YLE Battle pyysi vastauksiani haastattelukysymyksiin, jotka sitten toimitettiin nimettömänä Heikki Pursiaiselle. Minulla ei ollut mahdollisuutta kommentoida Pursiaisen vastauksia; näin ne vasta kun koko juttu julkaistiin 27.3.2016. Tässä jatkoa debattiin kapitalismista. Alla myös alkuperäiset vastaukseni kysymyksiin kokonaisuudessaan.
* * *
Battle-ohjelman mainostekstin ja Pursiaisen vastausten välillä on ristiriita. ”Battlen tuomioistuin pyrkii käsittelemään kapitalismin kohtaamia syytteitä ilman, että ketään luokitellaan kommunistiksi tai riistokapitalistiksi”. Silti Pursiainen turvautuu nopeasti juuri Neuvostoliitto-korttiin, mikä vastaa ”olet kommunisti!” syytöstä.
Puheenvuorossani ei ole mitään, minkä voisi tulkita keskitetyn valtiollisen suunnittelujärjestelmän kannatukseksi. Tekstejäni lukevat tietävät hyvin, että asia on aivan päinvastoin. Olen esimerkiksi toistuvasti kritisoinut nykyään vallitsevia uuden julkisjohtamisen järjestelmiä siitä, että ne toistavat neuvostotalouden ongelmia. Kirjassani Suomen talouspolitiikan tulevaisuus esitän, että vaikka Friedrich Hayekin negatiivinen argumentti pätee (kaiken keskittävä valtiosuunnittelu ei toimi), niin hänen positiivinen argumenttinsa (hintamekanismi toimii aina) lepää katteettoman uskon varassa.
Myös tämä väite on halpamainen yritys Pursiaisen puolelta: ”Syyttäjän esittämä väite siitä, että ”uusliberaali” globalisaatio on jonkinlainen salaliitto, joka […]”. En ole esittänyt väitettä mistään salaliitosta. Ammattitutkijana suhtaudun kaikkiin salaliittoteorioihin ja niiden logiikkaan epäluuloisesti. Tekstissäni ei myöskään ole mitään, mikä viittaisi salaliittoteoriaan.
Pursiainen jatkaa: ”Kukaan ei halua palata 1800-luvulle”. Kenties näin, mutta kirjassaan Tie orjuuteen Friedrich Hayek kirjoitti, että ”vaikka emme voi palata 1800-luvulle, meillä on mahdollisuus toteuttaa sen ihanteita”. Kirja on toiminut innoittajana Margaret Thatcherille ja muille Pursiaisen ja Liberan esikuville, kaikille niille, jotka ovat halunneet toteuttaa nykyversion talousliberalismista.
Käytännössä uusliberalisaatio on prosessi, jonka kuluessa maailma on monissa olennaisissa suhteissa taantunut 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kaltaisiin olosuhteisiin. Suomessa ei vielä olla näin pitkällä (suunta on sama), mutta Yhdysvalloissa esimerkiksi kaikkein rikkaimpien osuus tuloista ja vauraudesta on nykyään samalla tasolla kuin rosvoparonien aikakaudella ja 1920-luvulla. Elämme myös uutta mahtavan rahoituksen – haute finance – aikakautta.
Pursiainen kirjoittaa: ”globalisaatio on todellisuudessa yhteiskunnallisen ja teknologisen muutoksen aikaansaama kehitys, jota kukaan yksittäinen taho ei hallitse”. Tämä on harhaanjohtava ja myös kohtalonuskoinen yksinkertaistus. On hyvä erottaa globalisaation eri merkityksiä. Yleisessä yhteiskuntatieteellisessä merkityksessä globalisaatiolla eli maapalloistumisella viitataan yhteiskunnallisten suhteiden alan laajenemiseen ja fyysisen ja ajallisen etäisyyden merkityksen pienenemiseen. Globalisaatio tässä mielessä ei ole ensi sijassa kiinni vallitsevasta ideologiasta.
Globalisaatio-sanan toisessa vallitsevassa merkityksessä se kuitenkin viittaa joko poikkikansallisten yhtiöiden intresseihin ja visioihin tai uusliberaaliin ideologiaan. Yksi globalisaatio-sanan käyttöönottajista, Theodore Levitt, käytti sanaa tällaisessa normatiivisessa merkityksessä vuoden 1983 artikkelissaan ”Markkinoiden globalisaatio”. Levitt kirjoitti ylisanaisesti yhden globaalin markkinastrategian puolesta, monikansallisten yhtiöiden perinteisen hajautetun strategian sijaan.
Vuodesta 1989 alkaen globalisaatio poliittisena ohjelmana on tavanmukaisesti yhdistetty taloustieteilijä John Williamsonin muotoilemaan teesiin ”Washingtonin konsensuksesta”. Tuohon konsensukseen kuuluu joukko vaatimuksia yksityistämisestä, sääntelyn purkamisesta, markkinoiden ja kaupan vapauttamisesta, poikkikansallisten sijoittajien aseman vahvistamisesta, tasapainoisista budjeteista ja niin edelleen. Tämä vastaa paljolti Pursiaisen ja Liberan omaa poliittista ohjelmaa.
Globalisaatiotutkija ja läheinen kollegani Manfred B. Steger (jonka kanssa toimimme yhdessä RMIT-yliopistossa Melbournessa), erottaa erilaisia poliittisia globalismi-projekteja. Keskeinen erottelu on markkina-globalismin ja oikeudenmukaisuus-globalismin välillä. Vastakkain ovat siis vallitseva ideologia ja globalisaatiokriittisen liikkeen vaatimukset demokraattisista ja sosiaalisista reformeista. Muitakin globalismin muotoja on. Eri ideologiat kilpailevat julkisilla kentillä. Globalisaation suunta, muoto ja vaikutukset eivät tapahdu ennalta määrätyllä tavalla, vaan riippuvat myös kunkin meidän toiminnastamme ja siitä mikä ideologia on vallalla.
Pursiainen pitää monikansallisten yhtiöiden koon kasvua ongelmattomana asiana. ”Syyttäjä on huolissaan siitä, että suurtuotanto lyö helposti laudalta pientuotannon. Mutta tämä on tietysti hyvä asia. Koko moderni elintaso perustuu suureksi osaksi suurtuotannon etuihin.”
Muistaen aiemmat debattimme Pursiaisen kanssa talousteoriasta tämä on sinänsä hauska huomio, tarkoittaahan se sitä, että uusklassisen talousteorian ihannoima prototyyppi kapitalisesta markkinataloudesta eli niin sanottu ”täydellisen kilpailun malli” ei voi mitenkään päteä reaalimaailmassa. Jo Alfred Marshall paini tämän ongelman kanssa, joka pian johti Piero Sraffan kritiikkiin – johon uusklassikot eivät ole vieläkään vastanneet.
Jos suurtuotannon edut vallitsevat, niin yritysten koon kasvulla ei ole mitään rajoja. Ilman rajoitteita markkinat päätyisivät nopeasti monopoliin. Todellisuus on kuitenkin monimutkaisempi. Esimerkiksi Sraffan teesin mukaan yritysten kasvun olennaiseksi rajoitukseksi muodostuvat markkinointikustannukset, joiden suhteen vallitsee laskevat rajatuotot, sekä myös rahoituksen saatavuus. Markkinoinnilla voidaan muokata kuluttajien mieltymyksiä ja tehdä keinotekoisia erotteluja periaatteessa samanlaisten tuotteiden välille. Mainonta johtaa tuotteiden erilaistumiseen, mikä on markkinoiden keskittymisen ja oligopolisoitumisen keskeinen selittäjä.
Suuruudesta koituu sellaisia etuja yritykselle, jolla ei ole mitään tekemistä kokonaisuuden tehokkaan toiminnan kannalta. Suuryhtiö voi blokata tai ostaa tulokkaat ulos markkinoilta. Tunnetulla suuryhtiöllä on etuoikeutettu pääsy rahoitukseen. Se voi ostaa oikeudet muiden kehittämiin teknologioihin ja tuotemerkkeihin. Se voi painostaa sääntelijöitä ja lainsäätäjiä puolelleen. Se voi käydä oikeutta vaatimustensa puolesta myös valtioita vastaan.
Suuryhtiöt toimivat globaalisti ja tavanmukaisesti hyödyntävät esimerkiksi siirtohinnoittelua ja veroparatiiseja. Usein ne kiertävät paikallisia veroja, sääntelyä tai korkeata palkkatasoa siirtämällä toimintojaan muualle. Megayhtiöt ja -pankit ovat konservatiivisia ja pyrkivät turvaamaan voittonsa ja valta-asemansa myös erilaisten laillisten järjestelyjen kautta. Esimerkiksi investointisuojasopimusten tarkoitus on turvata kansainvälisten etuoikeuksia suhteessa sekä paikallisiin pienyrityksiin että valtioihin. Jos niiden vallan annetaan kasvaa, ne pystyvät yhä enenevässä määrin kontrolloimaan myös poliittisia prosesseja. Yhdysvalloissa presidentin virka maksaa noin miljardin, ja suurin osa tästä rahasta tulee suuryhtiöiltä ja Wall Streetin sijoittajilta.
Yleisesti ottaen Pursiaisen näkemyksiä leimaa naiivius mitä tulee kapitalistisen markkinatalouden toimintaan ja rahan ja vallan suhteisiin. Tämä pätee esimerkiksi hänen käsityksiinsä rahoitusmarkkinoiden toiminnasta: ”Rahoitusmarkkinoilla kaupataan karkeasti ottaen osuuksia nykyiseen ja tulevaan ihan oikeaan varallisuuteen, ja siksi on vaikea nähdä, että sieltä voisi riskittömässä mielessä saada keskimäärin parempaa tuottoa kuin tuotannollisesta sijoittamisesta.”
Todellisuudessa sijoitustoimintaa rahoitusmarkkinoilla luonnehtii perustava epävarmuus ja monikerroksinen refleksiivisyys, jossa toimijat arvuuttelevat muiden arvauksia arvojen kehityksestä. Niin kauan kuin arvot keskimäärin inflatoituvat riittävästi, kyse on positiivisen summan pelistä, jossa monet voivat saada suuria tuottoja, vaikka sijoitustoimintaan leimaisikin mielivaltaisuus, arvuuttelu ja laumahenkisyys. Hintojen kehitystä voidaan tietoisesti edistää. Suurimmat sijoittajat ja pankit voivat edistää intressejään myös poliittisten prosessien kautta, esimerkiksi kanavoimalla yhteiskunnallisesti kasautunutta vaurautta (esimerkiksi eläkesäästöjä) rahastoihin, jotka sijoitetaan arvopapereihin. Keskuspankit voidaan puolestaan saada tukemaan rahan luontia nimenomaan rahoitusmarkkinoiden arvojen ylläpitämiseksi tai paisuttamiseksi.
Thomas Pikettyn suursuosioon noussut kirja pääomasta 2000-luvulla ottaa tämän prosessin annettuna ja pitää sitä keskeisenä eriarvoisuuden lisääntymisen selittäjänä. Pikettyn mukaan varallisuus kasaantuu ajan myötä yhä harvempiin käsiin, jos r > g. Tässä r tarkoittaa sijoitusten ja vaurauden korkotuottoa ja g talouden kasvua.
Pikettyn mukaan tämä on kapitalismiin sisäänrakennettu tendenssi, joka uhkaa myös demokratiaa. Vain maailmansodat ovat onnistuneet aiemmin kääntämään kehityksen, joka on viime vuosikymmeninä alkanut uudelleen ja kiihtynyt, ei vähiten sen vuoksi, että talouden kasvu on hidastunut samalla kun rahoitusmarkkinoista ja lyhyen aikavälin sijoitustoiminnasta on uudelleen tullut yhä keskeisempi osa taloutta. Kehityksen seurauksena on tapahtumassa paluu perintökapitalismiin, mikä on yksi niistä piirteistä, jotka muistuttavat 1800-lukua.
Olen Pikettyn kriitikoiden kanssa samaa mieltä. Pikettyn käsitteen ”pääoma” merkitys on hämärä, ja institutionaaliset tekijät ovat tärkeämpiä kuin kapitalismin ”fundamentaaliset lait”. Edes kapitalistisessa markkinataloudessa ei ole yleisiä lakeja. Olennaista on kyetä analysoimaan markkinoiden, pääoman, valtioiden ja globaalihallinnan yhteiskunnallisia suhteita.
Liberan kaltaiset ajatushautomot ovat osa näitä valtasuhteita. Liberan kaltaiset think-tankit ovat vuosikymmeniä ajaneet varakkaiden yksilöiden, sijoittajien, pankkien ja suuryhtiöiden etuja lyhytnäköisesti, ymmärtämättä tai välittämättä kokonaisuuden historiallisesta kehityksestä. Näin ne ovat osaltaan tuottamassa sitä katastrofia, mikä Pikettyn mukaan yksin voi kääntää kehityksen.
Heikki Patomäki
PS. Moni muukin Pursiaisen väite olisi vaatinut tarkemman käsittelyn, mutta tällaisten blogien pituudella on järkevä rajansa. On aika uskomatonta esimerkiksi väittää, että nykymaailman 700-800 miljoonaa aliravittua ihmistä olisivat 1800-luvun eurooppalaista yläluokkaa rikkaampia, tai panna kaikki tieteen ja teknologian kehitys vain ”kapitalismin” piikkiin. Mutta jääkööt sellaiset heitot omaan arvoonsa.
Alkuperäinen haastattelu kokonaisuudessaan:
1. Aiheuttaako kapitalismi köyhyyttä ja miten? Miten se aiheuttaa eriarvoisuutta?
Kapitalistinen markkinatalous on kehkeytynyt vuorovaikutuksessa modernien tieteellisten ja teknisten vallankumouksien kanssa. Marx kuvasi ”Kommunistisessa manifestissa” sitä kuinka voittoa tavoitteleva pääoma ja tuotantovoimien kehitys kietoutuvat yhteen, mullistaen elämänolosuhteet kaikkialla maapallolla. Talous kasvaa ja laajenee. Ennennäkemätön vauraus ja absoluuttinen kurjistuminen kulkevat käsi kädessä. Kuitenkin kapitalistinen markkinatalous ja modernin yhteiskunnan instituutiot muuntuvat ja kehittyvät ajan myötä. Esimerkiksi Britanniassa ammatillinen järjestäytyminen, äänioikeuden laajeneminen ja sosiaaliset reformit saivat aikaan sen, että kasvavaa vaurautta alettiin jakaa tasaisemmin. 1930- ja 40-lukujen kokemusten jälkeen luotiin demokraattinen hyvinvointivaltio ja sekatalous, jossa kapitalistinen voittomotiivi ja yksityisen rahapääoman sijoittaminen ja lainaaminen olivat vain yksi osa kompleksista yhteiskuntaa.
Viime vuosikymmenien aikana yhteiskuntaa on muokattu uudelleen yhä enemmän ja yhä puhtaammin kapitalistiseksi. Uusliberaali globalisaatio on poliittinen projekti, jonka tavoitteena on palata 1800-luvun talousliberalismin arvoihin. Sitä tukee tiettyyn alueeseen sidotun valtion ja ympäri maailmaa helposti liikkuvan pääoman ristiriita. Pääoman omistajia ja yhtiöiden johtoja on vapautettu rajoitteista, kun taas työntekijöiden ja kansalaisten valvontaa, rajoitteita ja kuria on lisätty. Kapitalistisen markkinatalouden toimintaa luonnehtii kasautuva kausaatio ja moninaiset itseään vahvistavat prosessit. Suurtuotanto lyö helposti laudalta pientuotannon. Yhtiöt voivat omistaa toisiaan ja näin pääoma ja valta kasautuvat maailmanlaajuisiin verkostoihin. Varallisuutta rahastoidaan ja ohjataan spekulatiivisille rahoitusmarkkinoille, joissa pääoma kiertää nopeammin ja usein tuottavammin kuin perinteisessä tuotannollisessa sijoittamisessa ja lainaamisessa.
Lisäksi raha kääntyy helposti vallaksi. Demokratiaa kavennetaan ja ammattiliittoja heikennetään. Kapitalistinen kuri ja järjestys ulotetaan myös niihin organisaatioihin, jotka sekatalouden vallitessa olivat toimineet aivan toisenlaisten periaatteiden mukaan. Monet työntekijät ulkoistetaan prekariaatiksi, työaikaansa tunti tunnilta huutokauppaavaksi uusköyhälistöksi. Näiden historiallisten muutosten seurauksena myös tulojen ja varallisuuden jako muuttuu. Tulot ja varallisuus keskittyvät jälleen kerran yhä harvempiin käsiin. Keskiluokka taantuu. Taloudellisen kasvun kuihtuessa monet köyhtyvät myös absoluuttisesti. Näin siirtyminen kohti kapitalistisempaa yhteiskuntaa tuottaa köyhyyttä, eriarvoisuutta ja uusia kahleita työntekijöille ja kansalaisille.
2. Vahingoittaako kapitalismi ympäristöä, tai tekeekö se esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumisen vaikeaksi?
Aivan samoin kuin eriarvoisuutta voi olla myös yhteiskunnissa, jotka eivät ole lainkaan kapitalistisia, tai joissa kapitalistinen toiminta näyttelee vain pientä roolia, mikä tahansa ihmisyhteiskunta voi laajetessaan tuhota ympäristöä ja usein on myös tehnyt niin.
Silti voidaan sanoa, että kapitalistinen toiminta – rahan sijoittaminen tai lainaaminen tai vaihdon ja tuotannon järjestäminen vain voittomotiivin takia – on itsessään täysin sokea ympäristönäkökohdille. Se voi taipua edes jossain määrin kunnioittamaan ympäristönsuojelullisia näkökohtia vain silloin, kun merkittävä osa ostajista tai kuluttajista arvostaa ympäristöä niin paljon, että he ottavat sen järjestelmällisesti huomioon tehdessään ostopäätöksiä. Yleisesti kapitalistinen voittomotiivi on tuottanut kerta toisensa jälkeen massiivista piittaamattomuutta ympäristövaikutuksista. Tässä mielessä voidaan sanoa, että ”kapitalismi” vahingoittaa ympäristöä.
Kun on palattu 1800-luvun talousliberalismin arvoihin ja kun yhteiskuntia on uudelleen tehty yhä kapitalistisemmiksi, on toivo usein asetettu siihen, että yksityistä omistusoikeutta laajentamalla niin sanotut ”ulkoisvaikutukset” saadaan näkyviin hintoihin. Toisin sanoen ympäristöä pyritään suojelemaan yksityistämällä ja hyödykkeistämällä ja laajentamalla kapitalististen markkinoiden ja voittomotiivin alaa. Tämä on huono ratkaisu esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnassa. Päästökauppajärjestelmä yksityistää ilmakehän ja tekee siitä kauppatavaraa. Tuloksena on ollut enemmän keinottelua ja korruptiota kuin päästöjen vähenemistä. Olisi paljon parempi yhdistellä valistamista, kieltoja, veroja ja julkisia investointeja kuin lisätä kapitalismia.
3. Kuinka vallitseva on kapitalismin asema maailmassa? Onko realistista vaihtoehtoa?
Kuten edellä olen todennut, yksityinen pääoma, kapitalistinen voittomotiivi ja näille alisteiset hallintamekanismit ovat saaneet yhteiskunnassa aivan liian vallitsevan aseman. Keskusteluissa helposti unohtuu, että kapitalistinen markkinatalous on vain yksi markkinatalouden muoto. Tuotantovälineet voivat olla myös työntekijöiden omistuksessa – tai itse omistusoikeuden luonnetta voidaan muuttaa purkamalla sen absoluuttisuus ja poissulkevuus. Sekataloudessa myös julkisorganisaatiot voivat hallita tuotantovälineitä. Monissa organisaatioissa kaikki valta voidaan keskittää demokraattisesti valituille neuvostoille. Mikä tärkeintä, uusliberaali globalisaatio voidaan korvata demokraattisella globaalikeynesiläisyydellä, jonka tavoitteena on myös globaalisti keskittyneen pääoman vallan purkaminen ja hajauttaminen ja autonomian lisääminen eri asiayhteyksissä ja joka puolella maailmaa. Nykyiselle kapitalistiselle yhteiskuntamuodolle on siis monia vaihtoehtoa. Useat vaihtoehdoista myös toimisivat paljon paremmin kuin nykyjärjestelmä, joka paitsi tuottaa turvattomuutta, tehottomuutta ja tarpeettomia kriisejä niin on myös inhimillisen kehitysmahdollisuuksien haaskausta. On aika siirtyä parempaan järjestelmään.
