskaan, kuten myös suomalaisista keskusteluista nähdään. Ajatellaan esimerkiksi debatteja paikallisesta sopimisesta tai yliopistojen lukukausimaksuista. ”Uudistuksia” vaativat ne, jotka hahmottavat taloutta ja yhteiskuntaa uusklassisten prototyyppimallien mukaisesti.
Samaisesta prototyypistä voidaan johtaa myös ns. Sayn laki (tarjonta luo oman kysyntänsä) tai ajatus siitä, että pitkän aikavälin talouskasvu on annettu ja riippuu vain tarjontatekijöistä, kuten muun muassa Vartiainen väittää. Kaikissa näissä tapauksissa prototyypin soveltaminen todellisuuden ymmärtämiseen ja arviointiin aiheuttaa väärin paikannetun konkreettisuuden virhepäätelmän. Historiallisesti muuttuvassa, dynaamisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa, jossa kokonaisuudet ovat paitsi erilaisia kuin osansa niin monin myös tavoin enemmän kuin niiden summa, uusklassisella prototyypillä on taipumusta tuottaa suorastaan traagisen huonoja lopputuloksia.
Uskallan väittää, että Suomen ja Euroopan alamäki on pitkälti seurausta siitä, että väärä ajattelumalli on päässyt kyseenalaistamattomaan johtoasemaan. Kokonaisuuksien tasolla opin hegemoninen asema on seurausta talouden globalisaatiosta ja poikkikansallisen pääoman vallasta, mikä on olennaisesti muuttanut poliittisia asetelmia. Valtasuhteiden muutokset ja uusklassisen prototyyppimallin johtoasema ovat näkyneet esimerkiksi siinä, miten EU-instituutiot on suunniteltu.
Kokonaisuutta ei kuitenkaan ole ilman osia. Siksi on tärkeää ymmärtää uusklassisen talouskoulutuksen vaikutuksia sekä niitä kognitiivisia, sosiaalipsykologisia ja yhteiskunnallisia mekanismeja, jotka tekevät niin monista valtavirtataloustieteilijöistä niin oikeistolaisia sanan vapaamarkkinamerkityksessä.
Viitteet
[1] Tony Lawsonin artikkeli ” What is this ‘school’ called neoclassical
economics?” poiki debatin, jonka tuloksena syntyi muun muassa Jamie Morganin toimittama kirja What is Neoclassical Economics? Debating the Origins, Meaning and Significance (2016). Minun piti kirjoittaa artikkeli tuohon kirjaan talvella ja keväällä 2015, mutta yliopistotyön päälle tulleiden eduskuntavaalikiireiden takia en ehtinyt sitä kirjoittamaan. Tämä blogi on ensimmäinen luonnos artikkelista, jonka päätin tuolloin tehdä sen sijaan, sekä suomeksi että englanniksi. Kaikki kommentit tähän käsikirjoitukseen ovat enemmän kuin tervetulleita ja niitä voi laittaa joko facebook-sivuille tai lähettää sähköpostitse osoitteeseen heikki.patomaki@helsinki.fi.
[2] Käsite ”perheyhtäläisyys” tulee Ludwig Wittgensteinin myöhemmästä filosofiasta (erityisesti pääteoksesta Filosofisia tutkimuksia). On olemassa paljon yleisnimiä, joita ei voida soveltaa asioiden luokitteluun välttämättömien ja riittävien ehtojen tai minkään yksinkertaisen säännön mukaisesti, ja joissa käyttötarkoitus ratkaisee mielekkään luokittelun. Myöhemmin esiteltävä teoria prototyypeistä tulee lähelle samaa näkemystä.
Christian Arnspergerin ja Janis Varoufakiksen artikkeli “What Is Neoclassical Economics?” on yksi parhaimpia yrityksiä määritellä uusklassinen talousteoria välttämättömien ehtojen kautta. Arnspergerin ja Varoufakiksen mielestä välttämättömiä ehtoja on kolme: (1) metodologinen individualismi (selitysmallit lähtevät annetuista yksilötoimijoista), (2) metodologinen instrumentalismi (kaikki toiminta lähtee keinojen valinnasta ja optimoinnista suhteessa annettuun päämäärään) ja (3) tasapainon etsimisen metodologia (täytyy spesifioida hyötyfunktiot, rajoitteet ja informaatio, jotta tasapainon olemassaoloa voidaan tutkia, ja tutkimuksen tavoitteena on tasapainon ehtojen löytäminen).
Kaikki nämä luonnehtivat tyypillisiä uusklassisia malleja ja tutkimuksia, mutta yksikään näistä ei sinänsä ole välttämätön uusklassismille. Kutakin oletusta voidaan erikseen väljentää ainakin jossain määrin ilman että laajempi johtopäätös välttämättä olennaisesti muuttuisi (esimerkiksi yksikkönä voikin olla perhe; normeja voidaan ottaa mallissa huomioon; ja tasapainoja voi olla monia tai ei yhtään; tai tasapainon sijaan voidaan etsiä kontrastiivisia säännönmukaisuuksia tai dynaamisten järjestelmien attraktoreita tai arvioida hyvinvointia; vrt. myös viite [5]). Myöskään pelkkä suljettujen järjestelmien ja matemaattisen mallittamisen metodologia ei yksin riitä määrittämään uusklassista lähestymistapaa, päinvastoin kuin Lawson antaa ymmärtää, vaikka nekin ovat tyypillisen uusklassisen mallin piirteitä. Tarvitaan toisenlainen luokitteluteoria uusklassismin ymmärtämiseen; paremmassa luokittelussa auttavat käsitteet perheyhtäläisyys ja prototyyppi (jälkimmäisen selitän pian).
[3] Taloustieteen miesvaltaisuus todetaan esimerkiksi tässä Guardianin artikkelissa. Asiantilaan voidaan nähdä ainakin kolme syytä. Ensinnäkin varsinkin uusklassinen taloustiede itsessään nojaa kaikkein perinteisimpiin länsimaisiin sovinistisiin kategorioihin, jossa yhdellä puolella ovat mieskäsitteet (tosiasiat, järki, laskennallinen mieli, tiede, objektiivinen, positiivinen jne) ja toisella puolella naiskäsitteet (tunne, kehollisuus, subjektiivisuus, etiikka, arvo, ideologia jne). Vrt. esim. Andrew Sayerin kirja Why Things Matter to People, s.4, koko johdanto, ja suuri osa koko kirjasta.
Toisekseen, siinä määrin kuin 2010-luvulla vielä pätee, että ”huolenpidon etiikka” määrittää enemmän naisten kuin miesten olemista, uusklassisen taloustieteen tapa reifioida taloutta – esittää se esineellisenä ja teknisenä todellisuutena, jolla ei ole mitään tekemistä inhimillisyyden tai sosiaalisen kanssa – vieraannuttaa helpommin naisia pois alalta (tosin myös monet miehet jättävät taloustieteen samasta syystä). Kolmanneksi, ja edelliseen kohtaan läheisesti liittyen, uusklassisen taloustieteen prototyyppi ohjaa alan koulutuksen läpikäyneitä kohti kovempia (eli alhaisemman moraalisen oppimisen) arvoja ja kohti tiettyä laskennallista kylmyyttä ja kyynisyyttä, joka ohjaa käyttäytymistä. Vrt. viite [10].
[4] Esimerkiksi tässä painoksessa Marshallin Principles of Economics -kirjasta kysynnän ja tarjonnan osittaisen tasapainon peruskuvio löytyy s.202. Kuten Neil Hart on teoksessaan Equilibrium and Evolution osoittanut, Marshall ei lopulta pystynyt ratkaisemaan mekaanisten ja biologisten (evolutionääristen) metaforien suhdetta talousteoriassaan. Kirjassa IV Marshall teoretisoi tuotanto-organisaatioiden kehitystä biologisten analogioiden kautta, ja kirjassa V hän piirsi graafisia käyriä talouden mekaanisesta todellisuudesta. Kysyntä- ja tarjontakäyrän piirtämiseen liittyy fundamentaalisia ongelmia myös Marshallin omasta mielestä, sillä jokaisen kysyntämuutoksen seurauksena myös tarjontakäyrä siirtyy. Lisätuotanto johtaa suurtuotannon etujen kehittymiseen, joista ei sen jälkeen enää luovuta. Kysynnän väheneminen yhdellä alalla puolestaan saa aikaan sen alan tieto-taitojen ja laitteiden arvon vähenemisen. Peruskuvio edellyttää lisäksi nousevat rajakustannukset, kun tosiasiassa yleensä vallitsevat pikemminkin lisääntyvät skaalatuotot.
Vastatakseen näihin ongelmiin Marshall loi ”edustavan yrityksen” käsitteen ja erotti lyhyen aikavälin pitkästä aikavälistä. Tämä katkaisi yhteyden siihen todelliseen historialliseen aikaan, jonka kautta Marshall itse oli analysoinut tuotanto-organisaatioiden ja teollisuuden alojen kehitystä – eikä silti kuitenkaan ratkaissut ongelmaa.
1920- ja 30-luvuilla Piero Sraffa johti tästä ongelmasta oman kritiikkinsä uusklassista yrityksen teoriaa kohtaan, joka perustui nimenomaan suurtuotannon etujen seurausten ja rajoitusten tutkimiseen. Joseph Schumpeter puolestaan kehitti teorian innovaatioista ja argumentoi, että mitään jatkuvaa tarjontakäyrää ei edes ole (se on vain kuvitelma, jota ajattelumme tarvitsee kontrastien rakentamiseen). Pian on kulunut jo sata vuotta Sraffan ja Schumpeterin kritiikkien jälkeen ja edelleen opiskelijoille opetetaan kysyntä- ja tarjontakäyriä ongelmattomina tosiasioina.
[5] Tyypillisesti oletuksia väljennetään yksi (tai rajallinen joukko) kerrallaan ja erikseen, kun kaikki muut uusklassisen mallin standardioletukset ja -tekniikat pidetään ennallaan. On myös tavallista, että oletuksien väljennyksiä kokeillaan hyvin rajallisessa konteksteissa, ja mitään laajempia yhteyksiä (esimerkiksi talouspolitiikan kannalta relevanttiin) talousteoriaan ei edes yritetä löytää. Monet taloustieteilijät ovat keskittyneet hyvin pieniin erikoistuneisiin tutkimusaiheisiin.
Tosiasiassa uusklassisen perusteorian johtopäätökset ovat herkkiä jo pienillekin muutoksille oletuksissa. Esimerkiksi jos täydellisen informaation oletusta höllennetään, ja mahdollistetaan epävarmuus ja epäsymmetrinen informaatio, niin voidaan nopeasti johtaa ns. ns. Greenwald-Stiglitz-teoreema. Teoreema kieltää tehokkaiden markkinoiden hypoteesin kaikissa tilanteissa, missä informaatio ei ole jakautunut tasaisesti vaan on epäsymmetristä tai epätäydellistä, tai missä kilpailu on ”epätäydellistä” jossain muussa merkityksessä, eli siis käytännössä aina. Julkisvallan interventiot esimerkiksi verojen kautta voivat tämän vastateoreeman mukaan aina parantaa tehokkuutta. Toinen vastaava tulos on ns. Sonnenschein–Mantel–Debreu teoreema, joka on seurasta siitä, että otetaan huomioon suhteellisten hintamuutosten vaikutus tulonjakoon. Teoreema osoittaa, että markkinakysyntäkäyrä ei välttämättä laske tasaisesti, vaan voi mennä kussakin pisteessä periaatteessa mihin suuntaan vain. Kun on monia markkinoita, mitään yhtä yleistä tasapainoa ei näin ollen edes voi olla.
Pienetkin muutokset oletuksissa voivat siis olla perusteorian kannalta fataalisia. Siksi taloustieteilijät ovat usein keskittyneet kokeilemaan, että mitä oletuksia voi muuttaa ilman että uusklassinen prototyyppikuva talouden mekanismeista muuttuu. Niistä tuloksista puhutaan vähemmän tai ei lainkaan, jotka näyttäisivät vetävän pohjan pois koko uusklassiselta projektilta. (Oikeasti teorian ongelma ei ole vain oletuksissa, vaan koko positivistinen, epähistoriallinen suljettujen systeemien atomistis-deduktivistinen metodologia on väärä tapa tutkia yhteiskuntaa.)
[6] Käytännössä kuitenkaan malleja ei niinkään testata kuin täsmennetään ja estimoidaan. Regressioita ajetaan niin kauan, että löytyy joku täsmennys, joka saa tukea aineistosta. Mallittamismetodologian historiallisesta kehityksestä ks. Harro Maassin kirjan Economic Methodology. A Historical Introduction lukua 4 “Business Cycle Research. The Rise of Modelling”; ja ekonometria-projektin epäonnistumisesta, ks. Tony Lawsonin kirjan Economics & Reality lukua 7 ”Econometrics”.
Jotkut ekonometrikot, kuten David Hendry London School of Economicsista, ovat eksplisiittisesti ottaneet huomioon epävakaiden parametrien, rakenteellisten katkosten jne vaikutuksia, ja näin pyrkineet huomioimaan historiallisten avointen järjestelmien ominaispiirteitä. Edes tämä ei kuitenkaan riitä pelastamaan ekonometriaa; ks. Stephen Prattenin luku ”Economics as Progress: LSE Approach to Econometric Modelling and Critical Realism as Programmes for Research”, Routledgen tuoreessa kokoelmateoksessa Sosial Ontology and Modern Economics.
[7] Tässä sivuutan sen syvemmän uskonnollisen merkityksen, mitä uusklassiselle teorialle (samoin kuin muillekin talousteorian suuntauksille) voidaan antaa. Markkinafundamentalismi on ainakin innokkaimmille ideologeille myös uskonnollisesti motivoitua tai strukturoitua. Esimerkiksi Friedrich Hayekin mustavalkoinen poliittinen ajattelu (valtio paha, markkinat hyvä) kertoo manikealaisuudesta. Pinnalta katsoen tutkimuksen pointtina on tuottaa objektiivisia tutkimustuloksia, mutta tosiasiallisesti välitetty sanoma koskee maanpäälliseen edistysuskontoon liittyviä arvoja. Aiheesta ks. Robert H. Nelsonin kirja Economics as Religion: From Samuelson to Chicago and Beyond. Vrt. myös Donald N. Mccloskeyn analyysi taloustieteestä retoriikkana.
[8] Välttämättömien ja riittävien ehtojen etsintä kumpuaa metaforasta ”käsitteet ovat säiliöitä”. Säiliöillä on yksiselitteinen sisä- ja ulkopuoli. Tässä tapauksessa metafora kuitenkin johdattaa harhaan. Prototyyppiteoria luotiin empiiristen ja kokeellisten tutkimusten pohjalta jo 1970-luvulla. Sen lähtökohtana on, että kustakin kategoriasta on olemassa ihmisten mielissä esimerkkitapaus, joka luonnehtii koko kategoriaa, ja johon muita tapauksia verrataan. Esimerkkitapaukset voidaan kirjaimellisesti nähdä (”tuoli”), kun taas prototyyppejä ja kategorioita ei voi suoraan havaita (”huonekalu”).
Käsityksemme esimerkillisistä tapauksista määrittävät myös normatiivisia arvioitamme. Välittömät, läheiset, toistuvat, konkreettiset ja elävät havainnot tai kokemuksesta muokkaavat käsityksiämme esimerkkitapauksista ja prototyypeistä paljon nopeammin ja vahvemmin kuin mitä esimerkiksi bayesiläinen tilastollinen päättely antaisi myöten (siksi niitä on myös helppo manipuloida, mihin myös esimerkiksi mainonta ja poliittinen propaganda pitkälti perustuvat).
On mutkatonta nähdä, että vuosia jatkuva uusklassinen koulutus, jossa samaa päättelyn logiikkaa ja samoja oletuksia ja tekniikoita toistetaan vuodesta toiseen, olennaisesti muokkaa opiskelijoiden käsityksiä talouden prototyypistä. Kuvitellusta mallista alkaa tulla totta, jonka puolesta niin moni asia tuntuu puhuvan. Seuraa väärin sijoitetun konkreettisuuden virhepäätelmä. Prototyyppiteoriasta ks. esim. Roschin luku “Prototype Classification and Logical Classification: The Two Systems” Scholnickin toimittamassa teoksessa; ja metaforan “käsite on säiliö” merkityksestä ja ongelmista, ks. George Lakoffin ja Mark Johnsonin kirjaa Philosophy in the Flesh: the Embodied Mind & its Challenge to Western Thought, s.20, 51, jne.
[9] Gary S. Becker esittelee imperialistisen projektinsa vuoden 1976 teoksessaan The Economic Approach to Human Behavior. Kriittisestä analyysista ks. esim. Ben Finen ja Dimitris Milonakisin kirja From Economics Imperialism to Freakonomics: The Shifting Boundaries Between Economics and Social Sciences.
[10] Työn ekonomian vuoksi kopioin nopeasti tähän alustavaan käsikirjoitukseen loppuviitteen 51 kirjastani Suomen talouspolitiikan tulevaisuus. Kirjan lähdeluettelosta löytyvät relevantit lähteet: ”Yhteys pätee olettaen, että opiskeluvuodet muokkaavat ihmistä koko loppuelämäksi, sillä useimmat empiiriset tutkimukset tarkastelevat taloustieteen opiskelijoita ja opintojen vaikutusta käyttäytymiseen. Aiheesta on laaja tutkimusperinne, jonka aloittivat Marwell ja Ames (1981) koskien vapaamatkustamista ylipäänsä. Tässä tutkimuksessa senioritaloustieteilijät ensin ennustivat vahvan version vapaamatkustus-hypoteesista (ihmiset eivät kontribuoi yhteiseen hyvään, jos he voivat saada saman asian ilmaiseksi). Taloustieteen opiskelijat käyttäytyivät eniten hypoteesin mukaisesti, kun taas muiden koehenkilöiden käyttäytyminen poikkesi selvästi tai erittäin selvästi hypoteesista. Bauman ja Rose 2011 löytävät evidenssiä sekä valikointivaikutuksesta (taloustiedettä hakeutuvat opiskelemaan omaa etuaan laskelmoivat henkilöt) että indoktrinaatiovaikutuksesta (varsinkin varhaisten opiskeluvuosien taloustieteellinen koulutus ohjaa käyttäytymään näin). New York Timesissa julkaisemassaan katsauksessa Bauman (2011) kutsuu uusklassisen taloustieteen koulutusta ”synkän kolkoksi” (viitaten nimeen ”dismal science”, jonka 1800-luvun puolivälissä vaikuttanut historioitsija Thomas Carlyle antoi taloustieteelle tutustuttuaan Malthusin väestöteorioihin).”
[11] Ks. uusklassisen ja myös uusliberaalin eettis-poliittisen projektin kannalta tärkeä Lionel Robbinsin essee An Essay on the Nature & Significance of Economic Science vuodelta 1932, erit. ss. 103-7.
[12] Hieman laajempi selitys asiasta ja relevantteja viitteitä löytyy blogistani, joka käsittelee Roberto Mangabeira Ungerin ja Lee Smolinin uutta kosmologia-kirjaa, erityisesti kappaleessa ”The selective realism of mathematics”. Myös taloustieteellisessä kirjallisuudessa on jo aikaa sitten tuotu esille matematiikan tai tiettyjen matemaattisten esitystapojen sisäiset rajoitukset kyvylle valaista ja selittää todellisuutta; ks. esim. tämä artikkeli matematiikan epätäydellisyydestä ja tämä artikkeli siitä, kuinka uusklassisessa teoriassa yleisesti käytetty tuotantofunktio on pelkkää humpuukia. Kuvaavaa on, että kritiikillä — silloin kun sitä edes julkaistaan — ei ole mitään vaikutusta käytäntöihin.
[13] Bourdieun kulttuurinen pääoma käsittää kulttuurisesti syntyneet arvot, joihin kuuluvat tieto, taidot, symbolit ja sosiaalinen status. Yksilöt rakentavat itselleen habituksen, joka perustuu kentällä opittuihin normeihin, omiin fyysisiin ja psyykkisiin ja olosuhteisiin ja kentällä nautittuun etulyöntiasemaan muihin nähden. Habitus viittaa toimijan ruumiillistuneeseen subjektiivisuuteen.
[14] Taloustieteilijöiden uskosta omaan ylivertaisuuteen, ks. Marion Fourcaden, Etienne Ollionin ja Yann Alganin paperi ”The Superiority of Economists”. Kun luin Lee Smolinin 2006 kirjaa The Trouble with Physics ja sen tieteensosiologisia havaintoja fyysikoista ja erityisesti supersäie-teoreetikoista, mieleeni tuli kerta toisensa jälkeen uusklassinen talousteoria. Ei ole epäilystäkään monien uusklassisten taloustieteilijöiden lahjakkuudesta, ahkeruudesta ja paneutumisesta asiaansa. Silti mikään uusklassisesta tutkimuksesta oppikirjoihin johdettu yleinen väite ei ole saanut mitään yksiselitteistä kokeellista, empiiristä tai historiallista tukea; ja useimmat niistä on osoitettu – tai osoittautunut – vääräksi moneen kertaan. Tilanne ei ole sen kummoisempi kuin vuonna 1932, jolloin Lionel Robbins kirjoitti esseensä (viite [11]). Ks. myös Peter Woitin kirja Not Even Wrong. The Failure of String Theory; ja taloustieteen puolelta esim. Cohen-Settonin, Letouzén ja Lorenceaun 2014 kriittinen arvio sellaisesta uudesta empiirisestä mikrotutkimuksesta, joka matkii kokeellista koeasetelmaa. Tulokset ovat myös tämäntyyppisessä — viime aikoina suositussa — tutkimuksessa konteksti- ja historiariippuvaisia.
[15] John Kenneth Galbraith on tiivistänyt uusklassisen teorian poliittisuuden osuvasti ja nasevasti hieman eri tavoin eri yhteyksissä. Galbraith on esimerkiksi todennut, että ”[uus]klassisen teorian yhä jatkuva olemassaolo voidaan selittää vasta kun ymmärretään, että klassiset uskomukset suojelevat liike-elämän autonomiaa ja tuloja, ja samalla häivyttävät näkyvistä modernin yrityksen harjoittaman vallan julistamalla, että kaikki valta on markkinoilla”.
[16] Tony Lawson on esittänyt argumentin, että uusklassisen perusteorian vetovoima perustuu ennen kaikkea matematiikan ja matemaattisuuden yliarvostukseen kulttuurissamme. Hän esimerkiksi toteaa, että useimmat taloustieteilijät eivät edes ole kiinnostuneita taloudesta, talouspolitiikasta puhumattakaan. Lawson kuitenkin myöntää, että taustaideologian tasolla uusklassisella teorialla on monia yhteyksiä (uusliberaalin) status quon ylläpitämiseen. Yksi on se, että valtavirran mallinikkarointi on johtanut katseen pois todellisista taloutta koskevista kysymyksistä. ”Kukaan ei ota niitä vakavasti muutoin kuin akateemisten hakijoiden meriittejä arvioitaessa.” Lisäksi matemaattinen ja ekonometrinen mallittaminen edellyttää tapahtumien välisiä säännönmukaisuuksia, ja siten atomismin ja suljetut systeemit, ja tämä johtaa katseen pois yhteiskunnasta ja sen valtasuhteista (vrt. viite [15]).
Kirjassaan Reorienting Economics, Lawson kuitenkin kuvaa eri yhteyksissä – useimmiten ohimennen – sitä kuinka Ranskassa ne taloustieteilijät, jotka eivät hyväksyneet liberaalia maailmankuvaa, poissuljettiin, tai kuinka Saksassa matemaattinen suuntaus nousi vastauksena myös poliittisiin olosuhteisiin. Monet näistä teoreetikoista pakenivat natsivaltaa Yhdysvaltoihin. Kylmän sodan aikana Yhdysvalloissa McCarthyismi suosi teknis-matemaattista lähestymistapaa ja erityisesti sellaista, jota ei voinut sotkea vasemmistolaisuuteen tai Marxismiin. Sama on todennettu monissa muissakin- tutkimuksissa, myös yleisemmin koskien rationaalisen valinnan teoriaa ja peliteoriaa esimerkiksi politiikan tutkimuksessa. Ks. esim. S.M.Amaden kirja Prisoners of Reason. Game Theory and Neoliberal Political Economy, jonka mukaan ei-kooperatiivinen peliteoria heijastaa parhaiten uusliberalismin maailmankuvaa yksilöiden välisestä taistelusta.
1980-luvulla analyyttiset marxistit nauttivat suurta suosiota, kun he omalla tavallaan (epäsuorasti) vahvistivat uusklassista maailmankuvaa ja kertoivat miksi myös Neuvostoliitto on riistotalousjärjestelmä. Analyyttinen marxismi osoittaa, että uusklassinen metodologia on joustava; sitä voidaan käyttää moneen tarkoitukseen. Toisaalta analyyttinen marxismi on itse joutunut laajan kritiikin kohteeksi ennen kaikkea siksi, että sen kannattama metodologinen individualismi ja suljettujen järjestelmien ontologia vastaa pikemminkin kapitalistisen markkinatalouden itseymmärrystä kuin marxilaista tai realistista teoriaa historiallisesti kehittyvistä toimijoista, rakenteista, yhteiskunnallisista suhteista ja niiden muodostamista avoimista kokonaisuuksista
