Oikeisto näkee yhteiskunnan kilpailuna, vasemmisto yhteistyönä. Tämä vastaa myös erilaisia teoreettisia näkemyksiä. Sosiaalidarwinismi on äärioppi, se uskoo vain kelpoisimpien pärjäävän, muut saavat sortua kilpailussa. Tavanomaisen uusklassisen teorian perusta on vähemmän dramaattisessa ”täydellisen kilpailun” mallissa. Vastakohtana näille toimii esimerkiksi John Rawlsin teoria, jonka mukaan yhteiskunta on yhteistoiminnallinen yhteishanke, jonka tehtävänä on edistää kaikkien yhteistä hyvää. Saksalainen sosialidemokraatti Eduard Bernstein määritteli sosialismin liikkeeksi kohti yhteiskunnan sellaista järjestystä, joka perustuu vapaaehtoiseen kumppanuuteen ja demokraattiseen yhteistoimintaan, kilpailun sijaan.
Tiistaisen talouskeskustelumme loppupuolella Hannu Vartiainen esitti, että ”kilpailun tehtävä on edistää yhteistyötä”, viitaten siihen, että markkinamekanismi mahdollistaa työnjaon. Patrizio Lainà raportoi twitterissä, että
Loppukeskustelu kääntynyt heikkotasoiseksi. @h_vartiainen huutaa, että kilpailu tarkoittaa yhteistyötä. What?!
Seuraavana päivänä Vartiainen ryhtyi puolustamaan näkemystään Twitterissä:
Kilpailu Walras-tasapainon yhteydessä tarkoittaa eri asiaa kuin arkikielessä. Niiden sotkeminen johtaa väärinkäsitykseen.
Ja pian päästiin taas uusklassikoiden lempipuuhaan, muiden ylimieliseen paimentamiseen ja syytöksiin tietämättömyydestä:
Ongelma on, että käytät käsitettä kilpailu väärin, arkikielen tavalla. Tasapainon ydin kaikkia osapuoli hyödyttävä vaihdanta, Näistäkin sekaannuksista päästäisiin, jos kriitikot vaivautuisivat edes hieman tutustumaan kritiikin kohteeseen.
Koska kysymys kilpailusta ja yhteistyöstä on kiinnostava ja tärkeä, päätin kirjoittaa aiheesta blogin näin lauantai-aamun ratoksi. Pysyn linjassani: keskustelu jatkukoon asianmukaisilla foorumeilla. Twitterissä voi jakaa linkkejä ja yrittää keksiä nasevia one-linereita ja huudahduksia, mutta hyvän keskustelun paikka se ei ole.
Tiivistäen: sekä Lainà että Vartiainen ovat oikeassa, mutta epäsymmetrisellä tavalla. Lainà on pääosin oikeassa kritiikissään; Vartiaisen pointti vaatii perustavaa uudelleen tulkintaa, jotta sen järkevä ydin tulisi kunnolla esiin. Lainàn kritiikin voi tiivistää siihen ajatukseen, että jos toimijat ajavat kilpailullisesti omaa etuaan markkinoilla, ei kokonaisuutta voi kutsua yhteistoiminnalliseksi, vaikka markkinamekanismi johtaisikin koordinaatioon:
Jos se olisi yhteistyötä, pitäisi siitä varmaan yhdessä sopia. Kilpailunäkökulman mukaan työnjako on spontaani lopputulos, ei mikään yhdessä suunniteltu tuote.
Tämä vastaa paitsi kielen arkikäyttöä niin myös sana- ja tietosanakirjamääritelmiä. Yhteistoiminta on sovittua tai organisoitua työtä yhteisen päämäärän eteen, ja sen vastakohtana on kilpailu itsekkäiden pyyteiden vuoksi (esim hyöty tai voitto; tässä on turha saivarrella siitä, että abstraktit preferenssijärjestykset voivat olla mitä vain, ks. edellinen blogini).
Samalla tulee esiin myös se, miten ongelmallinen Vartiaisen tapa ymmärtää käsitteet ja käsitteellinen työ on. Hän olettaa toistuvasti, että uusklassisen teorian tapa käsitteellistää asioita on ainoa oikea, ja kaikki muut tekevät ”virheitä”, jos uskaltautuvat poikkeamaan siitä (tai vielä tarkemmin: jos he poikkeavat Vartiaisen omasta tulkinnasta koskien uusklassisia käsitteitä).
Yhteiskuntatieteet ovat luonteeltaan kaksoishermeneuttisia. Se tarkoittaa, että yhteiskuntatieteilijöiden teoreettiset käsitteet viittaavat todellisuuteen, joka on itse merkityksellinen ja käsitteellisesti rakentunut. Näiden kahden välinen suhde ei voi olla mielivaltainen. Teoreetikko ei voi vain sanoa kaikille ihmisille – mukaan lukien muiden teorioiden edustajille – että minun tai meidän käsitteet ovat oikeita, te kaikki muut olette väärässä! Pikemminkin on niin, että jos teoriakäsitteet ovat epäsuhdassa käytännöissä kierrätettyjen merkitysten kanssa, ne eivät viittaa mihinkään todelliseen.
Toisaalta yhteiskuntatieteellisillä teorioilla on myös konstitutiivisia vaikutuksia. Kieli paitsi rakentaa todellisuutta, niin se on aina myös arvottavaa. Yksi kuvaus asioista voi hyvin olla tarkempi ja totuudenmukaisempi kuin toinen, mutta arvoneutraalisuutta ei silti ole olemassa. Sellaiset abstraktit käsitteet kuin ”preferenssi” peittävät kielen ja sosiaalisen toiminnan arvottavan luonteen, vaikka samalla ovat itse osa tuota arvottavaa sosiaalista todellisuutta ja osallistuvat sen rakentumiseen. Kielen evaluatiivisuus, joka kytkeytyy myös tunteisiin, tekee kielestä poliittista. Sanojen merkityksestä ja arvolatauksista käydään kiistoja ja kamppailuja. Tämä pätee myös ”yhteistyöhön” ja ”kilpailuun”.
Tässä kohtaa on hyödyllistä ottaa aatehistoriallinen askel taaksepäin. Adam Smith ja monet hänen klassiset seuraajansa teoretisoivat työnjakoa markkinakilpailun sijaan. Smithin esimerkeissä työnjako toteutui tehtaiden – tai yleisemmin organisaatioiden – sisällä ja on organisoitua ja suunniteltua. Työnjako edellyttää yhteistoimintaa, vaikka – kuten Marx ja hänen seuraajansa myöhemmin korostivat – sen organisointi tyypillisesti perustuukin epäsymmetrisiin valtasuhteisiin ja voi johtaa ihmisten vieraantumiseen oman työnsä tuloksista. Myös kapitalistiset yritykset siis organisoivat ja suunnittelevat yhteistoimintaa. Suurimpien palkkalistoilla voi olla yli puoli miljoonaa ihmistä, enemmän kuin Suomen koko julkisella sektorilla. Työnjako on organisoitua ja suunniteltua monella tasolla. Työnjako esimerkiksi edellyttää koulutusta ja koulutus eri työtehtäviin on suunniteltua. Eri alojen koulutuksesta on Suomessa päätetty vuosikymmeniä julkisesti ja suhteellisen keskitetysti.
Olennaisinta tässä yhteydessä on se, että markkinakilpailu itsessään ei voisi toimia ilman yhteistoiminnallista taustaa. Vaihdanta ja sopimukset edellyttävät paitsi luottamusta niin myös lakijärjestelmää ja vastaavia instituutioita (lainsäädäntö-, tuomio- ja poliisivalta). Omistusoikeudet ja sopimisen käytännöt perustuvat lakiin ja kummatkin on organisoitu maailmanlaajuisesti. Kun mennään syvemmällä tasolle, niin toimivien instituutioiden edellytyksenä ovat myös:
- riittävässä määrin jaettu kieli (merkitysjärjestelmä)
- sellaiset käytännölliset kyvyt, jotka mahdollistavat sosiaalisen todellisuuden rakentamisen ja kollektiivisen intentionaalisuuden.
Näin voidaan sanoa, että monessa mielessä ja monella tasolla on totta, että myös kapitalistinen markkinayhteiskunta on yhteistoiminnallinen yhteishanke. Nykyiset kykymme ovat kollektiivisen historiamme tulosta, jotka on välitetty yksilöille sosiaalisaation ja koulutuksen kautta. Historiallisesti pitkälle edennyt työnjako, jota myös maailmanmarkkinat osaltaan koordinoivat, on olennainen osa tätä kokonaisuutta. Tätä varsin rawlsilaista johtopäätöstä vahvistavat suunnittelun ja sekatalouden elementit (joita on myös nykyisessä uusliberalisoidussa järjestelmässä).
Yhtälailla on kuitenkin totta, että kilpailu markkinoilla itsekkäiden pyyteiden vuoksi on vastakohta yhteisiin päämääriin pyrkivälle vapaaehtoiselle kumppanuudelle ja demokraattiselle yhteistoiminnalle. Uusklassisella taloustieteellä on ollut keskeinen rooli siinä, että 1980-luvulta lähtien on korostettu kilpailua – pahimmassa tapauksessa darwinistista kilpailua – yhteistoiminnan sijasta. Kilpailuttamista ja kilpailua on lisätty kaikilla yhteiskunnan aloilla. Ihmisiä ohjaillaan taloudellisten kannustimien ja pakotteiden sekä jatkuvan tarkkailun ja valvonnan avulla tekemään asioita itsekkäiden pyyteiden ja menestymisensä eteen. Organisaatioiden sisäisiä hierarkioita on tehty intensiivisemmiksi kilpailu- ja markkinalogiikan avulla; yhteiskunnan demokraattisia mekanismeja on purettu.
Empiirisesti on voitu osoittaa, että käytännöissä kierrätetty kielikin on muuttunut pitkälti juuri uusklassisen teorian vaikutuksesta. Merkitysmuutosten seurauksena ”meidän hallituksemme” on muuttunut vieraaksi olioksi, joka ”puuttuu” asioihin niiden tekemisen ja rakentamisen sijasta. Politisoimisesta on tullut huono asia, kun taas jopa ”itsensä myyminen” esitetään hyvänä asiana. Vaikka valtio pienenisi, se on aina liian iso. Palkat eivät ole ihmisten ansioita työstään vaan näyttäytyvät kustannuksena. Talouskasvu muodostuu lähes ainoaksi arvoksi, edistyksen, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden kustannuksella. Menestys yhdistetään enenevässä vain liike-elämään. Sitä mukaan kun hallituksen ja valtion status laskee, markkinoiden hyvä maine kasvaa. Markkinakilpailu on hyvää ja siitä puhutaan, mutta yhteistyö eri tasoilla menettää merkitystään. Kuluttajat ja asiakkaat korvaavat äänestäjät, kansalaiset ja opiskelijat. Kuluttajan statuksen noustessa myös mainontaan ja markkinointiin on alettu suhtautua aiempaa positiivisemmin.
On vastavuoroisen letkautuksen aika. Vartiaisen ja muiden uusklassikoiden olisi syytä opiskella hieman enemmän käsitehistoriaa ja omaksua syvempi näkemys käsitteiden ja käsitteellisen työn luonteesta, jotta he ymmärtäisivät, mitä ovat itse tekemässä. Politiikan ja poliittisen talouden tutkijoilla on pitkä kokemus näiden asioiden parissa ja autamme mielellämme taloustieteilijöitä alkuun oppimisen polulla.
Heikki Patomäki
PS. Twitter-keskustelua seurannut lukija on varmasti pannut kiinnostuneena merkille, kuinka Vartiainen ilmaisee sitoumuksensa walrasilaiseen tasapainomalliin. Luen sen eräänlaisena uskontunnustuksena: ”uskon uusklassiseen prototyyppiin markkinamekanismin toiminnasta”. Politiikka-lehden artikkelini käsittelee juuri tätä asiaa.
