23. toukokuuta 2018

Tiedekulmassa 22.5. järjestetyn keskustelutilaisuuden ensimmäisessä osiossa väittelimme professori Hannu Vartiaisen kanssa taloustutkimuksen metodologiasta ja teoriasta. Kumpikin esitteli vuoronperään yhden aihepiirin ja näkemyksen siitä, johon toisella oli tilaisuus vastata. Tästä blogista löytyvät omat johdatukseni kirjallisessa muodossa. Kolmas introni koskee talousteorian poliittisuutta. Aika loppui kesken ja tämä osio jäi pitkälti käsittelemättä. Keskustelu jatkukoon!

Metodologinen individualismi

Termi ”metodologinen individualismi” tulee sosiologi Max Weberiltä. Metodologinen individualismi pitää sisällään vaatimuksen, että kaikella yhteiskuntatieteellisellä selittämisellä pitää olla toimintateoreettinen perusta. Max Weberin historiallis-sosiologisessa teoriassa toimintateoria kuitenkin viittaa ihmisten toiminnalleen antamiin merkityksiin ja toiminnan erilaisiin orientaatioihin, jotka vaihtelevat historiallisen aikakauden ja kontekstin myötä.

Tähän verrattuna uusklassinen taloustiede ja rationaalisten valintojen teoria on reduktionistinen oppi. Uusklassinen teoria mukailee Thomas Hobbesin aloittamaa ja mm. Carl Mengerin jatkamaa atomistista traditiota; se ottaa ihmispsykologian annettuna ja muuttumattomana asiana. Tälle psykologialle annetaan erityinen sisältö: laskelmoiva, päämäärärationaalinen tuloksen maksimointi suhteessa omiin preferensseihin ja joihinkin rajoitteisiin.

Teoriassa preferenssit voivat olla mitä vain. Hyötyfunktioihin voidaan kirjoittaa sisään esimerkiksi altruistisia preferenssejä (toisen etu asetetaan oman edelle). On olemassa sellaisiakin peliteoreettisia papereita, joissa todistellaan, että rahan polttaminen – kirjaimellisesti – voi olla rationaalista. Kuitenkin mallittamistekniikat vaativat oletuksia, jotka sotivat arkikokemusta ja -tietoa vastaan tai ovat muutoin hyvin epäintuitiivisia, esimerkiksi preferenssien täydellisyys, transitiivisuus ja riippumattomuus kontekstista, tai preferenssien jatkuvuus ja konveksisuus.

Vaikka preferenssit voivat teoriassa olla mitä vain, käytännössä näin ei ole. Rationaalisten valintojen teorian aksioomat ja teoriat johdetaan rahamääräisten arpajaisten analyysista. Arpajaisissa yksilöt maksimoivat odotettua hyötyään, joka samaistuu rahaan. Kuluttajan teorian lähtökohtana ovat puolestaan halujen kyltymättömyys ja valinnat hyödykkeiden välillä. Mitä enemmän ja mitä useampia hyödykkeitä kuluttaa, sen parempi. Yritykset maksimoivat voittojaan. Vaikka periaatteessa preferenssit voivat siis olla mitä vain, tosiasiassa teoria yleensä olettaa ihmisyksilöiden maksimoivan omaa preferenssijärjestystään muiden ”preferensseistä” piittaamatta; tavanmukaisesti preferenssit samaistetaan rahan määrään tai kulutuksen nautintoihin/hyötyyn. Uusklassinen talousteoria on näin sitoutunut hyvin erityiseen näkemykseen ihmisyydestä.

1980-luvulta alkaen metodologisen individualismin on yleisesti ymmärretty tarkoittavan sitoutumista tällaiseen oppiin. Matemaattisen mallittamisen metodologia vahvistaa edelleen opin atomistisia taipumuksia. Matematiikan käyttö nimittäin ennakkoedellyttää ontologisen atomismin ja suljetut järjestelmät. Suljetut järjestelmät voivat olla deterministisiä tai stokastisia, mutta niiden täytyy koostua ”atomeista”:

1. joiden sisäiset rakenteet (mentaaliset tilat, intentiot) ovat annettuja ja muuttumattomia
2. joiden välillä ei ole sisäisiä, konstitutiivisia suhteita
3. ja joiden muodostamilla kokonaisuuksilla ei ole emergenttejä ominaisuuksia

Esimerkiksi jotkut peliasetelmat (mm. ”vangin dilemma”) ja matemaattisen mallittamisen menetelmät (mm. kaaosteoria) voivat poiketa näistä oletuksista hieman, kuitenkaan muuttamatta perusasetelmaa olennaisesti.

Väitän, että atomistiset oletukset ovat paitsi perustavalla tavalla vääriä niin myös rajoittavia tavalla, jolla on kauaskantoisia negatiivisia seurauksia sen kannalta, miten yhteiskunnallisia ilmiöitä voidaan ymmärtää ja selittää. Metodologinen individualisti yleensä olettaa, että yksiköiden muodostama kokonaisuus on vain annettujen osiensa summa, vaikka joutuisivatkin myöntämään, että näin ei tosiasiassa aina ole. Metodologinen individualismi – varsinkin atomistisesti tulkittuna – rajoittaa kysymykset koskemaan ensisijaisesti ”atomien” välisiä annettuja eroja tai niiden valintoja tai tekoja.

Niinpä metodologisella individualistilla on esimerkiksi taipumusta selittää taloudellista eriarvoisuutta yksilöiden erilaisilla annetuilla tai luontaisilla ominaisuuksilla, sosiaalisten suhteiden ja niiden muodostamien kokonaisuuksien dynamiikan sijasta. Esimerkiksi Thomas Pikettyn epäyhtälö r > g selittää eriarvoisuutta kokonaan toisenlaisen logiikan pohjalta (r = tuotto [raha]pääomalle, g = taloudellinen kasvu). Epäyhtälö on viittaus dynaamiseen kompleksiin, joka voi kasata tulot ja vaurauden yhä harvempiin käsiin täysin riippumatta yksilöiden ominaisuuksista. Yleisemmällä tasolla esimerkiksi keynesiläisen talousteorian paradoksit kertovat, että kapitalistinen markkinatalous ei toimi vain osiensa summana, vaan kokonaisuus tuottaa yllättäviä vaikutuksia.

Yhtä olennaista on, että konkreettisten yksilötoimijoiden ominaisuudet ja kyvyt ovat relationaalisia (kumpuavat yhteiskunnallisista suhteista), sosiaalisesti välittyneitä ja historiallisesti tuotettuja. Yksilöiden olemassaolo ja heidän mentaaliset tilansa ja aikomuksessa riippuvat olennaisella tavalla (i) kielestä, joka itsessään on opittu monikerroksinen sosiaalinen järjestelmä, (ii) diskursseista, jotka muotoutuvat myös valtasuhteiden kautta, sekä (iii) yhteiskunnallisista suhteista ja niiden muodostamista dynaamisista kokonaisuuksista.

Kysymykseni kuuluu: miten metodologista individualismia (ja atomismia) voi perustella taloustieteen metodologian pohjana, jos yhteiskunta ei tosiasiassa ole lainkaan atomistinen, ja jos individualismilla on kauaskantoisia ei-toivottavia seurauksia mahdollisten yhteiskuntatieteellisten selitysten kannalta?

Rationaalisuus

Tiede on järjen käyttöä, mutta mitä tarkoitamme järkevyydellä tai rationaalisuudella? Rationaalisten valintojen teorian ja uusklassisen talousteorian ”rationaalisuus” on tuloksen maksimointia suhteessa preferensseihin ja joihinkin rajoitteisiin (esim hinnat ja tulot). Joskus uusklassisen teorian olettamat tavoitteet vaikuttaisivat olevan selkeitä ja tyypillisesti nämä tavoitteet ovat joko rahamääräisiä tai työn aiheuttamaan vaivaan tai kuluttamisen nautintoihin liittyviä. Vain hieman karrikoiden: teorian mukaan ihmiset ovat luontaisesti laiskoja, mutta heidän halunsa kuluttaa on loputon, joten rahamääräiset kannustimet motivoivat heitä työhön ja ahkeruuteen.

Matemaattisten mallien abstrahoituessa tällaiset konkreettiset tavoitteet kuitenkin häipyvät taka-alalle ja ”rationaalisuus” ei välttämättä tarkoita enää mitään muuta kuin jonkinlaista johdonmukaisuuden vaatimusta: käyttäytymisen täytyy olla konsistenttia suhteessa johonkin – mihin tahansa – preferenssi-järjestykseen. Näissä abstrakteissa malleissa usein kyse on oletuksista, jotka koskevat sitä, miten toimijoiden pitäisi toimia, jotta he olisivat ”rationaalisia”, ei sitä miten he oikeasti toimivat. Kuitenkin rahamääräisyys tulee takaisin kuvaan mm sitä kautta, että preferenssit voidaan havaita vain aktuaalisten valintojen kautta, ja kuten todettua, käytännössä valintoja testataan tilanteissa, joissa kyse on tavanmukaisesti rahasta (pelien tulokset jne).

Mitä on sitten rationaalinen tiede taloustieteilijälle? Johdonmukainen taloustieteilijä soveltaisi teoriaansa myös itseensä, siis myös sellaisissa tilanteissa, jotka liittyvät tieteen tekemiseen. Siksi meidän täytyy kysyä: jos taloustieteilijä kannattaa esimerkiksi vapaamarkkinaoppeja, minkä preferenssi-järjestyksen mukaista tulosta hän pyrkii maksimoimaan? Maksimoiko hän omaa rahamääräistä tulostaan tai uramenestystä annettujen rajoitteiden ja parametrien puitteissa vai onko hänelle abstraktimpia – vaikkapa ideologisia – preferenssejä?

Esimerkiksi Peter J. Hammond esittää essessään ”What is rationality?”, että varsinkin Yhdysvalloissa taloustieteilijät saavat usein rahaa liike-elämältä, samalla kun monet koulut ja yliopistot ovat riippuvaisia firmojen ja niiden yhteenliittymien tuesta ja rahoituksesta. ”Kun otetaan huomioon kaikki nämä taloudelliset paineet, on ehkä jonkin verran yllättävää, että joissakin Yhdysvaltain yliopistoissa voivat edelleen kukoistaa myös vapaan yrittämisen arvostelijat”.

Jos rationaalisuus jätetään uusklassikoille, mitään järkiperäistä tiedettä ei oikeastaan edes voi olla olemassa. Taloustieteen ”rationaalisuus” on perimmiltään yksi irrationaalisuuden muoto. Niin rationaalisen uskomuksen kuin toimintaperusteenkin tulee olla kritisoitavissa. Annetuista ”preferensseistä” kiinnipitäminen tarkoittaa kyvyttömyyttä perustella uskomuksia ja toimintaa ja sitä kautta kyvyttömyyttä oppia. Oikea järkiperäisyys tarkoittaa avoimuutta kritiikille ja kykyä oppia.

On useita sisällöllisiä järjen käytön muotoja (muun muassa välineellinen, normatiivinen ja itseilmaisullinen), mutta kaikki ne ovat alisteisia kriittiselle kommunikaatiolle, joka nojaa hyviin perusteisiin. Pätevyysväitteemme ovat arvosteltavissa ja kumottavissa. Ne edellyttävät transsubjektiivisia perusteluja, joita meillä on velvollisuus esittää aina kysyttäessä – toki riippuen myös siitä, kenellä on kussakin tilanteessa pääasiallinen todistamisen taakka. Tiede perustuu totuusväitteiden ja normatiivisten väitteiden hypoteettiseen tarkasteluun ja tutkimiseen. Prosessi on luonteeltaan dialoginen ja siihen kuuluvat järkiperäisen keskustelun säännöt ja hyveet sekä niiden noudattamisen etiikka. Järki on ennen kaikkea kykyä argumentoida ja harjoittaa kommunikatiivista rationaalisuutta.

Lisäksi on olemassa useita sisällöllisen rationaalisuuden muotoja ja niiden luokittelu on itsessään jo tärkeä filosofinen ja ihmistieteellinen ongelma. Taulukot 1-3 antavat muutaman esimerkin sisällöllisen rationaalisuuden tyypeistä ja siitä, mitä kukin niistä edellyttää.

 

Taulukko 1: tiedollis-välineellinen järki

Kritiikin ja oppimisen kohteena ovat ensisijaisesti: ‒      miten maailma toimii ‒      keinojen järkevyys suhteessa päämääriin

ajatus siitä, että ”rationaalisuus” olisi vain optimointia suhteessa annettuun preferenssijärjestykseen joidenkin rajoitteiden puitteissa on karkea yksinkertaistus ja typistys kognitiivis-instrumentaalisesta järjestä, joka itsessään on vain yksi aspekti siitä, mitä järki on

objektivoitujen asioiden manipulaatioiden edellytys on se, että opimme pois itsekeskeisestä havainnoinnista ja näkemään itsemme vain elementtinä muiden joukossa

meidän täytyy oppia kieli, alkaen symbolifunktioista ja representaation rakenteista kohti konkreettisia ja muodollisia kognitiivisia operaatioita (esim propositiologiikka), jotka yhdessä mahdollistavat sen, että voimme saavuttaa transsubjektiivisen ymmärryksen siitä, miten objektivoitu ulkoinen maailma toimii à kritiikin ja oppimisen mahdollisuus

tietomme on lähtöisen tulkinnallisesta kokonaistoiminnasta, ei pelkistä aistimuksista, ja kokonaistoimintamme on suurelta osin sosiaalista ja aina myös kielellisesti välittynyttä

yhteiskunta, joka pyrkii järjestämään käytännöt ja instituutiot vain kognitiivis-välineellisen järjen ympärille, on altis patologioille:  sosiaalisaatioprosessi motivaatio- ja legitimaatio-ongelmat huonot edellytykset hyvinvoinnille, kasvamiselle ja kukoistukselle

kriittinen teoria: instrumentaalisen järjen kritiikki

 

 

Taulukko 2: normatiivinen järki

Kritiikin ja oppimisen kohteena ovat ensisijaisesti: ‒      säännöt ja normit ‒      mikä on oikeellista, hyveellistä tai hyvää

lapset oppivat seuraamaan yhteisiä sääntöjä esim peleissä ja leikeissä 7-8 vuoden iässä ja muutamaa vuotta myöhemmin he oppivat, että he voivat itse vaikuttaa noihin sääntöihin ja normeihin, mukaan lukien niihin, jotka määrittävät toimintojen tavoitteita ja päämääriä

oikeellisuus: toiminta voi olla oikein tai väärin suhteessa johonkin annettuun tai legitiimiin kontekstiin, joiden keskeiset elementit ovat sääntöjä, joista osa on normeja

hyveet: kuhunkin käytäntöön osallistumalla tavoitellaan sille ominaisia sisäisesti hyviä asioita; tiettyjen hyveiden vaatimuksiin ja erinomaisuuden kriteereihin mukautuminen on edellytyksenä noiden käytäntöjen harjoittamiselle

voimme harjoittaa kriittistä järkeä suhteessa arvioidessamme kontekstin legitiimisyyttä sekä arvioidessamme sääntöjä ja käytäntöjä ja niiden mielekkyyttä tai hyvyyttä

voimme harjoittaa kriittistä järkeä asettaessamme kokonaisyhteiskunnallisia tavoitteita (esim hyvinvointi, oikeudenmukaisuus tai demokratia) – tämä on tyypillisesti etiikan ja politiikan teorian alaa

 

 

Taulukko 3: itseilmaisullinen järki

Tässä kritiikin ja oppimisen kohteena ovat ensisijaisesti: ‒      representaatioiden ja ilmausten vilpittömyys ja autenttisuus (myös estetiikka) ‒      kyky ilmaista itseään, toiveitaan ja tunteitaan mielekkäällä tavalla suhteessa jaettuihin kulttuurisiin arvoihin ja standardeihin

reaktioiden, tunteiden, toiveiden ja tarpeiden representaatioita voidaan kritisoida siitä, että ne eivät ole vilpittömiä, totuudenmukaisia tai autenttisia

tyypillisesti itseilmaisullinen järki tematisoi kielemme evaluatiivista eli arvottavaa luonnetta; asioilla on väliä ihmisille ja suuri osa ihmisten välisestä kommunikaatiosta koskee sitä, miten asioilla on väliä kullekin meistä väliä kussakin sosiaalisessa tilanteessa

rationaalisuus edellyttää kykyä vedota tietyssä historiallisessa kontekstissa vallitseviin evaluaation standardeihin jotkut ilmaisun muodot voivat myös horjuttaa tai muuttaa vallitsevia standardeja ja arvoja

 

Kun asiaa katsotaan rationaalisuuden näkökulmasta, vallitseva taloustiede vaikuttaisi olevan äärioppi filosofian ja yhteiskuntatieteiden kentällä. Taloustieteen ”rationaalisuus” on eräänlaista irrationaalista jääräpäisyyttä, jossa sattumanvaraisesti syntyneet preferenssit ja maksimointitehtävät ajavat ihmisiä kuin ennalta ohjelmoitua laskukonetta. Toki laskukoneen ohjelmaan voidaan rakentaa sisään yksittäisiä oppimismekanismeja, joissa aiempien valintojen seurauksista opitaan jotakin maksimointitehtävän parametreista ja muutetaan käyttäytymistä, mutta yleensä tällainen oppiminen on solipsistista (tapahtuu yksinäisyydessä) ja koskee maailman hyvin rajallista osa-aluetta maksimointitehtävän määrittelyjen sisällä.

Eikö poliittisen talouden tutkimuksen pitäisi katsoa taloutta laajasti ja monien eri rationaalisuuksien ja oppimisprosessien näkökulmasta, oli kyse sitten taloudellisen toiminnan ymmärtämisestä ja selittämisestä tai asioiden normatiivisesta arvioinnista?

Ja mikä ehkä tärkeintä tämän keskustelun kannalta: olisiko myös mahdollista ajatella, että uusklassikoiden omat ongelmalliset toimintatavat selittyvät ainakin osin sillä, että he eivät näe muuta rationaalisuuden muotoa kuin optimointia suhteessa annettuun preferenssijärjestykseen joidenkin rajoitteiden puitteissa? Jos kommunikatiivisella, normatiivisella tai itseilmaukselliselle järjelle ei ajattelussa ole mitään tilaa, toiminta on myös sen mukaista…? Uskon taloustiede-kollegojeni vilpittömään pyrkimykseen noudattaa hyviä tieteellisiä ja eettisiä käytäntöjä, mutta ehkä tässä kuitenkin olisi vakavan itsereflektion paikka?

Talousteorian poliittisuudesta

Uusklassinen talousteoria puolustautuu teoreettista, metodologista ja eettis-poliittista kritiikkiä vastaan monenlaisten retoristen väistötaktiikoiden kautta. Teorian perusopit on kanonisoitu – useimmiten Yhdysvalloissa julkaistuihin – oppikirjoihin, joista tunnetuimmat ovat levinneet maailmalla jopa miljoonina kopioina. Tyypillinen väistöliike kritiikkiä vastaan on sanoa, että kritiikki kohdistuu vain ”101 oppikirjoihin” (tämäkin ilmaisu on peräisin amerikkalaisista tutkintovaatimuksista). ”Edistyneemmällä tasolla ja tutkimuksessa tehdään ihan jotain muuta.”

Väistöliikkeen seurauksena taloustieteilijät tulevat itse leimanneeksi omien oppikirjojensa sisällön vanhentuneiksi. Tilanne on analoginen sen kanssa, että maantieteen perusoppikirjoissa opetettaisiin maapallon olevan litteä. Kurssien opettajat lupaavat kertoa opintojen edistyneemmässä vaiheessa – viimeistään väitöskirjavaiheessa – mitä uusin tutkimus asiasta kertoo. ”Jostakin kuitenkin on aloitettava, siksi opetamme ensin litteän maapallon doktriinia.” Miksi ihmeessä taloustieteen perusoppikirjoissa pitää antaa vanhentunut ja väärä kuva asioista? (Omalla oppialallani käytämme oppikirjoja hyvin vähän – opiskelijat lukevat alan parasta tutkimusta ja tutustuvat eri teorioihin ja paradigmoihin).

Pohjimmiltaan uusklassikoiden väistöliike on kuitenkin tekopyhä. Heidän tyypilliset talouspoliittiset näkemyksensä ja suosituksena pohjaavat juuri 101-teorian logiikkaan (siihen mitä Politiikka-lehden artikkelissani kutsun prototyypiksi markkinamekanismista). Kuten artikkelissani totean, olennaisia eroja on: kaikki uusklassisen koulutuksen läpikäyneet taloustieteilijät eivät jaa täsmälleen samoja eettisiä tai poliittisia näkemyksiä. Monissa konkreettisissa kysymyksissä uusklassikoiden mielipiteet ovat jakautuneet.

Tämän blogin lopussa on lista muutamista keskeisistä ajankohtaisista kysymyksistä, jotka mainitsen myös Politiikka-lehden artikkelin alussa (itse artikkelissa tarkastelen kysymystä minimipalkasta tarkemmin). Jokainen voi tykönään joko testata itseään tai arvioida uusklassikoiden julkisesti tai yksityisesti esittämiä näkemyksiä. Uusklassikon täysi ”värisuora” on se, että saa kaikki ruksit vasemmanpuoleiseen sarakkeeseen.

Pääpointti on, että teorian atomismi, individualismi, rationaalisuuskäsitys, ihmiskuva, käsitteistö, tekninen välineistö ja tutkimuksen arkkitehtuuri eivät suinkaan ole neutraaleja eettisesti tai poliittisesti. Vaikka malleja voidaan näidenkin oletusten puitteissa rakentaa monin tavoin – hyvänä esimerkkinä ”analyyttisen marxismin” mallit – lähtökohtaoletuksilla kuitenkin on väliä. Ne muodostavat teoria-ongelma-vastaus –kentän, jonka sisällä vain tietynlaiset kysymykset heräävät. Kenttä määrittää pitkälti myös mahdolliset ja todennäköiset vastaukset. Näin kenttä osallistuu käytännön poliittisen agendan tuottamiseen. Viime vuosikymmenten politiikan asialista on ollut suurelta osin peräisin juuri uusklassisesta taloustieteestä.

Heikki Patomäki

 

Muutama kysymys uusklassikolle:

	Totta	Ei pidä paikkaansa
Minimipalkka on luultavasti huono idea, koska se voi aiheuttaa työttömyyttä
On syytä siirtyä markkinapohjaiseen, paikalliseen sopimiseen
Koulutus on ensisijaisesti yksityinen hyvä, josta jokaisen pitää maksaa itse
Sääntelyllä on taipumusta vääristää markkinamekanismin toimintaa
Korkeat, progressiiviset verot vähentävät kannustimia
Tehokkuuden lisääminen edellyttää rakenteellisia uudistuksia, joihin kuuluvat muun muassa sääntelyn purkaminen, kilpailutus, ulkoistaminen ja yksityistäminen.
Julkisten budjettien tasapainottamispyrkimys on yleisesti ottaen järkevää
Hintakilpailukyvyn pitää olla Suomen talouspolitiikan keskeinen tavoite
Uudet vapaakauppasopimukset ovat tärkeitä, koska ne lisäävät tehokkuutta ja kasvua