Tämä on ensimmäinen osa lyhyestä blogi-sarjasta, jossa pohdin suomalaista Venäjä-keskustelua ja sen ongelmia, mutta jossa samalla esitän ratkaisuehdotuksia noiden ongelmien ylittämiseksi. Vedonlyöntiehdotukseni Arto Luukkaselle poiki kaikenlaisia kommentteja (ks. myös vastaukseni ja siihen tulleet kommentit). Tässä osassa analysoin sitä mistä monet noista kommenteista oikein kumpuavat. Toisessa osassa kerron, miten Luukkasen skenaarion todennäköisyyttä voidaan arvioida (hyökkäysskenaarion toteutumisen todennäköisyys on arvioni mukaan karkeasti 0,2% ja se todennäköisyys, että Venäjä laajentaa sotilaallista konfliktia Ukrainassa vuoden 2017 alussa on n. 1%). Kolmannessa osassa pohdin rauhantutkimuksen ja kansainvälisten suhteiden tutkimuksen valossa sitä, mitä yhtäältä pakotteiden ja lisäpelotteiden ja toisaalta sovittelun todennäköiset vaikutukset ovat – ja mitä pelon lietsomisen sijaan kannattaisi tehdä.
Tunteisiin vetoaminen on usein järkevää ja perusteltua, jos tilanne vaatii sitä. Hälyttävän vaaran uhatessa ei ole mitään väärin siinä, että itse kukin meistä vetoaa sääliin tai pelkoon. Joskus kaikkein voimakkaimmin arvottava kuvaus on myös kaikkein todenmukaisin. Esimerkiksi vuosina 1941-44 itäinen keski-Eurooppa ja läntinen Neuvostoliitto ei vain ”autioitunut alkuperäisväestöstä”, vaan merkittävä osa sen väestöstä kansanmurhattiin. Arvot, tunteet ja järki eivät ole toistensa vastakohtia.
Tunteenpurkaukset voivat kuitenkin myös korvata järkiperäiset argumentit. Monissa tilanteissa tunteisiin ja yleisen mielipiteen tai auktoriteettiin vetoaminen on pelkkä virhepäätelmä. Tunteet ovat tavanmukaisesti osa niitä kognitiivisia mekanismeja, jotka johtavat meitä näkemään asioita ja yhteyksiä, joita ei yksinkertaisesti ole olemassa. Ja tietenkin vahvat tunteet voivat johtaa myös siihen, että suljemme silmämme vastakkaiselta todistusaineistolta. Helposti menetämme jopa lukukykymme; asioiden tietoinen vääristelykin voi alkaa tuntua oikeutetulta.
Konfliktit jyrkentävät asetelmia. Kun maailma on mustavalkoinen, ei vivahteita ja kompleksisuutta enää nähdä. ”Jollet hyväksy meidän tulkintaamme, olet vihollisen puolella.” Tästä seuraa nopeasti myös ihmisten leimaaminen, tiedon lähteiden myrkyttäminen ja ad hominem -argumentin eri muodot. Konfliktit myös nostavat tunteet pintaan, joskus hallitsemattomina. Yhtäkkiä olemme valmiita uskomaan mitä tahansa, jos se vain vastaa tuntemuksiamme. Paha on paha ja sillä siisti! Jollet tajua sitä, olet joko itse paha tai ainakin säälittävän tyhmä.
Mediat voimistavat osaltaan vahvistusvinoumaa. Ne toimivat vähän samalla tavalla kuin megafoni: lisäävät äänen kantavuutta. Kun negatiiviset tunteet alkavat hallita julkista keskustelua, syntyy sosiaalinen aalto, jonka harjalla populistit ja opportunistit voivat ratsastaa, mikä edelleen vahvistaa näkemysten vinoutumista.
Esimerkiksi Atte Kaleva kirjoitti, että ”Patomäki on tullut tunnetuksi yhtenä Venäjän aggressioita aina parhain päin selittelemään pyrkivän kaanonin kuuluvimmista äänitorvista”. Myöhemmin hän antoi ymmärtää, että olen ”Venäjän valkopesijä”. Pyysin häntä kertomaan mihin tällaiset arviot perustuvat. Hän vastasi pelkällä retorisella kysymyksellä, johon sisältyi ad populum -virhepäätelmä (implikoiden, että ”koska monet syyttävät sinua Venäjän valkopesijäksi, olet sellainen”).
Twitterissä nimimerkki ”totuus-blogi” puolestaan syytti minua ”Suomen viralliseksi Venäjä-selittäjäksi” (nimimerkkien takaa tulevat kommentit ovat yleensä tavallistakin ala-arvoisempia). Tällaiset luonnehdinnat toimivat vähän samalla tavalla kuin ne huhut, joita yläasteen luokkahuoneessa levitettiin koeluonteisesti. Ensimmäisen pulpetin oppilas aloittaa tarinan; viimeinen kertoo mitä on kuullut. Vaikka tarinat ovat täysin toisenlaisia, jokainen matkan varrella uskoo kuulleensa totuuden.
Aivan kuten Luukkanen itse, myös Kaleva uskoo pelastukseni mahdollisuuteen. Minun ei tarvitse kuin osallistua heidän jyrkkään arvioonsa Venäjästä ja Putinista niin osoitan viattomuuteni. Osoita, että olet meidän puolellamme, niin uskomme, ettet ole vihollisen puolella. Sillä ei näytä olevan mitään väliä, että en edes puhu venäjää, että minulla ei ole ensimmäistäkään yhteyttä Putinin hallintoon tai sen edustamaan ideologiaan, tai että olen jo vastannut aiempiin ”putinismi”-syytöksiin näin:
Tulen jatkamaan tämän kriisin tarkastelua ja analyysia rauhantutkijan ja -aktivistin näkökulmasta, asettumatta itse osaksi konfliktia. On tärkeää kehittää kykyä ottaa etäisyyttä mistä tahansa ”meistä”, kritisoida mitä tahansa yhteisöä, kansakuntaa, valtiota – samalla yrittäen sijoittaa käynnissä olevat asiat ja kehityskulut laajempiin yhteyksiinsä. Yhtä tärkeää on omaksua myös vastuun etiikka. Venäjällä olisin ”putinismin” lannistumaton kriitikko, edustaahan se yhtä muunnelmaa uusliberaalista talouspolitiikasta, hierarkkista johtamistapaa, militarismia, ja riippuvuutta öljystä ja sotateollisesta kompleksista. ”Yhtenäinen Venäjä” on kokoomuksen sisarpuolue, vaikka sen ideologia muistuttaakin mielestäni vielä enemmän perussuomalaisten ajattelua – se on eräänlaista perusvenäläisyyttä.
Erkki Snellman (kyllä, se sama, joka toimi pitkään vasemmiston eduskuntaryhmän sihteerinä) puolestaan kirjoitti: ”Heikki Patomäki on teksteineen p*rseestä. Sopisi parhaiten IPUun.” Silläkään ei näytä Snellmanin arvion kannalta olevan väliä, että monet myös vasemmiston sisällä pitävät minua yltiökosmopoliittina ja globaalin demokratian kannattaja. Siis millä ihmeen perusteella IPU?
Joka tapauksessa Veikko Saksi puolestaan vetosi Uuden Suomen kommentissaan ”tosiasioihin”:
Venäjähän ei koskaan ole puolustanut maataan, vaan se on aina hyökännyt. Sen ovat suomalaisetkin kokeneet karvaasti. On hieno juttu, että Arto Luukkanen varottelee ja kertoo, mitä on tapahtunut ja mitä todennäköisesti tulee tapahtumaan.
Yritin vastata, että eurokeskeisen maailmanhistorian kaksi luultavasti kuuluisinta epäonnista hyökkäyssotaretkeä ovat suuntautuneet juuri Venäjälle. Napoleonin Grande Armée aloitti invaasion Venäjälle 24.6.1812 ja Hitler käynnisti operaatio Barbarossan 22.6.1941. Jälkimmäisessä hyökkäyssodassa Venäjää vastaan oli mukana myös Suomi. Veikko Saksi oli kuitenkin niin tuohtunut, että hän näytti menettäneen kykynsä lukea selkokielistä vastaustani:
Kerro, milloin Venäjä on puolustanut, eikä hyökännyt [ikään kuin en olisi juuri kertonut tätä]. Sinä todella unohdat nopeasti, sillä et muista NL:n (Venäjä) talvisodan tai jatkosodan hyökkäyksiä Suomeen, Tsetshenian kansanmurhia, Georgian valloitusta tai Krimin valloitusta ja itäisen Ukrainan miehitystä. Hyvät olet unohtamaan.
On pakko vielä mainita ne monet nyky-Suomessa ja sosiaalisessa mediassa vallitsevat kommentaattorit, jotka heti ollessaan eri mieltä jonkin tutkijan tai professorin kanssa haluavat vähentää yliopiston rahoitusta tai ainakin erottaa kyseisen professorin. Niin tässäkin tapauksessa. Heikki Toivonen kirjoitti:
Jos maailmanpolitiikan professorina suomalaisesta yliopistosta esittäytyvän argumentointi on – huomioiden aiemmat debattiin liittyneet kirjoitukset – yllä olevan kaltaista semanttista merkitysoppileikittelyä, hallituksen päätöksellä leikata yliopistoilta on ilmeisen vahvat perusteet.
Vetoaminen Suomen perustuslakiin tai tieteen ja taiteen vapauteen ei auta. Yliopistojen yhteiskunnallinen asema ja arvostus ovat nopeasti laskeneet 2010-luvulla. Yliopistoon ja yliopistolaisiin kohdistuva inho- ja vihapuhe on yleistynyt sosiaalisessa mediassa. Tämä on heijastunut myös julkisvallan edustajien puheisiin. Pääministeri Juha Sipilä on lotkautellut ”kaiken maailman dosenteista” ja Alexander Stubb on vitsaillut professorien työmotivaation perustuvan pitkiin kesälomiin. Komissaari Jyrki Kataisen kabinettipäällikkö Juho Romakkaniemi on julkisesti nimennyt minut suosikikseen erotettavaksi professoriksi.
Polarisoituminen ei kuitenkaan ole koskaan yksipuolista. Ne joiden mielipiteet alkavat jäädä vähemmistöön, voivat kokea turhautumista ja raivoa tai uhkaavaa pelkoa ja ahdistusta. He voivat vastata samalla mitalla – jos kykenevät ja uskaltavat. Niinpä esimerkiksi Petri Rissanen kirjoitti facebook-sivuillani kommentin vedonlyöntikeskusteluun: ”Arto Luukkanen (ps.) on perseestä”. (Yleensä poistan tällaiset kommentit, mutta jätin sen paikallaan aineistona tätä blogia varten.)
Minusta Arto Luukkanen ei ole perseestä. Päinvastoin hänen kanssaan on hauska keskustella monista asioista. Olin taannoin haastateltavana hänen Dosentti-ohjelmassaan. Minä puolestani kutsuin Arton edustamaan toisenlaista näkemystä viime kevään DiEM25-tilaisuuteen. Venäjä-konfliktin suhteen hän kuitenkin on väärässä, emmekä myöskään ole samaa mieltä esimerkiksi EU-politiikasta.
Arto vastasi vedonlyöntiehdotukseeni toteamalla, että hänellä ei ole yliopistomme kristallipalloa. Totta, eihän sellaista edes ole olemassa. Mutta jos hän ei yksinkertaisesti tiedä mitä tulee tapahtumaan, miksi hän antaa ymmärtää aivan jotain muuta? Miksi hän kirjoittaa Lapin Kansassa, että pian alkaa Venäjän hyökkäys?
Seuraavassa blogissa kerron, miksi on harhaanjohtavaa väittää tai edes vihjata, että Venäjän hyökkäys Ukrainan ydinalueille alkaa vuoden 2017 alussa, heti Donald Trumpin otettua Yhdysvaltain presidenttiyden. Tuo blogi ilmestyy jo huomenna sunnuntaina.
Heikki Patomäki
PS. Vaikka en laittanut tähän blogiin suoria linkkejä viittaamiini teksteihin ja kommentteihin, useimmat niistä on helppo löytää googlaamalla tai löytyvät ingressissä mainituista Uusi Suomi -lehden blogeista ja niiden kommenteista. Muiden kanssa autan mielelläni kertomalla mistä ne löytyvät. Kahden seuraavan blogin ote on astetta tutkimuksellisempi, sillä niissä on myös kohtuullinen määrä suoria viitteitä.
