Hyman Minskyn rahoituksellisen epävakauden hypoteesi kertoo, että keskeinen mekanismi, joka ajaa talouden kohti rahoituskriisiä, on yksityisen sektorin velkaantuminen.[1] Velan määrä suhteessa maailman bruttokansantuotteeseen nousi yli 320 prosenttiin vuoden 2019 kolmannella neljänneksellä – suuremmaksi kuin koskaan kapitalistisen maailmantalouden historiassa.[2] Asetelma oli valmis uudelle kriisille.
Juuri kukaan talous- tai yhteiskuntatieteilijä ei kuitenkaan ennakoinut virusmutaatiota ja sen vaikutuksia – en myöskään minä. Nyt monet kommentaattorit ovat viitanneet Nicholas Talebiin ja hänen ajatukseensa ”mustan joutsenen” tapahtumista: harvinainen ja arvaamaton tapahtuma, jolla on laajamittaisia seurauksia koko järjestelmän kannalta.[3] Parempi tapa ymmärtää asia on kuitenkin avointen järjestelmien käsite. Avoimen järjestelmän toimintaa voivat muuttaa sekä ulkoiset voimat että sisäiset muutokset.[4]
Äkkiä katsottuna viruksen muuntuminen ja siirtyminen eläimestä ihmiseen on luonnollinen tapahtuma, joka ei suoraan liity maailmantalouden kehitykseen tai sen hallintaan. Se on siis maailmantalouden kannalta ulkoinen kehityskulku. Lähemmässä tarkastelussa tällainen oletus ei kuitenkaan ole perusteltavissa.
Aloitan viruksen tulosta ihmiseen. Alttius viruksien siirtymiseen ihmisiin lisääntyi jo eläinten kesyttämisen ja maatalouden myötä. Prosessi on kuitenkin kiihtynyt teollisen talouskasvun ansiosta. Elinaikanani maapallon väestö on 2,4-kertaistunut ja bruttokansantuote yli kuusinkertaistunut. Talouden ja väestön kasvu on työntänyt ihmisiä yhä uusille alueille. Ihmisen ulkopuolinen luonto on joutunut yhä ahtaammalle. Loppujakin metsiä kaadetaan, lajit häviävät, eläimiä tapetaan ja myydään, kosketuspinnat ihmisiin lisääntyvät. Luonnollisten isäntien sijaan virukset löytävät yhä helpommin uuden isännän: ihmiset. Todennäköisyys tällaisille tapahtumille on siis lisääntynyt. Koronapandemia oli vain ajan kysymys.[5]
Toisin sanoen koronapandemia on osa samaa prosessia, joka on tuottanut ilmastonmuutoksen. Samalla tavalla kuin yksittäistä kuivuuskautta, lämpöennätystä tai hirmumyrskyä ei voi väittää globaalin lämpenemisen suoraksi seuraukseksi, samalla tavalla myöskään yksittäisen viruksen mutaatiota tai siirtymistä ihmiseen ei voi pitää yksioikoisesti talouskasvun suorana seurauksena. Tunnemme kuitenkin niitä mekanismeja, jotka lisäävät alttiutta tällaisille tapahtumille, ja empiirisesti voimme havaita tämän kaltaisten tapahtumien yleistyneen. Koronavirus-episodi ei ole sattuma, vaan osa prosessia, jossa nykyisenkaltaisen talouskasvun rajat alkavat nopeasti tulla vastaan. Itse asiassa maapallon ilmastovakauden kannalta lentoliikenteen pysähtyminen ja maailmanlaajuinen lama ovat hyviä asioita.
Toisaalta viruksen talousvaikutukset eivät itsessään seuraa siitä, että syntyy uusi pandemia. Vallitseva tapa vastata koronavirus covid-19:n leviämiseen on historiallisesti ainutlaatuinen. Esimerkiksi vuosina 1918-20 riehunut ”Espanjan flunssa” levisi suursodan jälkeisessä maailmassa. Jotkut harvat kaupungit sulkivat ovensa ja ryhtyivät karanteeniin (usein onnistuneesti) ja kaikkialla rakennettiin lisää sairaalapaikkoja ja ryhdyttiin joihinkin toimenpiteisiin. Silti virus sai levitä jokseenkin vapaasti ja 50 miljoonaa ihmistä kuoli suurelta osin johtuen sodan jälkeisestä huonosta terveys-, hygienia- ja ravitsemustilanteesta.
Jokaisen nykyaikaisen maailmanlaajuisen flunssa-aallon seurauksena kuolee suuri määrä ihmisiä. Kuitenkin myöhempiin 1900-luvun ja 2000-luvun alun pandemioihin on kuollut vain murto-osa 1918-20 pandemian määrästä. Esimerkiksi aasialainen influenssa tappoi vuosina 1957–1958 maailmanlaajuisesti ehkä kaksi miljoonaa henkeä. Suomessa suljettiin kouluja ja ryhdyttiin varotoimenpiteisiin.[6] Silti minkään aiemman pandemian vuoksi valtaosaa maailmasta ei ole suljettu karanteeniin.
Koronapandemian vaikutuksia ei voi ymmärtää ilman käsitettä refleksiivisyys tai ottamatta huomioon tieteen, median ja globalisaation roolia tapahtumakuluissa. Refleksivisyys tarkoittaa kykyä pohtia oman olemisen, toimimisen ja toiminnan olosuhteita siten, että tiedostetaan noiden olosuhteiden muuttamisen mahdollisuus. Koronavirus covid-19:ään vastaaminen on ollut suorastaan hyperrefleksiivistä.[7]
Modernin tieteen avulla tunnetaan jo nyt taudin synty ja kulku hyvin tarkkaan. Media on tuottanut miljoonia yksityiskohtaisia tarinoita tapahtumista ja ihmiskohtaloista. Globalisaatio on paitsi levittänyt virusta nopeasti ja tehokkaasti eri puolille niin tehnyt ihmiset kaikkialla tietoiseksi tilanteesta. Yhtäkkiä on syntynyt kollektiivinen tietoisuus, jossa jokainen joutuu pohtimaan omien tekojensa seurauksia ihmiselämän kannalta. ”Olemme nyt kaikki samassa veneessä.”
Taustalla on myös sellaisia hitaita muutosprosesseja, joita ei usein nähdä kun katse kohdistuu vain välittömästi käsillä olevaan. Ihmiset elävät aiempaa pidempään ja monissa maissa kuten Italiassa väestö on vanhempaa kuin koskaan aiemmin. Tämä on koulutuksen ohella vaikuttanut myös arvostuksiin ja arvoihin: ihmiset arvostavat elämää aiempaa enemmän. Yhtenä esimerkkinä on se, miten kuolemantuomio on joko poistunut tai sen merkitys on vähentynyt melkein kaikkialla.[8]
Toisaalta pandemian potentiaalinen vaikutus on suurempi kuin mitä se voisi olla tai mitä sen pitäisi olla. Tämä on seurausta paitsi väestön vanhenemisesta niin myös uusliberaalin aikakauden talouspolitiikasta. Eriarvoistuminen, terveydenhuoltojärjestelmän yksityistäminen ja voittoa tavoitteleva tai kustannuksia säästävä ”lean”-ajattelu (”hoikkuus”-ajattelu) ovat kaikki osaltaan johtaneet tilanteeseen, jossa esimerkiksi Italian kaltainen maa ei ole riittävän kykenevä vastaamaan pandemian aiheuttamaan tilanteeseen. Kyvyttömyys reagoida asianmukaisesti lisää pandemian tappavuutta.[9]
Vaikka virus periaatteessa leviää yhtä lailla kaikkiin, ja vaikka ensivaiheessa se on usein tartuttanut paljon matkustavia varakkaita ihmisiä, tutkimukset viittaavat siihen, että heikommassa asemassa olevat saavat helpommin tällaisen taudin, ja että he myös todennäköisemmin kuolevat siihen. Eriarvoisuus voi laajentaa koronaviruksen leviämistä ja sen aiheuttamaa kuolleisuutta, sillä influenssatutkimuksissa on havaittu, että köyhyys ja epätasa-arvo voivat pahentaa kaikkien tartunta- ja kuolleisuusriskiä. Ehkä vielä olennaisempaa on se, että heikoimmissa asemissa oleville myös sairauden tai karanteenin aiheuttamat tulonmenetykset ovat erityisen merkittäviä. Talousseuraukset eivät kohtele kaikki samalla tavalla.[10]
Myös terveydenhuoltojärjestelmän yksityistämisellä on ollut vaikutuksia. Se on osaltaan lisännyt eriarvoistumisen vaikutuksia terveyseroihin. Yksityinen järjestelmä toimii rahan logiikalla: ne joilla on varaa maksaa, saavat nopeampaa ja parempaa hoitoa kuin ne, joilla ei ole. Vuosikymmeniä jatkunut uusliberalistinen politiikka on heikentänyt hyvinvointivaltiota. Yksityistämiset ja julkisten budjettien leikkaukset ovat pakottaneet julkisen terveysjärjestelmän supistamaan toimintaansa ja (ainakin suhteellisesti ottaen) tinkimään palveluidensa saatavuudesta, tehokkuudesta ja laadusta.[11]
”Lean”-ajattelu on edelleen pahentanut tilannetta; on pyritty pienentämään toiminnan kustannuksia ja lyhentämään tuotannon läpimenoaikoja myös julkisella puolella. Yksi seuraus on ollut, että varusteita ja teho-osastopaikkoja ei ole ollut riittävästi niissä paikoissa mihin pandemia on erityisesti iskenyt. ”Lean”-ajattelu liittyy olennaisesti myös globalisaatioon ja maailmanlaajuisiin hyödyke- ja tuotantoketjuihin. ”Just-in-time” (”juuri ajoissa”) tuotantojärjestelmät pyrkivät minimoimaan varastot ja hankkimaan tavarat reaaliajassa sieltä, mistä niitä saa halvimmalla eli usein Kiinasta.
Hyperrefleksiivisissä olosuhteissa vakavien sairastumisten ja kuolemantapausten määrän suhteellinen lisääntyminen vahvistaa paniikkireaktiota, mikä puolestaan sitten kertautuu taloudellisten vaikutusten kautta. Finansialisoituneessa taloudessa yhä useampi asia on rahoitusmarkkinoista kiinni, oli kyse sitten eläkkeiden maksusta tai yliopistojen rahoituksesta. Kun alamäki ja kurssiromahdus ovat muutenkin jo alkaneet, rahoitussijoittajien pelko menetyksistä yltyy suoranaiseksi paniikiksi.
Paniikkireaktioita on nähty aiemminkin – Aasian kriisi 1997-98, IT-buumin romahdus 2000, globaali rahoitusmarkkinakriisi 2007-9 ja eurokriisi 2010-15. Olemme taas kerran tilanteessa, jossa monet sijoittajat, pankit ja firmat ovat liian suuria tai liian elintärkeitä, jotta niiden voisi antaa kaatua. Siksi tarvitaan taas kerran massiivisia julkisia pelastusoperaatiota. Kun pitää pelastaa vaikeuksiin joutuneita institutionaalisia sijoittajia ja kapitalistisia firmoja, spekulatiiviset rahoitussijoittajat mukaan lukien, niin yhtäkkiä julkista rahaa löytyy uskomattomia määriä. Tavoitteena on joka kerta ollut palata nopeasti ”normaaliin”.
Uusliberaalin kapitalismin perusperiaate on ”yksityiset voitot – sosialisoidut riskit”. Nyt kaikkien kriisien äidin ensimmäisessä vaiheessa tämä periaate vahvistuu entisestään ja saa aivan uusia mittasuhteita. Keskinäisriippuvassa mutta eriarvoisessa maailmassa periaate ei kuitenkaan toteudu samalla tavalla kaikille ihmisille, kaikilla alueilla tai kaikissa maissa. Kun yrityksiä ja varsinkin megayhtiöitä pelastetaan, tavoitteena on voittojen palauttaminen niin pian kuin mahdollista. Kun varsinkin heikompia valtioita ja julkisorganisaatioita ”pelastetaan”, ne laitetaan vuosia kestävään kurjistumiskierteeseen.
Uusliberalistinen aikakausi on juhlinut yksilöä, yrittäjyyttä, itsekeskeisyyttä, darwinistista kilpailua ja menestymistä siinä – ”kilpailukykyä” eri yhteyksissä ja aivan erityisesti rahoitusmarkkinoilla. Tällainen suuntautuminen näkyy myös valtioiden suhteissa, esimerkiksi siinä itsekkyydessä ja itsekeskeisyydessä, millä komissio, Saksa ja Suomen kaltaiset perässähiihtäjät ovat hoitaneet eurokriisiä ja kohdelleet heikkoja. Jollei nopeaa muutosta tule, lähitulevaisuudessa monet maat tulevat kokemaan Kreikan kohtalon: miljoonat ihmiset joutuvat näkemään kaiken muun lisäksi myös säästö- ja leikkauskuurien massiiviset terveysvaikutukset ja niiden aiheuttamat lukuisat ennenaikaiset kuolemat.
Kun kuuntelee poliitikkoja ja seuraa mediaa niin ihmisten välisen yhteenkuuluvuuden tunne on vahvistunut, mutta kenen ehdoilla? Kuka saa tulkita nyt käsillä olevaa suurkriisiä? Tarina, jonka mukaan virus syntyi spontaanisti ja riitti itsessään aiheuttamaan syvän talousahdingon, oikeuttaa periaatetta ”yksityiset voitot ja sosialisoidut riskit”. Se tukee myös pyrkimystä palata nopeasti uusliberaalin projektin jatkamiseen, yksityisiin voittoihin ja vanhanmalliseen BKT-kasvuun – mitä pikemmin sen parempi.
Kuitenkin liian moni asia on hyperrefleksiivisyyteen taipuvaisessa maailmassamme muuttunut, jotta paluu uusliberaaliin arkeen onnistuisi. Kollektiivista oppimista tapahtuu, vaikka monet eivät sitä soisi.
Olemme valintatilanteessa. Yhtäältä vallitsee vahva tendenssi kohti itseensä käpertyvää ja erilaisuutta poissulkevaa identiteettipolitikointia, suuntana kansallismielinen itsekkyys, syntipukkien nimeäminen, rajojen sulkeminen pysyvästi, yhteisinstituutioiden hajottaminen, naapurien nuijiminen, turvallistaminen ja sotilaallinen kilpailu. Tämän tien päässä häämöttää viime kädessä sota.
Rationaalinen oppiminen viittaa kuitenkin kokonaan toiseen suuntaan, kohti aitoa ekologista vastuullisuutta, globaalia solidaarisuutta ja parempien yhteishallintainstituutioiden rakentamista.
Heikki Patomäki
[1] Minsky, Hyman (1982) Can ‘It’ Happen Again? Essays on Instability and Finance. Armonk, NY: M.E. Sharpe.
[2] Ajankohtaisen velkaongelman laajuudesta ja potentiaalista maailmanlaajuiseen kriisiin, ks. esim. Financial Times’in 4.3.2020 artikkeli “The seeds of the next debt crisis”, joka löytyy täältä.
[3] Taleb, Nicholas (2008) Musta joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus. 2. laajennettu laitos, suom. K. Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.
[4] Luonnontieteissä vallitseva avointen järjestelmien määritelmä poikkeaa ihmistieteissä ja kriittisen realismin filosofiassa vallitsevasta merkityksestä. Luonnontieteiden merkityksessä suljettu järjestelmä voi vuorovaikuttaa energian mutta ei materian vaihtumisen kautta systeemin ulkopuolisen todellisuuden kanssa. Vrt. Wikipedia-artikkeli ja Bhaskar, Roy (1998) A Realist Theory of Science (with a new introduction). Lontoo: Routledge, luku 2.
[5] Patogeenien kehittymisen, kasvun, globalisaation ja refleksiivisyyden yhteyksistä katso Camilleri, Joseph A. ja Falk, Jim (2009) Worlds in Transition. Evolving Governance Across a Stressed Planet. Cheltenham: Edward Elgar, luku 9. Koronaviruksen synnyn ja leviämisen taustoista, ks. esim. Vidal, John (2020) “’Tip of the iceberg’: Is Our Destruction of Nature Responsible for Covid-19?”, The Guardian 18.3.2020, saatavilla täältä.
[6] Ks. esim. suomenkieliset Wikipedia-artikkelit ”Aasialainen influenssa” ja ”Hongkongilainen influenssa”.
[7] Filosofiassa ja yhteiskuntatieteissä refleksiivisyyttä ja sen lisääntymistä, muuttumista tai kehittymistä on teoretisoitu monista näkökulmista. Esim. Anthony Giddens on analysoinut sitä, kuinka me ”myöhäismodernit” tai ”perinteen jälkeiset” ihmiset käsittelemme identiteettejämme refleksiivisesti projektina eli jonain, jota aktiivisesti rakennamme ja josta olemme viime kädessä vastuussa. Sen sijaan, että pitäisimme itsestäänselvyytenä keitä olemme, muotoilemme, pohdimme ja seuraamme aktiivisesti itseämme ja samalla muotoilemalla elämäkertomuksiamme läpi elämän. Giddens, Anthony (1991) Modernity and Self-Identity. Self and Society in the Late Modern Age. Cambridge: Polity Press. Päätekstissä esittämäni refleksiivisyyden määritelmä ei keskity identiteetteihin ja niiden rakentamiseen tarinoiden kautta vaan yleisemmin niihin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin, jotka rajoittavat ja mahdollistavat olemisen tapoja ja muotoja, ja joiden muuttaminen voi muuttaa sitä, mitä olemme ja mitä voimme tehdä tai saavuttaa. Refleksiivisuus voi viitata myös itseensä vaikuttaviin ennakointeihin esimerkiksi rahoitusmarkkinoilla. Termi ”hyperrefleksiivisyys” on viittaus siihen, että refleksiivisyys voi saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että se menee ikään kuin ylikierroksille, millä voi olla haitallisia seurauksia henkilön tai järjestelmän toimintakyvyn kannalta. Psykiatris-fenomenologisesta näkökulmasta hyperrefleksiivisyyteen ks. esim. Fuchs, Thomas (2018) ”Thinking Too Much. The Psychopathy of Hyperreflexivity”, ladattu täältä.
[8] Tämä on viittaus sekä moraalisen oppimisen teorioihin, joissa on osin myös kyse elämän arvon muuttumisesta, että laajaan keskusteluun väkivallan roolin vähenemisestä yhteiskunnassa. Ensin mainitusta ks. klassinen esitys Kohlberg, Lawrence (1981) The Philosophy of Moral Development. Moral Stages and the Idea of Justice. Essays on Moral Development Volume 1. San Francisco: Harper & Row. Jälkimmäisestä Pinker, Steven (2011) The Better Angels of Our Nature: Why Violence Has Declined. New York: Viking; ja Pinkerin kritiikistä, esim. Malesevic, Sinisa (2013) “Forms of Brutality: Towards a Historical Sociology of Violence”, European Journal of Social Theory, 16 (3): 273-91.
[9] Ks. esim. Lucchese, Matteo ja Pianta, Mario (2020) ”Coronavirus Crisis: Major Economic and Financial Consequences”, Open Democracy 16.3.2020, saatavilla täällä.
[10] Tästä aihepiiristä ks. esim. Pickett, Kate ja Wilkinson, Richard (2011) The Spirit Level: Why Equality Is Better for Everyone. New York: Bloomsbury Press, luku 6
[11] Jopa New York Times on kiinnittänyt tähän näkökohtaan näkyvästi huomiota, Fisher, Max ja Bubola, Emma (2020) ”As Coronavirus Deepens Inequality, Inequality Worsens Its Spread”, New York Times 16.3.2020, saatavissa täältä. Ks. myös viite 9 (Lucchese ja Pianta).
