Vapauden poliittinen retoriikka | tieteenpaivat.fi. Tämä on lauantaina 14.1.2017 tieteiden päivien paneelissa ”Vapauden poliittinen retoriikka” pitämäni esitelmä. Puheenjohtajana toimi professori Mika Ojakangas Jyväskylän yliopistosta; mukana puhujina ja keskustelemassa dosentit Markku Koivusalo ja Tuija Saresma.
Uusliberaalissa maailmassa vapauden ihanne on keskeinen, mutta useimmiten vain yhdessä kapeassa merkityksessä. Tavanmukaisin uusliberaali ajattelu nojaa tekniseen järkeen eikä siksi kykene artikuloimaan ajatusta vapaudesta muuten kuin joko (i) ulkoisista rajoitteista vapaana valintana markkinoilla tai (ii) yksilövalintojen kautta syntyvän markkinamekanismin vapaana toimintana. Idealla on kuitenkin monia sovellutuksia: kuluttajan vapaus, vapaus valita aineet koulussa, vapaus yrittää tehdä voittoja ilman merkittäviä veroja tai sääntelyä, sijoittajien vapaus laittaa rahansa minne haluavat, ja yhtiöiden vapaus toimia missä haluavat.
Varsinkin uusklassinen talousteoria yrittää välttää normatiivisuutta muuten kuin teknisessä ja ehdollisessa mielessä: jos haluat X, niin talousoppi kertoo, että A on ainoa tai paras keino toteuttaa se. Implisiittisesti rationaalisten markkinavalintojen oppiin on rakennettu sisään joitakin klassisen liberalismin vapaus-ihanteita. Vapaus näyttäisi olevan John Locken hengessä vapautta oman työn tuloksiin ja sellaiseen yksityisomistukseen, joka olennaisesti laajentaa ”oman työn” käsitettä. Vastaavalla tavalla on mahdollista argumentoida, että ilman vahvaa velvollisuuseettistä ei-harmia-periaatetta, jota John Stuart Mill kehitteli, uusklassinen Pareto-optimaalisuus ei voisi toimia tehokkuus-kriteerinä. Periaatteen mukaan kukin yksilö saa tehdä mitä haluaa, kunhan ei rajoita muiden vastaavaa vapautta.
Toisin kuin uusklassiset taloustieteilijät, Friedrich Hayek ja Milton Friedman kirjoittivat julkilausuttua politiikan teoriaa, jossa vapauden normatiivinen ihanne nostetaan keskiöön. Näin he tuovat päivänvaloon niitä uusliberalismiin hiljaisesti sisältyviä oletuksia, jotka vaikuttavat nyky-yhteiskunnan kehitykseen. Esimerkiksi Friedrich Hayekin ajattelu kirjassa Tie orjuuteen on mustavalkoista ja perustuu merkittävältä osin ns. kaltevan pinnan argumenttiin. Mikä tahansa valtion rooli lisääminen taloudessa tai kansalaisyhteiskunnassa johtaa vääjäämättä fasistiseen tai kommunistiseen totalitarismiin. Hayekin mielestä ei ole muita vaihtoehtoja kuin rajoitteista vapaat kapitalistiset markkinat tai valtiototalitarismi.
Teoksensa Kapitalismi ja vapaus 40-juhlavuotispainoksen esipuheen Friedman puolestaan esittää, että siinä missä taloudellinen vapaus on välttämätön edellytys kansalaisvapaudelle ja poliittiselle vapaudelle, niin poliittinen vapaus, vaikka se voikin olla toivottavaa, ei ole välttämätön edellytys talouden ja kansalaisyhteiskunnan vapaudelle. Toisin sanoen Friedman ajattelee, että myös autoritäärinen poliittinen järjestelmä voi taata yksityisen kapitalistisen vapauden. Yksityinen vapaus on tärkeää. Sen sijaan poliittinen vapaus voi olla vaarallista.
Länsimaissa on perinteisesti vallinnut kaksi erilaista vapauskäsitystä. Isaiah Berlin tiivisti nämä erilaiset näkemykset kuuluisassa luennossaan vuonna 1958 negatiiviseksi ja positiiviseksi vapauskäsitykseksi. Negatiivisen vapauskäsityksen lähtökohtana on yksityinen hyvä. Jokainen määrittelee hyvän omassa yksityisessä sfäärissään. Kaikki ulkoinen häirintä on vapauden riistoa. Tavoitteena ei ole hyvä yhteishallinta tai yhteisö, vaan yksityisen alueeseen puuttumisen minimointi.
Positiivinen vapaus on vapautta johonkin, esimerkiksi kaikkien yhtäläistä vapautta maksuttomaan koulutukseen. Berlin oli itse arvojen moninaisuuteen uskova liberalisti, joka piti negatiivista vapauskäsitystä vähemmän vaarallisena. Positiivinen vapauskäsitys johtaa liian helposti vaatimuksiin kollektiivisesta kontrollista ja kurista. Toisaalta monet uusliberalistit olettavat – usein tosin vain hiljaisesti – Friedmanin tavoin, että joskus tarvitaan joko perustuslain kaltaista tai jopa suoranaisen autoritääristä demokratian rajoittamista, jotta yksityisen alueeseen puuttuminen saadaan minimoitua.
Tämä tekee ymmärrettäväksi ne monet kansainväliset ja eurooppalaiset valtiosopimukset ja institutionaaliset järjestykset, joilla pyritään lukitsemaan kiinni uusliberaali yhteiskuntajärjestys. Kun Kreikka pantiin kuriin keväällä ja kesällä 2015, Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble totesi, että ”vaalien ei pidä antaa vaikuttaa talousohjelman toteuttamiseen”. Talouden vakaus ja yksityinen vapaus ovat tärkeämpiä kuin poliittinen vapaus tai kansalaisten vaaleissa ilmaisema tahto.
Mitä avoimemman autoritääriseen suuntaan uusliberalismi kehittyy, sitä lähempänä sen loppu on. Toisaalta kannattaa muistaa myös Karl Polanyin analyysi suuresta murroksesta. Polanyin mukaan vapaamarkkinakapitalismi on vain ”karu utopia”. Hyödykkeistämällä kaiken ihmisiä ja luontoa myöten, ja lisäämällä eriarvoisuutta yhteiskunnassa, se saa ennemmin tai myöhemmin aikaan yhteiskunnan itsepuolustusreaktion. Ensimmäinen liike on jo itsessään väkivaltainen: valtio rakentaa ”vapaat markkinat”, usein pakolla. Toinen liike on vastareaktio ja voi myös olla väkivaltainen: markkinat pyritään saamaan palvelemaan yhteiskunnan tarpeita.
Ei ole mitään vääjäämätöntä siinä, että yhteiskunnan vastareaktio olisi rationaalinen. Demagogien on helppo kääntää vapaamarkkinoiden ja darwinistisen kilpailun lietsoma eksistentiaalinen turvattomuus yhteisön vastareaktioksi. Syiden sijasta nimetään syntipukkeja. Uhri on aina ”kansa”, joka nykymaailmassa tarkoittaa niin ”tavallisia ihmisiä” kuin ”kansakuntaa”. Seurauksena on vajoaminen syvemmälle autoritäärisyyden syövereihin. Esitelmäni pointtina ei kuitenkaan ole ennakoida, mitä tulee välittömästi uusliberalismin jälkeen, vaan keskustella vapauden ihanteesta järjellisestä näkökulmasta.
Mikä olisi rationaalinen tapa lisätä ja kehittää vapautta? Liberalismin vapaus-ihanne ankkuroituu tiettyyn (sosiaaliseen) ontologiaan. Liberalistin kuvittelumaailmassa yhteiskunta koostuu yksilöistä, jotka ovat aina olleet jo sitä mitä he ovat nyt. Historialla ei ole juurikaan merkitystä ihmisten kehittymisen tai vapauden kannalta, koska mikään olennainen ei muutu. Kokonaisuus on osiensa summa. Jokaisen yksilön kyvykkyys – tai uusklassisella kielellä ”rajatuottavuus” – on annettu tosiasia. Vapaat markkinat tarjoavat kullekin heidän panoksensa mukaisen palkkion. Kaikki ovat sitten vapaita tekemään rahoillaan mitä haluavat.
Vaihtoehtoinen oppi lähtee olevan historiallisuudesta ja kaiken prosessuaalisuudesta. Se asettaa kysymyksen: mikä on yksilö, mistä yksilöllinen tietoisuus tulee, milloin se syntyi, mitä sen ehdot ovat? Ihmisyksilöt saivat nimet ensimmäisen kerran ehkä vasta 10 000 vuotta sitten. Ensimmäiset lait, joissa kirjattiin oikeuksia ja vastuita, hakattiin kiveen alle 3000 vuotta sitten. Metaforinen ajattelu, reflektiivinen tietoisuus, filosofia ja politiikka syntyivät kuitenkin vasta ensimmäisellä vuosituhannella eaa, kun kielestä tuli metaforista. Metaforinen ajattelu mahdollista abstraktiot ja siten myös reflektiivisen tietoisuuden.
Jacques Derrida totesi kuuluisassa teoksessaan grammatologiasta, että subjekti syntyy ja määrittyy arkkikirjoituksessa. Tällä ajatuksella on vinha historiallinen perä. Metaforiin perustuvan kielen ja kirjoituksen kehitys mahdollisti myös työnjaon syventymisen ja monimutkaisemmat tuotantoprosessit. Jürgen Habermas puolestaan teoretisoi ihmiskunnan historiaa materiaalisen tuotannon ja oppimisen dialektiikkana: yksi on tukenut toista. Kehitys ei kuitenkaan ole ollut väistämätöntä suoraviivaista kehitystä kohti vallitsevaa nykyisyyttä. Määrityksissä on myös paljon sattumanvaraista. Valta-analyytikot voisivat puolestaan todeta, että määräytyminen riippuu vallasta ja historiallisesti erityisistä valtasuhteista.
Etsimme usein varmuutta ja siksi historialliset kontrafaktuaalit voivat tuntua pelottavilta. Monet meille tutut ja itsestään selvät asiat voisivatkin olla toisin! Toisaalta alamme tiedostaa niitä historiallisia prosesseja, jotka ovat mahdollistaneet kaiken sen, mitä nyt olemme. Joskus kysymys voi olla abstraktista institutionaalisesta taustasta, jota useimmat ihmiset eivät juurikaan pohdi.
Esimerkiksi laillisuusperiaate syntyi 1700-luvulla, aikansa poliittisten vallankumouksien myötä. Jakobiinit pelkäsivät kuninkaan valtaa ja halusivat katkaista hänen päänsä heti, mutta girondistit argumentoivat, että kuningas on ihminen ja kansalainen aivan kuten me muutkin. Häneen pätevät aivan samat ihmisten solmimat lait kuin kaikkiin muihinkin. Nykyään laillisuusperiaate tuntuu itsestään selvältä. Legitiimin vallan määrittäminen ja kaikkien yhdenvertaisuus lain edessä ovat merkittävä osa vapauttamme modernissa yhteiskunnassa.
Otetaan toinen, arkisempi esimerkki. Monet meistä ovat intohimoisia pyöräilijöitä. Pyöräilijälle vapaus on sitä, että kaupungissa pääsee helposti ja turvallisesti liikkumaan paikasta toiseen pyörällä. Polkupyöräilymahdollisuudet riippuvat yhteiskunnan perusrakenteista, jotka usein rakennetaan julkisesti. Pyöräilijän vapaus on myös historiallista. Kukaan ei osannut kysyä polkupyörän perään ennen kuin polkupyörä kehitettiin 1800-luvulla. Näin yksilöiden minuutta ja identiteettiä rakentavat tarpeet syntyvät. Polkupyöräilijän identiteetti on myös kiinni kokonaisuuden järjestymisestä. Polkupyörien suosioon vaikuttavat esimerkiksi saatavilla olevat väylät ja tiet. Yksilö muokkaantuu osana yhteistä historiaamme. Niinpä vapautemme määrittyy myös julkisten poliittisten päätösten kautta.
Jos lähtökohtana on, että kunkin meistä kehittymisen mahdollisuudet ovat riippuvaisia historiasta ja yhteiskunnallisista prosesseista – joiden suunta riippuu myös voimavarojen jakautumisesta ja valtasuhteista – niin kysymys vapaudesta asettuu väistämättä toisin kuin siinä teoriassa, jota Berlin kutsuu negatiiviseksi vapauskäsitykseksi. Emme ole suinkaan koskaan valmiita, vaan aina myös määräytymisen kohteita ja tulemisen prosessissa. Mitä sitten voisi olla vapaus?
Vapaus voidaan ensinnäkin ymmärtää eksistentiaalisesti, mahdollisuuksien kautta. Aiempi historia ja nykyiset rakenteet mahdollistavat erilaisia valintoja siitä, mitä ja keitä olemme. Vapaus koostuu näistä mahdollisuuksista – jotka ovat myös kunkin meistä historiallisesti muodostuneita kykyjä, tietoja ja taitoja – ja niiden oikeasta, yleistettävissä olevasta käytöstä. Poissaolot ja rajoitteet voidaan poistaa, uusia mahdollisuuksia avata. Jokaisen mahdollisuus kehittyä on kunkin vapauden ehto.
Vapauden kannalta yhtä olennaista ovat ne aina jo käynnissä olevat määräytymisen prosessit, joiden tuloksena meistä syntyy tietynlaisia subjekteja ennen kuin edes kykenemme kriittisesti arvioimaan sitä, keitä ja mitä me olemme, ja mitä muuta voisimme olla. Asemoidumme meille aina-pitkälti-jo-valmiin maailman kenttiin ja rakenteisiin. Poliittisina kansalaisina voimme kuitenkin yhdessä arvioida sitä, mitkä rajoitteet ja poissaolot ovat tarpeettomia ja ei-toivottuja. Ne voidaan korvata paremmilla ja toivottavimmilla määräytymisen prosesseilla.
Kaikki tämä voi kuulostaa abstraktilta, mutta jokaisella teesillä on hyvin konkreettisia seurauksia käytännön politiikan kannalta. Esimerkiksi kuluttajan vapauteen voi kuulua mahdollisuus ostaa monia asioita, joita aiemmin ei ollut edes olemassa, ja jotka luovat uusia toiminnan ja olemisen mahdollisuuksia, internetiin kytketyistä tietokoneista mannertenvälisiin lentoihin. Samalla tiedostamme, että konsumerismi olemisen muotona on myös tulosta markkinoinnista ja yhtiöiden välisestä kilpailusta. Haluammeko todella olla konsumeristeja? Onko se hyväksi meille tai maailmalle?
Mikä tahansa jollekin yhteiskuntamuodostelmalle tyypillinen subjektiuden määräytymisen prosessi voisi myös olla toisin. Meillä voi olla yleistettävissä olevia, eettis-poliittisia tai esteettisiä perusteita yrittää vapautua monista nyt vallitsevista määräytymisen muodoista ja lisätä vapauttamme valita, keitä olemme ja keiksi haluamme tulla.
Sama analyysi voidaan ylettää moniin muihin negatiivisen vapauden tyyppitapauksiin: koululaisten (tai vanhempien) vapauteen valita aineet koulussa, vapauteen yrittää tehdä voittoja ilman veroja tai sääntelyä, sijoittajien vapauteen laittaa rahansa minne haluavat, tai yhtiöiden vapauteen toimia missä haluavat. Jokaisella on välittömiä seurauksia subjektien ja valtasuhteiden muotoutumisen ja resurssien jaon kannalta.
Koska jokaisen mahdollisuus kehittyä on kunkin vapauden ehto, voi olla lyhytnäköistä erikoistua liian aikaisin tai olla osallistumatta kunkin mahdollisuuksien laajaan kehittämiseen. Historiallisten ja sosiaalisten prosessien näkökulmasta yksilökeskeinen vapaus johtaa helposti siihen, että tosiasiassa luodaan ajan myötä kasautuvia etuoikeuksia harvoille ja valituille. Todellinen vapaus edellyttää sosiologista mielikuvitusta ja kykyä kriittiseen, yleistettävissä olevaan ajatteluun.
Sijoitusmahdollisuudet ja yhtiörakenteet ovat kollektiivisen historian tulosta ja voisivat olla myös toisin. Miten liiketoiminnan ”rajoitettu vastuu” määritetään? Pitääkö osakeyhtiön – joka oikeushenkilönä on modernin lain luoma kuvitelma – voida omistaa toisia osakeyhtiöitä? Missä määrin ja millä ehdoin tuotantovälineiden yksityisomistus ylipäätään on perusteltua? Olemme vapaita, jos pystymme vapaasti muokkaamaan niitä menneisyydestä periytyneitä rakenteita, jotka määrittävät olemisemme prosesseja ja mahdollisuuksia.
Historia ymmärrettynä vapauden pulssina on lupaus paremmasta tulevaisuudesta. Teemme rajoitteita poissaolevaksi; avaamme uusia mahdollisuuksia. Meillä on vapaus vapauteen, oikeus oikeuksiin. Määrittelemme yhä uudelleen kaikille yhtäläisiä negatiivisia ja positiivisia vapauksia ja niitä vastaavia oikeuksia, jotta loisimme perustan kaikkien yhteiselle emansipaatiolle ja mahdollisuudelle kehittyä paremmaksi. Perustavimmat oikeudet liittyvät tähän yhteiseen demokraattiseen prosessiin – ja mahdollisuuteen tilanteen niin vaatiessa vetäytyä siitä intiimin alueen yksityisyyteen.
Uusista mahdollisuuksista voi toki tulla myös uusia vaaroja. Elämme jo nyt maailmanlaajuisessa riskiyhteiskunnassa. Riskeistä ja vaaroista huolimatta historia vapauden pulssina avaa meille yhä uusia ja yhä uskomattomampia mahdollisuuksia.
Historia ei pysähtynyt laillisuusperiaatteeseen, demokraattiseen hyvinvointivaltioon, polkupyöriin tai internetiin. Tulevaisuudessa laillisuusperiaatetta sovelletaan maailmanlaajuisesti ja demokratia on globaalia. Osaamme ohjata maailmantalouden ja maailmanhistorian kehitystä ja siten soveltaa itsemääräämisperiaatetta suhteessa planetaarisen kokonaisuuden kehittymiseen, jonka osia tiedostamme olevamme.
Tällaiset kehityskulut eivät ole kuin askel ihmiskunnan vapautumisen ideaalisessa historiassa. Kurotamme yhä laajemmalla ja syvemmälle, tähtiin.
Kiitos!
Heikki Patomäki
PS. Vuoden 2017 Tieteen päivien teemakirjassa Kaikki vapaudesta (Gaudeamus, 2017) on kainalojuttuni ”Mitä uusliberalismin jälkeen?”. Siinä keskityn aktuaaliseen historiaan rationaalisen historian sijasta.
