Uusklassinen taloustiede ei ole ainoastaan oppiala, jonka tieteellisyys on usein kyseenalaistettu – se on myös merkittävä yhteiskunnallinen voima. [Tämä kirjoitus on julkaistu Turun Sanomien aliona 23.3.2018 ja perustuu Politiikka-lehden 1/2018 taloustiede-foorumiin.]
Taloustieteilijät toimivat asiantuntijoina, toimittajina, julkisina intellektuelleina, liikejohtajina, mediavaikuttajina, virkamiehinä ja poliitikkoina. Taloustieteen käsitteet leviävät yhteiskunnassa ja muokkaavat kieltä ja toimintaa. Yhteiskunnallisia instituutioita on järjestetty uudelleen taloustieteen pohjalta koko maailmassa, myös Suomessa ja EU:ssa.
Uusklassinen taloustiede edustaa isoissa kysymyksissä äärimmäistä kantaa. Uusklassikot uskovat, että samalla tavalla toimivat markkinat ovat olleet olemassa jo tuhansia vuosia. Talouden lait ja säännönmukaisuudet voidaan muka esittää yhtä matemaattisesti ja todentaa yhtä varmasti kuin fysiikan lait. Silti oppikirjateoriat on helppo osoittaa vääriksi. Milton Friedmannin omaksuma kyyninen asenne on kuvaava: ”On aina hyvä testata hypoteesi, mutta jo etukäteen on selvää, että tulos on negatiivinen”.
Cambridgen yliopiston professori Tony Lawson toteaa kirjassaan taloustieteen ja todellisuuden suhteesta, että taloustiede ei tarjoa hyödyllisiä ennusteita tapahtumista eikä valaisee maailmaa, jossa elämme. Yhtä tärkeää hänen mukaansa on, että uusklassinen teoriahanke on täynnä sekaannuksia ja epäjohdonmukaisuuksia. Vuosien vihanpidon jälkeen Lawsonin uusklassiset kollegat pakottivat hänet ennenaikaiselle eläkkeelle.
Muiden lähestymistapojen edustajat onkin poissuljettu useimmilta taloustieteen laitoksilta. Vallitseva ajattelu on kanonisoitu oppikirjoihin, jotka ovat levinneet ympäri maailmaa jopa miljoonina kopioina. Historiallis-yhteiskunnallinen poliittinen talous on nousussa, mutta sen elpyminen on tapahtunut kauppakorkeakouluissa, sosiologiassa, kansainvälisissä suhteissa ja vastaavissa aineissa. Samaan aikaan uusklassikot pakkovievät oppejaan muiden yhteiskuntatieteiden kentille. He käyttävät termiä ”poliittinen talous” ääriopista, jossa optimointikäsitteitä ja -menetelmiä sovelletaan julkisten ja sosiaalisten instituutioiden tutkimiseen. Vastakkaisten projektien kohtaaminen on usein muistuttanut sotaa.
Kun valtavirtataloustiede ei kykene ennakoimaan tulevaisuutta tai valaisemaan maailmaa, sen matemaattisista ja tilastollisista menetelmistä tulee itsessään merkki ”tieteellisyydestä”. Ajan myötä on kehitetty yhä vaikeatajuisempia malleja ja menetelmiä, joiden yhteys reaalimaailmaan on pitkälti katkennut. Esimerkiksi Nobel-palkittu John Hicks päätyi näkemykseen, että taloustiede on vain näennäistiede.
Yhdysvalloista levinneellä suuntauksella on kuitenkin ollut tukijansa. Ruotsin keskuspankki perusti taloustieteen ”Nobel-palkinnon” vakiinnuttaakseen ajatuksen uusklassisesta suuntauksesta objektiivisena tieteenä. Tarjottu raha kelpasi Nobel-toimikunnalle, mutta Nobelin perikunta ei ole koskaan hyväksynyt ajatusta.
Taloustiedolla on suurta merkitystä. Vallitseva oppi puoltaa kilpailullisia yksityisiä markkinoita ja soveltaa sen logiikkaa yhteiskunnan ymmärtämiseen ja muuttamiseen. Aikamme tyypillinen, julkisuudessa näkyvä taloustieteilijä suhtautuu epäillen minimipalkkaan, kannattaa yksityistämistä tai markkinapohjaista paikallista sopimista, katsoo koulutuksen olevan yksityinen hyvä, josta jokaisen pitää maksaa itse, näkee korkeiden progressiivisten verojen vähentävän kannustimia ja sääntelyn vääristävän markkinoiden toimintaa. Hän luottaa vapaakaupan hyödyllisyyteen, uskoo tasapainoisiin budjetteihin ja on huolestunut kilpailukyvystä ja kestävyysvajeesta.
Taloustiede osallistuu myös syvemmän sosiaalisen todellisuuden rakentamiseen. Taloustiede korvaa sisäisen motivaation ulkoisilla kannustimilla. Se olettaa, että ihmisten tehtävänä on maksimoida raha-määräinen tulos riippumatta siitä mitä muille tapahtuu tai ovatko valitut menettelytavat hyviä, oikeellisia tai oikeudenmukaisia. Näitä malleja käytetään käytäntöjen ja instituutioiden suunnitteluun ja maailmankuvan muokkaamiseen. Vaikuttamisen kohteena ovat kansalaiset, työntekijät, asiakkaat ja kuluttajat.
William Davies toteaa uudessa kirjassaan, että kannustinohjailija ”katsoo ihmisiä kuin labyrintissa olevia rottia, joita voi ohjailla ja kannustaa tekemään erilaisia valintoja”. Ensin ”täytyy luoda labyrintti, jossa rotat voivat tehdä vain tiettyjä valintoja”. Tällaisen opin omaksuminen politiikassa johtaa inhimillisen vapauden vähenemiseen.
Heikki Patomäki
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston professori ja Turun yliopiston dosentti. Kirjoitus perustuu Politiikka-lehden 1/2018 taloustiede-foorumiin. [Lehti ilmestyy pääsiäisen aikoihin.]
