Viidessä kuukaudessa on ehtinyt tapahtua paljon. Moninaisten epäilyjen keskellä ja nopeiden käänteiden jälkeen EU:n koronabondit viimein toteutuivat. Niiden avulla unioni toteuttaa yhteisen elvytyspaketin. Rahaa sijoitetaan muun muassa ”vihreään diiliin” ja digitalisaatioon.
Vaikka ns. nuuka viisikko (Suomi mukaan lukien) teki kaikkensa vesittääkseen paketin, EU-elvytyksellä on kuitenkin jonkinasteisia makrotaloudellisia ja tulonjaollisia vaikutuksia, tosin vain yhden prosentin tasolla BKT:sta.[1] Paljon enemmän vaadittaisiin kunnolliseen yhteiseen finanssipolitiikkaan. Jäsenmaiden omien erillisten elvytysohjelmien mittaluokka on selvästi suurempi. Periaatteellinen muutos on silti merkittävä. Ideana on, että osa yhteisestä velasta maksettaisiin EU:n yhteisistä resursseista, mikä tarkoittanee ensimmäisten yhteisten EU-verojen käyttöönottoa. Näihin kuuluvat esimerkiksi muovisaastevero, digivero tai rahoitustransaktiovero.
EKP:n osto-ohjelmat ovat osaltaan rakentaneet eurooppalaista solidaarisuutta, sillä ne ovat pitäneet riskimaiden ja varsinkin Italian korot alhaalla.[2] Suuret keskuspankit ovat puuttuneet myös rahoitusmarkkinoiden toimintaan. Ne eivät ole ostaneet ainoastaan julkisyhteisöjen vaan myös yritysten velkakirjoja ja rahastojen osuuksia. Hyman Minskyn rahoituksellisen epävakauden hypoteesi kertoo, että keskeinen mekanismi, joka ajaa talouden kohti rahoituskriisiä, on yksityisen sektorin velkaantuminen. Rahoituskriisin alettua keskuspankit palasivat aiempiin osto-ohjelmiin tai loivat uusia, joiden ansiosta on estetty maksukyvyttömyyteen ajautuminen.
Kun yritysten vanhat lainapaperit käyvät kaupaksi, kun tietynlaisiin rahastoihin syydetään rahaa, ja kun uutta velkaa saa halvalla tai jopa ilmaiseksi, kevättalven pörssiromahdus on kääntynyt uudeksi nousuksi kohti viime syksyn huippuarvoja. Tämä on leventänyt kuilua nopeasti supistuvan tuotannollisen talouden ja nousutunnelmissa toimivan rahoitusmaailman välillä.
Joka tapauksessa talouspolitiikan kannalta olennaista on, että puheet valtioiden tai keskuspankkien toiminnan rajoista ovat osoittautuneet perustavalla tavalla vääriksi. Kuten jo kevään kuluessa kävi enemmän kuin selväksi, julkista rahaa löytyy, kun sitä tarvitaan. Keneltäkään on tuskin voinut jäädä huomaamatta, että edes itse luoduista rajoitteista ei ole pidetty kiinni. Keskuspankkirahoituksella valtio (tai EU) voi periaatteessa toteuttaa kaiken haluamansa.
Silti Suomessa ja EU:ssa ennakoidaan uutta säästö- ja leikkauskuurien aikaa. Taas kerran suomalaisia on alettu valmistelemaan edessä oleviin ”kipeisiin päätöksiin”. Tämä vastaa sitä, mitä EU:ssa tapahtuu. Yhtäkään EU-sopimusta ei ole muutettu, vaikka niiden toimeenpanosta toistaiseksi joustetaan. Elvytyspaketin sisään rakennettiin ehdollistamismekanismeja, jotka ovat tuttuja siitä tavasta, millä eurokriisimaita kuten Kreikkaa kohdeltiin taannoin. Vyönkirityskuurien lisäksi edessä näyttäisi olevan – joistakin päinvastaisista puheista huolimatta – ”rakenteellisia uudistuksia”. Vaikka niitä täsmennetään julkisuudessa vain harvoin, ne näyttäisivät tarkoittavan saman vanhan reseptin jatkamista: yksityistämisiä, ulkoistamisia, eläkeiän nostoa ja etuuksien vähentämistä, kannustimien lisäämistä, työmarkkinoiden joustoja ja niin edelleen.[3]
Vanha ja uusi käyvät kädenvääntöä. Suomessa ja EU:ssa käytävää keskustelua voi verrata amerikkalaisen valtavirtataloustieteen sisällä käytäviin keskusteluihin. The Economist lehdessä lauantaina 25.7. julkaistu artikkeli ”The covid-19 pandemic is forcing a rethink in macroeconomics” tiivistää tätä keskustelua yhdestä näkökulmasta.[4] Inflaation hallintaan ja rahapolitiikkaan keskittynyt talouspolitiikka tuli artikkelin mukaan tiensä päähän jo globaalin rahoituskriisin 2008-9 aikana. Vallitsevan makrotalousopin keinot osoittautuivat tehottomaksi. Paljastui kaksi suurta ongelmaa: riittämätön kokonaiskysyntä ja lisääntyvä eriarvoistuminen. Ja mikä hätkähdyttävintä, jälkimmäisen syyksi esitetään muun muassa yhtiövallan kasvua ja vääränlaista globalisaatiota.
Jos tämä kuulostaa siltä, että valtavirtataloustiede on ryhtynyt vasemmistolaiseksi, niin jatko voi tuntua vielä dramaattisemmalta. Massiivinen julkinen interventio koronakriisiin on osoittanut vanhat opit vääriksi, samalla kun nykyisen talouskriisin syynä on riittämätön kokonaiskysyntä. Selitys on puhdasta Keynesiä: reaali-investoinnit ovat jäässä ja ihmiset säästävät merkittävän osan tuloistaan. Tavoitteeksi täytyy asettaa täystyöllisyys. On syntynyt kolme koulukuntaa:
- Yhdet ovat sitä mieltä, että valtioilla ja keskuspankeilla täytyy olla rohkeutta jatkaa osto-ohjelmia ja elvytystä niin kauan kuin niitä tarvitaan, vaikka vuosia eteenpäin.
- Toiset ovat päätyneet samaan johtopäätökseen kuin moderni rahateoria MMT: keskuspankkirahoitusta täytyy käyttää keynesiläisen finanssipolitiikan tukemiseen.
- Kolmannet katsovat, että edes MMT:n kannattama pysyvä nollakorkotaso ei riitä, vaan lisäksi korot pitää painaa selvästi miinukselle, esimerkiksi -3%:in (jotta tämä toimisi, ihmisiltä pitää poistaa mahdollisuus vaihtaa pankkitalletukset käteiseksi, mikä puolestaan johtaa ajatukseen, että kansalaiset voisivat pitää rahansa suoraan keskuspankissa).
Osa tutkijoista katsoo, että nämäkin vaihtoehdot ovat riittämättömiä. Tarvitaan rakenteellisia uudistuksia syvempien ongelmien korjaamiseksi. Käsitteen ”rakenteellinen uudistus” sisältö on nyt kokonaan toinen kuin tavanomaisissa uusliberaaleissa politiikkaohjelmissa.
Jotkut sanovat, että pääongelma on eriarvoisuuden lisääntyminen.[5] Kokonaiskysyntää on ylläpidetty velkaantumalla, mutta se johtaa korkotason alenemiseen alenemistaan ja yhä lyhytjänteisempään toimintaan. Raja on jo tullut vastaan. Nyt täytyy ryhtyä suoriin toimenpiteisiin, jotka tasaavat tuloja ja vaurautta. Toiset sanovat, että pääongelmana on se, että ay-liike on liian heikko.[6] Ammattiyhdistoimintaa pitää vahvistaa ja ay-liikkeen neuvotteluasemia parantaa.
Kontrasti Suomen ja EU:n talouspoliittisiin keskusteluihin on suuri. Kriisin ja suurten muutosten keskelläkin täällä yritetään pitää kiinni uusliberaalin ohjelman jatkamisesta.[7]
Ainakin The Economist –lehden tulkinta makrotaloustilanteesta on toinen. Tulkinnassa ei ehkä ole monellekaan poliittiselle taloustieteilijälle mitään erityisen uutta, mutta kiinnostavaa on se mistä suunnasta uudet puheenvuorot tulevat. Seuraava askel olisi globaalin näkökulman omaksuminen.
Viitteet
[1] Hyvä kriittinen analyysi elvytysohjelmasta on Varoufakis, Yanis (2020) ”While EU leaders squabble, the Elephant in the Room remains unnoticed”, 18.7.2020, saatavilla osoitteessa https://www.yanisvaroufakis.eu/2020/07/18/while-eu-leaders-squabble-the-elephant-in-the-room-remains-unnoticed/.
[2] Esim. ”Here’s what the ECB has been buying with the special pandemic asset-purchase program that it is set to expand”, Market Watch 4.6.2020, https://www.marketwatch.com/story/heres-what-the-ecb-has-been-buying-with-the-special-pandemic-asset-purchase-program-that-it-is-set-to-expand-2020-06-02.
[3] Tyypillisestä epäselvästä uutisoinnista, ks. esim. Euractiv (2020) ”EU recovery funds will come with strings attached”, 20.5.2020, https://www.euractiv.com/section/economy-jobs/news/eu-recovery-funds-with-strings-attached/. ”Rakenteellisen uudistuksen” käsitteestä yleisemmin ks. EuroMemorandum 2018 konferenssissa pitämäni paperi ”Alternative Approaches to Structural Reform”, http://www2.euromemorandum.eu/uploads/patomaeki_alternative_approaches_to_structural_reform.pdf.
[4] The Economist (2020) ”The covid-19 pandemic is forcing a rethink in macroeconomics. It is not yet clear where it will lead”, 25.7.2020, https://www.economist.com/briefing/2020/07/25/the-covid-19-pandemic-is-forcing-a-rethink-in-macroeconomics?fsrc=newsletter&utm_campaign=the-economist-today&utm_medium=newsletter&utm_source=salesforce-marketing-cloud&utm_term=2020-07-23&utm_content=article-link-1.
[5] Ks. A.Mian, A.Sufi & L.Straub (2020) ”How inequality hurts the economy and complicates policy responses to the pandemic”, 27 April 2020, Promarket, https://promarket.org/2020/04/27/how-inequality-hurts-the-economy-and-complicates-policy-responses-to-the-pandemic/.
[6] Stansbury, Anna & Summers, Lawrence H. (2020) ”Declining worker power and American economic performance”, BPEA article, 18.3.2020, https://www.brookings.edu/bpea-articles/declining-worker-power-and-american-economic-performance/.
[7] Kuten monessa muussakin paikassa ympäri maailmaa. The Economist-lehden jutusta huolimatta ajatus siitä, että valtavirtaloustiede olisi suurelta osin kääntynyt vasemmistolaiseksi lienee vahvasti liioiteltu tai vähintäänkin ennenaikainen. Kitkerän kriittistä keskustelua aiheesta on käynyt mm. australialainen Mitchell, Bill (2020) ”Neoliberalism is likely to survive yet another crisis”, 15.6.2020, http://bilbo.economicoutlook.net/blog/?p=45208.
