18. joulukuuta 2017

MTV3:n vaalitentin mukaan presidenttiehdokkaat jakautuvat kahteen leiriin sen mukaan miten he suhtautuvat kysymykseen Venäjän mahdollisesta sotilaallisesta uhasta Suomelle. Kaikista ehdokkaista Matti Vanhanen näyttäisi pelkäävän Venäjän uhkaa eniten. Samoilla linjoilla ovat myös Tuula Haatainen, Pekka Haavisto, Laura Huhtasaari ja Nils Torvalds. Toisella puolella ovat ne, jotka luottavat Venäjään: Paavo Väyrynen, Sauli Niinistö ja Merja Kyllönen, tässä järjestyksessä.

Jokainen kysymys ennakko-olettaa monia asioita. Jotkut kysymykset voivat olla vahvasti ladattuja. Esimerkiksi ”milloin olet lakannut lyömästä puolisoasi?” olettaa, että olet aiemmin lyönyt häntä. Joskus taustaoletukset voivat olla viattomampia, mutta kuitenkin ratkaisevia vastauksen kannalta. Kysymys ”minkä värinen on taivas?” voi perustua oletukseen, että puhumme pilvettömästä taivaasta päiväsaikaan maan pinnalla. Vaikkapa yöllä, auringonnousun tai lumimyrskyn aikaan tai Marsin pinnalla taivaan väri on kaikkea muuta kuin sininen.

Kysymykset pitävät sisällään vertailu- ja kontrastijoukon. Kun pappi kysyi vankilassa kuuluisalta amerikkalaiselta pankkirosvolta Willie Suttonilta, että miksi hän ryöstää pankkeja, Sutton vastasi: ”Koska pankeissa on rahaa”. Pappi ihmetteli miksi Sutton ei tee kunniallista työtä. Suttonin mielestä olennaiset vaihtoehdot olivat: {ryöstän pankkeja, ryöstän jotain muuta}. Järkevä vastaus riippuu kontrastijoukosta.

Mitä sitten tarkoittaa kysymys ”voiko Venäjä olla Suomelle sotilaallinen uhka?”? Yksi mahdollisuus on ajatella asiaa kahdenvälisten suhteiden näkökulmasta. Tällöinkin on ainakin kaksi mahdollisuutta. Voidaan arvioida Venäjän aikeita kaikesta irrallaan – tai voidaan verrata eri maita ja niiden uhkaa Suomelle.

Jälkimmäisessä tapauksessa vertailujoukko voisi mennä näin: Suomeen voisi hyökätä joku muu pohjoismaa, EU-jäsen, Yhdysvallat tai Venäjä. Oletetaan, että presidenttiehdokkaat Väyrynen, Niinistö ja Kyllönen ovat oikeassa. Venäjä ei tule hyökkäämään Suomeen. Kontrastijoukolla on kuitenkin tässäkin väliä. Yleinen näkemys on, että sekä pohjoismaat erikseen että EU muodostavat turvallisuusyhteisön tarkoittaen, että niiden sisäiset konfliktit voidaan ratkaista rauhanomaisin keinoin ja myös rauhanomaisten muutosten kautta.

EU:n hajoaminen voisi johtaa Jugoslavia-tyyppiseen kehitykseen, mutta se on Brexitistä huolimatta edelleen kaukainen näköala. Mitään erityistä Suomeen kohdistuvaa uhkaa ei EU-maista tule. Myöskään Yhdysvallat ei hyökkää Suomeen, eikä millään muulla maalla ole kykyä iskeä Suomeen tai valloittaa Suomea. Jäljelle jää vain Venäjä. Sekä Suomi että Venäjä ovat myös varautuneet kollektiivisen väkivallan käyttöön Suomen rajan läheisyydessä. Toisin sanoen tästä näkökulmasta sodan todennäköisyys Venäjän kanssa voi olla pieni, mutta se ei ole olematon.

Kontrastijoukko voi koskea myös sitä, minkä tyyppisestä konfliktista on kyse. Onko uhka siinä, että Venäjä hyökkää yksin Suomeen, vai siinä, että joutuu Suomi mukaan Venäjä-konfliktin osapuoleksi? Presidenttiehdokkaiden vastaukset kysymykseen ”voiko Venäjä olla Suomelle sotilaallinen uhka?” saattavat erota juuri siksi, että he tekevät erilaisia oletuksia sen suhteen, onko kyse vain kahdenvälisistä suhteista vaiko laajemman konfliktin mahdollisuudesta. Useimmat heistä näyttäisivät pitävän ajautumista laajempaan konfliktiin joko ainoana tai todennäköisimpänä uhkana.

Kysymys ”voiko Venäjä olla Suomelle sotilaallinen uhka?” on siis monimielinen. Se on myös yksipuolinen, koska siinä arvioidaan vain Venäjän uhkaa, ei uhkaa Venäjälle. Laajempi ja tasapuolisempi mahdollisuuksien joukko voisi olla vaikka tällainen:

{Venäjä on uhka Suomelle, Venäjä on uhka EU:lle, Venäjä on uhka Natolle, Suomi on uhka Venäjälle, EU on uhka Venäjälle, Nato on uhka Venäjälle}

Jos ajatellaan pelkästään subjektiivisia havaintoja, on selvää, että useimmat näistä uhkakuvista ovat jo nyt osa elävää todellisuutta. Venäjällä Suomea tuskin ajatellaan uhkana itsessään, mutta osana Nato-järjestelmiä kyllä. Lisäksi EU:n pyrkimys rakentaa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja tiivistää sotilaallista integraatiota voivat tehdä EU:sta sotilaallisen suurvallan. Jo nyt EU on tukenut muun muassa Venäjän johdon pelkäämiä värivallankumouksia.

Tämä viittaa siihen, että tulevaisuuden vaaroja pitää pohtia vuorovaikutuksen ja kokonaisuuden kautta. Perinteinen kansainvälisten suhteiden teoria erottaa kaksi tyypillistä konfliktien selitysmallia: pelotemallin ja spiraalimallin. Peloteajattelijat uskovat, että vastapuoli uskoo vain voimaan. Jos ”meillä” ei ole sotilaallista kykyä tai tahtoa käyttää sotilaallista voimaa, ”toinen” tulkitsee sen heikkoudeksi, mikä yllyttää tuota toista aggressioon tai sen jatkamiseen. Tämän mallin mukaan ”meidän” täytyy olla riittävän vahvoja sekä osoittaa jokaisessa kiistassa päättäväisyytemme ja peräänantamattomuutemme, muuten voimapoliittisessa pelissä käy huonosti. Vahvuutta voidaan rakentaa liittoutumalla tai varustautumalla. Esimerkiksi Matti Vanhanen kannattaa varustautumista ja Nils Torvalds liittoutumista Naton kanssa.

Spiraalimalli perustuu päättelyyn: mitä seuraa siitä, että konfliktin eri osapuolet yhtaikaa soveltavat pelotemallin logiikkaa? Helposti saadaan aikaan asetelma, jossa konflikti laajenee omalla logiikallaan. Pienikin kiista laajenee nopeasti asevarustelukierteeksi tai jopa täysimittaiseksi sodaksi, jos molemmat osapuolet tulkitsevat toisen aikomukset riittävän epäluuloisesti ja haluavat esiintyä lujatahtoisena ja peräänantamattomana. Äärimmäisessä tapauksessa peloteoppi voidaan viedä jopa niin pitkälle, että hyökkäys ja laajentuminen nähdään parhaana puolustuksena. Parempi hyökätä ennen kuin toinen ehtii edelle. Kierremalli kumpuaa itseään toteuttavista ennusteista. Alkuperäinen väärä tilannekuvaus johtaa ennakointiin, jonka perusteella toimitaan niin, että tuo alun perin väärä ennakointi toteutuu. Kierremallista tietenkin seuraa, että yleensä olisi järkevintä pyrkiä dialogiin, tehdä myönnytyksiä ja olla valmis kompromisseihin.

Tämä jako on kuitenkin kovin karkea. Erityyppiset toimijat tyypillisesti kuvittelevat erilaisia tilanne- ja toimintamahdollisuuksia, esimerkiksi näin:

• sotilas näkee kontrastijoukon: {sotilaallinen voima, sotilaallisen voiman jakaantuminen, liittoutumat, asetyypit, tieto toisen armeijan kyvyistä ja aikomuksista, tiedustelu jne}
• strategikko näkee kontrastijoukon: {sotilaan joukko + interventiot maiden sisäisiin asioihin, peitelty tuki, salaiset operaatiot, salaiset sopimukset jne}
• diplomaatti näkee kontrastijoukon: {dialogi, neuvottelut, sopimukset, yhteistyö, ei-yhteistyö, pakotteet jne}
• poliitikko näkee kontrastijoukon: {hallituksen julkinen hyväksyntä, hallituksen julkinen paheksunta, hallinnon tukeminen, opposition tukeminen jne + diplomaatin optiot}
• rauhantutkija näkee kontrastijoukon: {rauhaa tukevat yhteiskunnalliset rakenteet, konflikteja lietsovat tai väkivaltaan taipuvaiset rakenteet, rauhaa tukevat poliittisen talouden prosessit, epäluottamusta ja väkivaltaisia konflikteja lietsovat prosessit, peloteprosessi, kierreprosessi, turvattomuusyhteisö, turvallisuusyhteisö, sota, negatiivinen rauha, positiivinen rauha jne}

Tässä yhteydessä riittänee vain mainita nämä ja todeta, että mitä vähemmän asioita kontrastijoukko ottaa annettuna, ja mitä enemmän se kykenee katsomaan asioita kokonaisuuden ja yleistettävien periaatteiden näkökulmasta, sitä parempi tuo joukko on. Jo yksinomaan tällä perusteella rauhantutkimuksen näkökulma on kaikkein kohdallisin tilanteen arvioimiseen (uuden kirjani kolmas luku käsittelee Ukrainan konfliktia tästä näkökulmasta).

Onko Venäjä siis Suomelle sotilaallinen uhka? Onko esimerkiksi viestikoekeskus-tyylinen salailu oikeutettua välittömän kollektiivisen väkivallan uhan takia? Yhdysvaltain ja Venäjän käymät sodat viime vuosikymmeninä ovat päätyneet melkein järjestään joko tappioon tai patti-tilanteeseen. Usein nämä sodat ovat käyneet kummallekin tavattoman kalliiksi niin taloudellisesti kuin poliittisestikin. Ei ole alkuunkaan uskottava skenaario, että Venäjä sitoisi puolet maavoimistaan tai suuren osan kaikista voimistaan valloittaakseen EU-Suomen tai osan siitä yllätyshyökkäyksellä tai muutoin. Ei ole edes selvää, mitä sellaisella hyökkäyksellä voitaisiin kuvitella saavutettavan?

Venäjä-suhteet ja turvallisuus ovat täysin riippuvaisia laajemmista prosesseista ja kokonaisuuksista.  Vaikka Suomi on pieni maa, niin sen omalla toiminnalla on ainakin jonkin verran vaikutusta näiden prosessien ja kokonaisuuksien muotoutumiseen. Rauhaa tukevat yhteiskunnalliset prosessit ovat sellaisia, jotka lisäävät luottamusta ja kansalaisyhteiskunnan tasolla myös eksistentiaalista turvallisuutta.

Huippusalaisten tiedusteluoperaatioiden oikeaa luonnetta ja tarkoitusta on kenenkään vaikea arvioida, oli kyse sitten omista kansalaisista tai toisen valtion edustajista. Salainen tiedustelu tai salaiset operaatiot ja sopimukset eivät ainoastaan sodi demokraattisen julkisuuden periaatteita vastaan. Yhdistettynä Venäjä-vastaisiin Nato-harjoituksiin Suomessa ne saattavat myös herättää epäluottamusta, jopa pelkoa. Näin ne toimivat helposti omia tarkoituksiaan vastaan.

Jos niin sanotun viestikoekeskuksen varsinainen tarkoitus on Venäjän armeijan liikkeiden paikallistaminen Suomen rajojen läheisyydessä, niin miksi tällaisen tiedustelun menetelmät ja tiedot pitäisi salata Suomen kansalaisilta – tai keneltäkään muultakaan? Eikö avoimuus palvelisi myös turvallisuutta kaikkein parhaiten?

Heikki Patomäki