Euroopan kokoomuslaiset ja demarit jakoivat EU:n johtopaikat keskenään. Monimutkaisen neuvottelupelin tuloksena tärkeimmät paikat menivät keskusta-oikeistolle ja Saksa-Ranska akselille. Mitä tästä seuraa EU:n tulevaisuuden kannalta?
”Sulle-mulle”-systeemin mukaisesti komission johtoon on ehdolla nyt Angela Merkelin puolue- ja hallitustoveri sekä luottonainen Ursula von der Leyen. Euroopan keskuspankin johtoon on nimitetty kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n johtaja Christine Lagarde, joka niin ikään edustaa keskusta-oikeistoa ja maailman nykyisen taloushallinnan valtavirtaa. Eurooppa-neuvoston puheenjohtajaksi nousee Belgian keskustaliberaali pääministeri Charles Michel. Demarit saivat ulkoasiainkomissaarin ja Euroopan parlamentin puhemiehen paikat. Vihreille jäi lohdutuspalkintoja, muille ei oikeastaan mitään.
Optimistit voivat nähdä henkilövalinnoissa jotain positiivistakin. Von der Leyenin EU-linja poikkeaa Merkelistä. Leyen ei halua säilyttää valtaa vain jäsenvaltioilla (mikä on tarkoittanut Saksan johtamaa Saksa-Ranska akselia) vaan haluaa vahvistaa EU-instituutioita. Vuonna 2011 hän kertoi Der Spiegelin haastattelussa kannattavansa eurooppalaista liittovaltiota Saksan, Sveitsin ja Yhdysvaltain malliin mukaan. Verotus ja talouspolitiikka täytyy toteuttaa EU-laajuisesti. Lagarde puolestaan päätyi 2010-luvun puolivälissä kritisoimaan Kreikka-paketteja ja vaatimaan velkahelpotuksia. Lagarde pyrkinee jatkamaan EU-talouden kestoelvyttämistä negatiivisilla koroilla ja ostamalla velkaa ja arvopapereita. Selvää on, että EU tarvitsee yhä vain elvytystä.
Von der Leyen ei kuitenkaan ole ollut mikään aktiivinen ajattelija tai kirjoittaja (ammatiltaan hän on gynekologi, taustalla on valtavirtataloustieteen opintoja). Ajatus EU:n liittovaltiosta jää pelkäksi heitoksi 2011 haastattelussa. Samassa haastattelussa Leyen asettui vahvasti Merkelin eurokriisi-linjan taakse. Vapaasti lainaten: ”Kreikan kulutusjuhlat ovat ohi, nyt on takaisinmaksun aika.” ”Vyönkiristystä tarvitaan pitkälle tulevaisuuteen.” Samaa hoki myös Lagarde vuonna 2011. Molemmat ovat toistuvasti puhuneet aiempaa tiukemman uusliberaalin ehdollistamisen puolesta.
Käytännössä von der Leyenin federalismi voi kääntyä tarkoittamaan, että nyt on aika rakentaa EU-armeija ja budjetti tukemaan sitä. Nykyopeilla EU ei pysy muuten kasassa, siksi huomio suuntautuu tai suunnataan turvallisuusuhkiin ja sotilaallisen yhteisvalmiuden rakentamiseen. Talouspolitiikka jää edelleen pelkästään keskuspankin hoteisiin. EKP:n ”epäkonventionaalinen rahapolitiikka” ylläpitää talousvirtoja, muta nykymuodossaan se tarkoittaa kuitenkin myös velka- ja osakemarkkinakuplan paisuttamista entisestään ja finansialisaatiokehityksen vahvistamista. Näin jatkuu kehitys kohti seuraavaa rahoituskriisiä.
EU:n mahdollisuudet selvitä seuraavasta talouskurimuksesta näyttävät yhä huonommilta. Nyt käyty virkanimityspeli ja ”sulle-mulle”-systeemi ovat kuin kaataisi bensiiniä populististen EU-kriitikoiden nuotioihin ympäri Eurooppaa. Kun taantuma tai pahimmassa tapauksessa täysimittainen rahoituskriisi ja lama iskevät, EU ei näillä Merkelin ja IMF:n opeilla tule selviämään koitoksesta, vaan tulemme näkemään hajoamisen seuraavat vaiheet.
Toivotaan, että parlamentilla on vielä järkeä ja rohkeutta puuttua nimityksiin.
Heikki Patomäki
