Historiallinen kuva uusliberalismin ja sen taustateorioiden synnystä ja leviämisestä tarkentuu. Aiheesta julkaistaan koko ajan suuria määriä uusia merkittäviä tutkimuksia. Tässä lyhyessä blogikatsauksessa esitän yhdeksän uuden kirjan perusteella tiiviin kokonaistarinan siitä, miten uusklassinen taloustiede ja julkisten valintojen teoria ovat väliaikaisesti onnistuneet muokkaamaan arkijärkeä itsensä näköiseksi ympäri maailmaa. Tarina kertoo myös miten oppien vaikutuksilla on taipumusta johtaa yhä autoritäärisempään politiikkaan, mutta myös herättää vastareaktioita. Muutos edellyttää kuitenkin muun muassa taloustieteen luonteen ja roolin uudelleen ymmärtämistä ja taloustieteen opetuksen radikaalia uudistamista.
Morgan, Jamie (toim.). What Is Neoclassical Economics? Debating the Origins, Meaning and Significance. Routledge: London & New York, 2015.
Chernomas, Robert & Hudson, Ian. The Profit Doctrine. Economists of the Neoliberal Era. Pluto Press: London, 2017.
Amadae, S.M. Prisoners of Reason. Game Theory and Neoliberal Political Economy. Cambridge University Press: Cambridge, 2016.
Offer, Avner & Söderberg, Gabriel. The Nobel Factor. The Prize in Economics, Social Democracy, and the Market Turn. Princeton University Press: Princeton & Oxford, 2016.
George, David. The Rhetoric of the Right. Language Change and the Spread of the Market. Routledge: London & New York, 2013.
Eagleton-Pierce, Matthew. Key Concepts of Neoliberalism. Routledge: London & New York, 2016.
Springer, Simon, Birch, Kean & MacLeavy, Julie (toim.). The Handbook of Neoliberalism. Routledge: London & New York, 2016.
Fullbrook, Edward. Narrative Fixation in Economics. College Publications – World Economics Association Books Milton Keynes, 2016.
Madi, Maria Alejandra & Reardon, Jack (toim.). The Economics Curriculum: Towards a Radical Reformulation. College Publications – World Economics Association Books Milton Keynes, 2014.
Klassisen talousliberalismin uusi nousu uudessa muodossa alkoi 1970- ja 80-luvuilla ja sittemmin se on monin tavoin vallannut koko maailman. Uusliberalismin ytimessä on ihannoiva teoria kilpailullisista markkinoista ja sen mekanismeista. Uusliberalisti uskoo, että yksityiseen omistukseen perustuvat vapaat kilpailulliset markkinat ovat kaikkein tehokkain ja moraalisin tapa järjestää ihmisten väliset suhteet.
Uusklassinen taloustiede syntyi paljon aiemmin kuin uusliberalistinen ideologia. Thorstein Veblen käytti termiä ensimmäisen kerran jo vuonna 1902. Termin käyttö yleistyi vaiheittain myöhemmin 1900-luvulla. Usein sillä on viitattu niin sanottuun marginalistiseen mikroteoriaan, jonka lähtökohtana on ollut ”täydellisen kilpailun” malli. Marginalismi tutkii pienten muutosten vaikutuksia hintoihin (esimerkiksi mitä seuraa markkinatasapainon kannalta siitä, että yritysten rajakustannukset ovat nousevia tai laskevia?). Marginalismi on mahdollistanut fysiikan käsitteiden ja tekniikoiden soveltamisen (kuvitteellisen) talouden tutkimiseen.
Jamie Morganin toimittama kirja selventää kiistoja uusklassisen teorian merkityksestä ja sisällöstä. Yksi ongelma on ollut se, että monet keskustelijat pitävät käsitteitä selvärajaisina säiliöinä, joille voidaan löytää yksiselitteiset välttämättömät ja riittävät ehdot. Tony Lawson näkee uusklassisen teorian ensisijaisesti menetelmäoppina. Uusklassinen teoria edellyttää tapahtumien väliset muuttumattomat yhteydet ja siten atomismin ja suljetut järjestelmät. Muut kirjoittajat eivät ole kokonaan samaa mieltä ja korostavat, että uusklassiseen teoriaan kuuluu paljon muutakin, esimerkiksi metodologinen individualismi, hedonistinen ihmiskuva ja tasapainoanalyysi. Lisäksi tulee vaihteleva joukko lisäoletuksia, joita tarvitaan toivottujen johtopäätösten vetämiseen. Toivottu johtopäätös on yleensä ollut se, että kilpailulliset markkinat ja markkinamekanismi toimivat tehokkaasti ja hyvin.
Uusklassinen teorian vakiintuminen edellytti tiedekäsityksen muuttamista. Klassinen newtonilainen luonnontiede pyrkii tekemään havaintoja, muotoilemaan havainnoista yleisiä lakeja, ja sitten testaamaan hypoteeseja laeista uusia havaintoja vasten. Uusklassinen taloustiede sen sijaan palasi 1600-lukulaiseen filosofointiin Descartesin ja Hobbesin hengessä: ensin kuvitellaan ja oletetaan perusperiaatteet ja sitten tutkitaan noiden oletusten seurauksia. Oletusten todenmukaisuudella ei ole niin väliä.
En malta tässä olla kertomatta Claude Hillingerin anekdoottia ohjaajastaan Milton Friedmanista, joka kommentoi hänen aikomustaan testata makrotalousteoriaa: ”On aina hyvä testata hypoteesi, mutta jo etukäteen on selvää, että tulos on negatiivinen!”. Friedman siis hyväksyi sen, että valtavirtataloustieteen teoriat on helppo osoittaa vääräksi. Toki kun dataa ja menetelmiä manipuloidaan tarpeeksi, voi olla mahdollista saada aikaan toivottu tulos, mutta silloinkin muiden on hyvin vaikea toistaa tulosta.
Jos käsite- ja toimintariippuvaiseen avoimeen ja historialliseen todellisuuteen yritetään soveltaa mekanistisia menetelmiä, jotka edellyttävät tapahtumien väliset pysyvät yhteydet, empiiristen testien tulosten on pakko olla pääsääntöisesti negatiivisia. Joitain epävakaita korrelaatioita voidaan löytää kun tarpeeksi kokeillaan eri mahdollisuuksia, mutta käytännön ajattelua ohjaavat viime kädessä pelkät oletukset. Robert Chernomas ja Ian Hudson kysyvätkin kirjassaan The Profit Doctrine. Economists of the Neoliberal Era, että miten teoria voi menestyä, vaikka se ei osaa selittää todellisia tapahtumia tai kehityskulkuja? Poliittinen valta ja rahoittajat suosivat tiettyjä teorioita. Käänteentekevien historiallisten tapahtumien lisäksi teorioiden menestystä selittää (i) se, mikä katsotaan vallitsevassa julkisessa keskustelussa sopivaksi, hyväksyttäväksi ja uskottavaksi ja (ii) se, minkälaista tutkimusta halutaan rahoittaa. Taloustieteen kohdalla nämä muut tekijät ovat niin vahvoja, että edes massiivinen globaali rahoituskriisi 2008-9 ei johtanut uuden oppimiseen.
Oikeiden tieteellisten tulosten puute on korvattu matemaattisen täsmällisyyden korostamisella. Yhdysvalloissa matemaattisia menetelmiä kehitettiin ensin osana sotaponnistuksia toisessa maailmansodassa ja pian myös osana kylmän sodan kamppailuita. Näiden tiimoilta syntyi peliteoria, yleisen tasapainon teorian perusteet ja muita uusia välineitä. Matemaattisen tarkkuuden korostamisella oli kuitenkin hintansa. Matemaattinen johtaminen ja esitystapa vaativat lisäoletuksia, jotta käytettävissä olevia matemaattisia välineitä voitaisiin soveltaa. Nämä oletukset ovat yleisesti ottaen räikeän vääriä tai täysin harhaanjohtavia, ja usein niillä on suoria ideologisia seurauksia ymmärsivät niiden esittäjät sitä tai eivät. Hyvä esimerkki on oletus ”täydellisestä informaatiosta”. Oletus helpottaa matemaattista mallittamista, mutta samalla se tarkoittaa: ”Yrittäjät ja sijoittavat ovat täydellisen rationaalisia ja tietävät kaiken myös tulevaisuudesta”. Tai oletuksen voi pukea myös vielä dramaattisempaan ja poliittisempaan muotoon: ”Uskokaa kapitalisteja, he ovat kaikkitietäviä jumalia”.
Sonja Amadaen Prisoners of Reason. Game Theory and Neoliberal Political Economy korostaa erityisesti peliteorian ja julkisten valintojen teorian roolia. Klassisen eettisen liberalismin tilalle on noussut kyyninen ja laskelmoiva uusliberalismi. Taloustieteilijät osallistuivat ydinpelotestrategioiden kehittämiseen ja alkoivat soveltaa vangin dilemmaa ja muita peliteorian malleja yhä uusiin kysymyksiin myös politiikan ja sosiaalisen elämän alueella. Rationaalisten valintojen teorioiden ja mallien merkitys ei ole niinkään niiden yrityksissä ymmärtää ja selittää todellisuutta kuin siinä, minkälaista toimijuutta ja sosiaalista todellisuutta ne ovat osaltaan rakentamassa. Tyypillisissä sovelluksissa vain raha-arvoiset lopputulokset merkitsevät mitään. Toimijoiden tehtävänä on maksimoida oma tuloksensa riippumatta siitä mitä muille tapahtuu tai ovatko esimerkiksi menettelytavat oikeellisia tai oikeudenmukaisia. Näitä malleja käytetään uusliberaalin maailman toimintaperiaatteiden ja instituutioiden suunnitteluun, vaikuttamisen kohteena kansalaiset, työntekijät, asiakkaat ja kuluttajat. Niitä käytetään myös ihmisten kasvattamiseen ja ohjaamiseen sellaiseen maailmankuvaan, jossa haitan tuottaminen, muiden pettäminen ja vapaamatkustus ovat hyviä valintoja, kunhan niistä ei saa rangaistusta. Mallien opetus on myös, että jos yksilö tai yritys ei käyttäydy tämän maailmankuvan mukaisesti, seurauksena on epäonnistuminen, ulossulkeutuminen tai konkurssi.
Monet näiden kirjojen anti-sankareista ovat saaneet taloustieteen Nobel-palkinnon, esimerkiksi Gary Becker, James Buchanan, Finn Kykland, Robert Lucas, Mancur Olson, John Nash, Sam Peltzman, Edward Prescott, Thomas Sargent, Myron Scoles, George Stigler, Gordon Tullock ja Neil Wallace. Ongelma vain on se, että taloustieteessä ei ole Nobel-palkintoa! Ruotsin keskuspankin PR-operaatio näyttää onnistuneen täydellisesti. Avner Offer ja Gabriel Söderberg kertovat tarinan kirjassaan The Nobel Factor. The Prize in Economics, Social Democracy, and the Market Turn.
Ruotsin keskuspankki halusi korostaa poliittista riippumattomuuttaan 1960-luvun poliittisissa kamppailuissa, joissa se oli tukkanuottasilla hallitsevan sosiaalidemokratian kanssa. Näissä kamppailuissa ratkaistiin yhteiskunnan kehittämisen suuntaa. Keskuspankki perusti taloustieteen palkinnon vakiinnuttaakseen ajatuksen uusklassisesta taloustieteestä objektiivisena tieteenä ja tukeakseen markkina-liberalismia. Keskuspankin tarjoama raha kelpasi Nobel-toimikunnalle, mutta Nobelin perikunta ei hyväksynyt ajatusta taloustieteen ”Nobel-palkinnosta”. Siksi palkinnon virallinen nimi on ”Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinto Alfred Nobelin muistoksi”. Suuri yleisö ei kuitenkaan tiedä palkinnon poliittista taustaa. 2000-luvulta alkaen yliopistojen ranking-luokituksissa on usein annettu erityinen paino Nobel-palkinnon saamiselle, ”taloustieteen Nobel-palkinto” mukaan lukien. Esimerkiksi Nobelin jälkeläinen ja ihmisoikeusjuristi Peter Nobel on julkaissut useita julkilausumia, joiden mukaan Nobel itse ei olisi koskaan taipunut tähän palkintoon, joka on pelkkä PR-kampanja sellaisen taloustieteen puolesta, joka ajaa erityisetuja ihmiskunnan yhteisen edun sijasta. Lisäksi monet luonnontieteilijät ja jopa taloustieteen palkinnon saajat ovat julkisesti epäilleet – osa myös palkinnonjakotilaisuudessa – onko taloustiede tiede lainkaan.
David Georgen kirja The Rhetoric of the Right. Language Change and the Spread of the Market valaisee uusklassisen taloustieteen käsitysten leviämistä populaariin tajuntaan, alkaen 1960-luvun Yhdysvalloista. George on taloustieteilijä. Tässä kirjassaan hän tutkii sanojen esiintymisiä ja esiintymisyhteyksiä kaikissa New York Timesin (NYT) teksteissä vuodesta 1900 alkaen. Aineisto tarjoaa testin hypoteeseille merkitysten muuttumisesta. NYT on koko tämän ajan ollut liberaalin ajattelun linnake Yhdysvalloissa (”liberaali” tarkoittaa Yhdysvalloissa suurin piirtein samaa kuin sosiaalidemokraattinen tai vasemmistolainen Euroopassa). Yllättäen muutos alkoi jo 1960-luvulla, vaikka sitä pidetään vasemmistoradikalismin vuosikymmenenä. Merkitysmuutosten seurauksena ”meidän hallituksemme” alkoi muuttua vieraaksi olioksi, joka ”puuttuu” asioihin niiden tekemisen ja rakentamisen sijasta. Politisoimisesta on tullut huono asia, kun taas jopa ”itsensä myyminen” esitetään hyvänä asiana. Vaikka valtio pienenisi, se on aina liian iso. Palkat eivät ole ihmisten ansioita työstään vaan näyttäytyvät vain kustannuksena. Talouskasvu muodostuu lähes ainoaksi arvoksi, edistyksen, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden kustannuksella. Menestys yhdistetään enenevässä vain liike-elämään. Sitä mukaan kun hallituksen ja valtion status laskee, markkinoiden hyvä maine kasvaa. Markkinakilpailu on hyvää ja siitä puhutaan, mutta yhteistyö eri tasoilla menettää merkitystään. Kuluttajat ja asiakkaat korvaavat äänestäjät, kansalaiset ja opiskelijat. Kuluttajan statuksen noustessa myös mainontaan ja markkinointiin aletaan suhtautua aiempaa positiivisemmin.
George paikallistaa näiden merkitysmuutosten alkulähteeksi uusklassisen taloustieteen ja julkisten valintojen teorian. Oma tulkintani on, että kylmän sodan olosuhteissa ja tultaessa 1960-luvulle matemaattinen uusklassinen talousteoria sai johtoaseman taloustieteen sisällä (Chicagon koulukunnan ohella). Oppialan keskus oli ja on Yhdysvalloissa, mistä sama oikeaoppisuus pian levisi muualle. Samaan aikaan monikansallisten yhtymien asema oli nopeasti vahvistumassa ja globaali rahoituskokemassa uuden nousun. Näin poikki- ja ylikansallinen pääoma alkoi hallita globaalia tilaa. Koulutuksen ja valtasuhteiden muuttuminen heijastuivat suhteellisen nopeasti myös mediaan, mikä levitti valtateorian kategorioita, metaforia ja tarinoita osaksi ihmisten arkipäivän käytäntöjä.
Kaikki merkitysmuutokset eivät kuitenkaan ole peräisin yksinomaan taloustieteestä. Matthew Eagleton-Piercen Key Concepts of Neoliberalism käy läpi laajan joukon termejä ja käsitteitä, jotka muodostavat pääosan nykyisestä uusliberaalista puheesta. Avainsanoihin lukeutuvat muun muassa avoimuus, globaali, haaste, innovaatio, joustavuus, kehitys, markkinat, muutos, sopeutuminen, uudistus, vapaus, verkosto, visio, yrittäjyys ja ”stakeholder”. Eagleton-Piercen lähestymistapa on pitkälti käsitehistoriallinen. Vaikka avainsanojen merkitystä ei voi johtaa suoraan taloustieteestä tai julkisten valintojen teoriasta, vaan tyypillisellä käsitteillä on useampia historiallisia alkuperiä ja kerrostumia, monesti eri merkitykset vahvistavat toisiaan. Esimerkiksi termi ”rakenteellinen sopeuttaminen” on ollut omiaan antamaan kuvan teknisestä ja automaattisesta sopeutumisesta välttämättömiin muutoksiin, siitä huolimatta, että ”Washingtonin konsensusta” mukaileva markkinaliberalismi on poliittinen valinta.
Simon Springerin ja kumppaneiden toimittama massiivinen, yli kuusisataasivuinen The Handbook of Neoliberalism valaisee uusliberalisaatio-prosessin monia eri syitä ja vaikutuksia sekä prosessin etenemistä eri puolilla maailmaa. Koska teos on aivan liian laaja käsiteltäväksi edes alustavasti tässä katsauksessa (eivätkä tällaiset käsikirjat ole muutenkaan tarkoitettu luettavaksi kannesta kanteen), esitän vain pari huomiota. Luvussa 3 William K. Carroll and J.P. Sapinski painottavat, että varsinkin 1980-luvulta alkaen poikkikansalliset yhteiskuntasuhteet ja konsensuksen muodostaminen ovat näytelleet keskeistä roolia globaalissa uusliberalisaation prosessissa. Esimerkiksi Maailman talousfoorumi perustettiin vuonna 1971. Se on julkaissut globaalia kilpailukykyraporttia vuodesta 1979 alkaen. Nyt jo vuosikymmeniä valtiot ovat ottaneet tällaiset rankkeeraukset vakavasti ja kilpailleet siitä ken on maailmassa ”kilpailukykyisin”, riippumatta miten kilpailukykyluokitus tai liiketoimintaystävällinen maine tai hintakilpailukyky oikeasti vaikuttavat kasvuun, investointeihin, sosiaaliseen edistykseen, tasa-arvoon tai oikeudenmukaisuuteen.
Teoksen osassa 2 puolestaan pohditaan eri luvuissa uusliberalismin suhdetta demokratiaan, tarkkailuun ja valvontaan, autoritaarisuuteen ja väkivaltaan. Yhtenä yleisenä teemana on uusliberalismin pyrkimys tehdä ”uudistuksista” ja ”muutoksista” pysyviä, mikä edellyttää demokratian alan rajaamista yhä pienemmäksi. Toisekseen, uusliberalismi tuottaa tarkoittamattomia vaikutuksia, joita se yrittää hallita käytettävissä olevin keinoin, mikä helposti johtaa poissulkemisiin ja väkivaltaan sanan eri merkityksissä. Kolmanneksi monet kirjoittajat jakavat näkemyksen, että globaalin rahoituskriisin 2008-9 jälkeen uusliberalismista on tullut aiempaa autoritaarisempaa, ja kenties myös aiempaa taipuvaisempaa väkivaltaan.
Lisäisin tähän, että monien kansallis-populististen liikkeiden talouspoliittinen ohjelma tarkoittaa käytännössä ennen kaikkea uusliberalismin syventämistä, oli kyse sitten perussuomalaisista, UKIP:ista tai Donald Trumpista. Ihmisten turhautuminen, turvattomuus, ja ahdistus tulevaisuudesta kohdistetaan maahanmuuttajien lisäksi poliittista eliittiä ja pahaa suurta valtiota vastaan. Julkisen valinnan teorian kyynisyys otetaan ikään kuin annettuna tosiasiana. Olla ”poliittinen” tarkoittaa vain halua tulla valituksi uudelleen ja maksimoida omaa henkilökohtaista hyötyään. Sen sijaan kilpailullisten markkinoiden oletetaan toimivan ja edustavan hyvää. Kansakunta on yhteisö, joka viime kädessä tarvitsee valtiosta ensisijaisesti vain sen väkivaltakoneiston: poliisin, oikeuslaitokset, vankilan ja armeijan. Kun arkijärjestä on tullut uusliberalistinen, se kykenee ymmärtämään yhteiskunnalliset ongelmat vain yhdellä tavalla – ymmärtämättä edes, mistä sen oma tulkinnan viitekehys on peräisin.
Tämän katsauksen kaksi viimeistä kirjaa ovat esimerkkejä vuonna 2011 perustetun Maailman taloustieteellisen yhdistyksen WEA:n julkaisuista. Omien sanojensa mukaan WEA täyttää suuren aukon taloustieteilijöiden kansainvälisessä yhteisössä – tähän asti yhteisöltä on puuttunut todellinen kansainvälinen, osallistava ja pluralistinen ammatillinen yhdistys. Vastateesinä uusklassisen taloustieteen menetelmäopilliselle yksisilmäisyydelle ja sisällölliselle dogmatismille, WEA rohkaisee vapaata tutkimusta mistä tahansa näkökulmasta, joka lisää ymmärrystämme. WEA kannattaa ideoiden, menetelmien ja filosofioiden moninaisuutta. Vastateesinä todellisuudesta irtautuneelle matemaattiselle mallittamiselle se korostaa todellisen maailman ilmiöitä ja tutkimuksen relevanssia. Taloustutkimuksen näkökulmat ovat poliittisia. Siksi WEA on myös sitoutunut globaaliin demokratiaan. Yhdistys on rakenteeltaan demokraattinen, jotta yksikään maa tai maanosa ei hallitsisi sen toimintaa.
Edward Fullbrook on ollut keskeinen hahmo WEA:ssa. Kirjansa Narrative Fixation in Economics esipuheessa Edward Fullbrook kritisoi uusklassisen talousteorian ja sen markkinauskon käytännön vaikutuksia, joihin kuuluvat muun muassa laajojen alueiden taannehtiva kehitys ja se, että tuloja ja rikkauksia on siirretty massiivisessa mittakaavassa yhteiskunnan ylimmille kerrostumille. Tällaiset muutokset heikentävät yhteiskunnan perusrakenteita, luovat epävarmuutta ja ovat tuottamassa trumpismia ja uutta fasismia eri puolilla. ”Yksisilmäinen tiedeusko on aina farssi, mutta tässä tapauksessa se on johtamassa ihmiskuntaa kohti tuhoa.”
Kirjan näkökulma on metodologinen. Fullbrook toteaa heti aluksi, että fysiikassa luovuttiin uskosta tarinaan tieteen yhdestä menetelmästä ja vääjäämättömästä edistyksestä jo toistasataa vuotta sitten. Jokainen kertomus – ja siten jokainen teoria, paradigma ja tutkimusohjelma – lähtee liikkeelle käsitteellisestä kehyksestä, johon sisältyy joukko oletuksia todellisuuden luonteesta. Erilaiset käsitteelliset kehykset tarjoavat eri näkökulmia tutkinnan kohteeseen. Tiedon kasautuminen riippuu usein siitä, että kykenemme tarkastelemaan tutkimuskohteita eri viitekehyksistä käsin. Fullbrook kutsuu tätä kertomuksellisen pluralismin opiksi.
Tieteen ytimessä on käsitteellinen työ, joka tarkoittaa myös paremman kielen kehittämistä. Kielemme rajat ovat maailmamme rajat. Luokittelujen kritiikki vie kohti ontologiaa, oppia olevasta. Jos yhteiskunta koostuu kielellisistä, tulkitsevista ja maailmaa rakentavista olioista ja näiden välisistä sosiaalisista suhteista; ja jos yhteiskunnat ovat avoimia järjestelmiä, joilla on emergenttejä ominaisuuksia (kokonaisuus on eri kuin osiensa summa); ei poliittista taloutta voi järkevästi ymmärtää uusklassisen teorian kautta. Yhden korvaavan vaihtoehdon sijasta tarvitaan kuitenkin monia vaihtoehtoja. Yhtälailla tarvitaan avoimuutta kritiikille ja oppimiselle sekä käsitteellistä työtä. Vain näin tiede voi edistyä.
Maria Alejandra Madin ja Jack Reardonin toimittama kirja The Economics Curriculum: Towards a Radical Reformulation pohtii, mitä pluralistinen metodologia tarkoittaisi taloustieteen tai poliittisen talouden opetuksen kannalta. Taloustieteen oppikirjat esittelevät uusklassista kaanonia yhtälöinä, diagrammoina, teoreemina, rinnakkaisteoreemina ja paradokseina ikään kuin johdatuksena objektiiviseen ja lopulliseen totuuteen ”taloudesta” (jonka merkitystä tai historiallisuutta ei hetkeksikään pysähdytä pohtimaan). Taloustieteilijöitä koulutetaan ja heidän koulutuksensa on indoktrinaatiota. Sen tarkoituksena on ”opettaa ajattelemaan kuten ekonomisti”. Kun hinta nousee, kysyntä laskee ja tarjonta lisääntyy. Mitä ”täydellisempää” kilpailu, sitä alhaisemmat hinnat ja suurempi kuluttajan ylijäämä. Markkinamekanismi saadaan toimimaan millä tahansa elämänalueella määrittelemällä yksityiset omistusoikeudet ja avaamalla kaupankäynti. Kun hintamekanismi toimii, ei arvoista tarvitse välittää. Jne.
Tällaisen indoktrinaation sijasta kirjoittajat vaativat oletusten kriittistä punnintaa, erilaisten metodologioiden opettamista, talousajattelun ja eri koulukuntien historiaa, sekä muun muassa tietoa rahoituksen epävakauden syistä ja monikansallisten yhtiöiden vallasta. Fullbrookin ja Lawsonin tavoin monet kirjoittajat korostavat ontologian tärkeyttä. Menetelmien ja argumenttien kohdallisuus riippuu olennaisesti siitä, minkälaista todellisuutta ne koskevat. On aika perustaa uudelleen poliittinen talous ja ottaa tutkimuksen lähtökohdaksi todellisen maailman ongelmat.
WEA:lla on nyt jo yli 14,000 jäsentä eri oppinaineista. WEA edistää avoimuutta ja moninaisuutta. Suljetut kerrontayhteisöt sen sijaan ovat avoimen vihamielisiä suhteessa heille vieraisiin kertomuksiin. Esimerkiksi Lawson, joka on viimeiset parikymmentä vuotta ollut taloustieteen metodologiaa koskevien maailmanlaajuisten keskustelujen yksi johtohahmoista, on kokenut Cambridgen yliopiston taloustieteen laitoksella jatkuvaa vihamielisyyttä, poissulkemista ja symbolista väkivaltaa.
Uusklassikot ovat pakottaneet Lawsonin opettamaan juuri niitä asioita – ekonometriaa ja taloustieteen matematiikkaa – joita hän on julkaisuissaan voimakkaasti arvostellut. Vuosikausia uusklassikot estivät hänen ylentämisensä professoriksi. Lawsonin täyttäessä 60 vuotta, häntä ollaan laittamassa eläkkeelle vastoin tahtoaan. Kerrontayhteisön sulkeutuneisuudella on siis vakavia vallan vaikutuksia. Samat vaikutukset ovat toistumassa uusliberalisoituvan maailman kaikilla kulmilla, mittakaava vain on suurempi ja seuraukset vielä pahaenteisempiä.
Heikki Patomäki
