Läntisessä mediassa puhutaan Venäjän tiukoista vaatimuksista tai jopa uhkavaatimuksesta. Venäläinen media kuvailee samaa asiaa Venäjän ulkoministeriön ehdotukseksi turvallisuusjärjestelyistä. Kielenkäyttö paitsi kuvastaa eroja niin on myös olennainen osa konfliktia – medialla on tässä oma roolinsa. Pahan Venäjän yksipuoliseen uhkailuun ei tietenkään pidä alistua. Venäjällä tilannetta katsotaan päinvastaisesta näkökulmasta. Nyt julkisuuteen saatettu ehdotus alkaa kuvauksella akuutista kriisistä, joka johtuu Yhdysvaltain ja Naton ja myös niitä lähellä olevien maiden kuten Suomen ja Ruotsin geosotilaallisista toimista.
Venäjän konflikti Yhdysvaltojen, Naton ja EU:n kanssa on kehkeytynyt vuosia, Ukrainan oranssista vallankumouksesta 2004-5 lähtien. Konflikti on prosessi, jossa on osapuolia. Konfliktin osapuolet voivat kuitenkin kieltää tämän ja vierittää kaiken vastuun toiselle osapuolelle (”Venäjä on paha”; ”USA ja Nato ovat pahoja”). Jos kysymys on puhtaasti hyvän ja pahan taistelusta, neuvotteluille, diplomatialle ja luottamusta lisäävillä toimille ei ole sijaa. Konfliktin voi ratkaista vain voittamalla pahan vihollisen; ja sodan voi puolestaan estää vain riittävä voima.
Manikealainen usko hyvän ja pahan taisteluun voi olla symmetrinen, jos molemmat osapuolet uskovat siihen yhtä vakaasti. On totta, että moraalinen tai laillinen vastuu väkivallasta tai sodasta ei välttämättä jakaudu tasan, mutta toisaalta tiedämme, että sodan voittajilla on taipumusta vapautua kaikesta vastuusta: jos voittajat saavat yksin päättää, sotasyyllisyys koskee vain häviäjiä.
Olennainen osa minkä tahansa konfliktin transformaatiota on se, että opitaan näkemään vivahteita itsessä ja toisissa ja ymmärtämään prosessien kompleksisuutta.[1] Tämä on perimmiltään oppimisprosessi. Ongelmaa voi lähestyä monesta kulmasta, mutta yksi tapa on tuoda esille, miten konfliktia ja siihen kuuluvaa äkillistä tilannetta koskevat tulkinnat sisältävät ristiriitaisuuksia, jotka kertautuvat itsen ja toisen argumenteissa – joskin kussakin yhteydessä aina hieman eri tavoin.
Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa on perinteisesti puhuttu suurista debateista, joista tunnetuin koskee liberalistisen ”idealismin” ja ”poliittisen realismin” välistä väittelyä. Keskustelut Venäjän ja lännen konfliktista toistavat näitä perinteisiä keskusteluja – jopa kuolettavaan tylsyyteen saakka. Otetaan esimerkiksi argumentti, jonka mukaan jokaisella suveerenilla valtiolla on oikeus päättää itse, kuuluuko se johonkin sotilasliittoon. Tämä edellyttää vahvan sitoutumisen kansainvälisen oikeuden kaikkein perinteisempään periaatteeseen eli valtiosuvereniteettiin. Oikeudenmukaisuus on sitä, että jokainen valtio saa itse vapaasti valita.
Vapaus valita itse on liberalismin perusperiaate. Kansainvälinen oikeus on osin analogia liberalistiseen politiikan teoriaan siten, että siinä persoonat ovat suvereeneja valtioita. Ironisesti tällainen ajattelu on samalla myös ”realismin” perusta. Realistit ovat vastanneet absolutistiseen oikeusajatteluun arvostelemalla taustaperiaatetta fiat iustitia, pereat mundus (”tapahtukoon oikeus, vaikka maailma tuhoutuisi”). Politiikassa ei voi toimia ottamatta vastuuta toiminnan seurauksista – valtiojohtajan vastuu on nimenomaan vastuuta seurauksista. Liittoutuminen muuttaa voimasuhteita ja sillä on vaikutuksia eri osapuolten turvallisuuteen, johon muut toimijat sitten vastaavasti reagoivat. Toiminta-vastatoiminta kaava voi johtaa jopa sotaan.
Lännen nimissä puhuvat esiintyvät ”idealismin” puolustajina, mutta heidän propagoimansa universaalien (eli kaikkialla pätevien) periaatteiden joukko on sisäisesti ristiriitainen. Yleismaailmalliset periaatteet, jotka koskevat ihmisoikeuksia, oikeusvaltiota ja demokratiaa eivät ole yhteensopivia absolutistisen valtiosuvereniteetin kanssa. Jos valtiolla on absoluuttinen oikeus valita, se voi valita myös liberalismista poikkeavia hallinnan periaatteita.
Käytännössä ”idealismin” kääntöpuolena on usein ”realismi”. Liberalismista poikkeavia erilaisia toisia vastaan pitää varustautua asein. Lisäksi liberalismissa oikeudenmukaisuus koskee myös elämän ja omistusoikeuden maailmanlaajuista turvaamista sekä sopimuksista kiinnipitämistä. Sotilaallista voimaa voidaan käyttää yhteisten arvojen ja identiteetin turvaamiseksi tai vallitsevien omistussuhteiden sekä vapaan kaupan ja investointivirtojen puolustamiseksi kaikkialla – kysehän on universaaleista periaatteista, joita voidaan puolustaa myös pakkokeinoin.[2] Nato-maat käyttävät asevoimiin yli 1000 miljardia dollaria, kun taas korkeimmissakin arvioissa Venäjän puolustusbudjetti on alle 100 miljardia dollaria vuodessa (alle kymmenesosa Naton vastaavasta).
Lyhyen aikaa Venäjä oli varsin lähellä läntistä tulkintaa liberalistisesta “idealismista”, mutta vaihe vaiheelta siitä on tullut yhä nationalistisempi ja “realistisempi”. Taloudellinen uusliberalismi johti talousromahdukseen ja kaaokseen, samalla kun Moskova menetti asemansa maailmanpolitiikassa. Johtopäätös oli, että tarvitaan “vahvaa valtiota” ja “vahvaa johtajaa” sekä monenkeskistä ja moniarvoista kansainvälistä järjestelmää.
Melkein kaksi vuosikymmentä myöhemmin Venäjän nähdään ajavan paluuta sellaiseen menneiden aikojen “realismiin”, jossa vallitsee etupiirit, ja jossa sotilaallista voimaa saa käyttää myös alueiden valtaamiseen (Krimin niemimaa, Ukrainan separatistiset alueet). Venäjä on yksiselitteisesti rikkonut kansainvälistä lakia ja ajautunut lainsuojattomaksi.[3] Lisäksi Venäjä on rikkonut aiempia sopimuksia kuten vuoden 1994 Budapestin muistiota, jossa Ukrainalle annettiin takeet valtiollisesta koskemattomuudesta vastineeksi ydinaseiden luovuttamisesta Venäjälle. Venäjä on lukuisissa yhteyksissä uhkaillut muita sotilaallisen voiman käytöllä tai ainakin esittänyt vihjauksia siihen suuntaan, samalla kun se puhuu kansallisesta edusta, monenkeskisyydestä ja voimien tasapainottamisesta – kaikki “realistisen” opin keskeisiä käsitteitä.
Kuitenkin myös Venäjä vetoaa universaaleihin moraalisiin periaatteisiin ja kansainväliseen lakiin. Rutiininomainen kritiikki koskee lännen kaksoistandardeja: Yhdysvallat ja sen liittolaiset soveltavat muihin maihin vaatimuksia, joita eivät itse usein noudata. Joko periaatteiden pitää soveltua kaikkiin samalla tavalla tai ne eivät ole päteviä. Yhdysvallat, Nato tai EU-maat eivät voi yksipuolisesti puuttua maiden sisäpolitiikkaan (esim. värivallankumoukset) tai päättää sotilaallisen voiman käytöstä (esim. Kosovo, Irak) ilman, että ne antaisivat muille vastaavia oikeuksia. Kritiikin kääntöpuolena on Venäjän sitoutuminen sellaiseen kansainväliseen lakiin, joka voi koskea kaikkia samalla tavalla. Lisäksi Venäjä on perustellut Krimin liittämistä Venäjään muun muassa kansanäänestyksellä ja itsemääräämisellä (vaikka kansainvälisen lain kannalta Krimillä toteutettu kansanäänestys olikin oikeastaan irrelevantti). Ehdotuksessaan Venäjän ulkoministeriö kirjoittaa muun muassa näin Naton ja sen kumppaneiden toiminnan seurauksista:
Vähitellen mutta järjestelmällisesti [nämä toimet] tuhoavat eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin ja kansainvälisen oikeuden normit. Keskeisistä sotilaallisen pidättyväisyyden takaavista sopimuksista luovutaan useimpien liittouman jäsenten hiljaisella suostumuksella – uuden START-sopimuksen tilanne on tästä elävä esimerkki – mikä altistaa uuden asevarustelun kehittymiselle, merkiten paluuta vastakkainasettelun aikakauteen.
Sota tai edes sodan tila ei ole kestävällä pohjalla. Koska on selvää, että tarvitaan luottamusta lisääviä toimia, niin on järkevää hyväksyä lähtökohdaksi, että nyt käsillä olevan konfliktin muuntaminen vähemmän vaaralliseksi edellyttää vastavuoroisuutta ja symmetriaa eri osapuolten ja niiden toimenpiteiden välillä. Ongelman pitäisi koskea sitä, miten symmetrisyys ja vastavuoroisuus tulkitaan, ei sitä, hyväksytäänkö nämä kaksi periaatetta lähtökohdaksi.
Vanha totuus on esimerkiksi, että jokainen maa ja liittoutuma näkee omat aseensa puolustuksellisina tai ainakin ei-uhkaavina, kun taas vihollisen aseet ovat uhkaavia ja niitä voidaan helposti käyttää hyökkäykseen. Suomalaisille amerikkalainen “monitoimihäivehävittäjä, joka on tarkoitettu sekä ilmaherruus- että pommitustehtäviin”[4] on puolustuksellinen, kun Venäjällä se voidaan tulkita hyökkäysaseeksi ja osaksi länsiliittoutuman voimien keskitystä. Symmetrisyyden tulkinta on ongelma joka tasolla. Venäjä esimerkiksi esittää, että:
Osapuolet pidättäytyvät sijoittamasta asevoimiaan ja aseistustaan, mukaan lukien kansainvälisten järjestöjen, sotilaallisten liittoutumien tai liittoutumien puitteissa, alueille, joilla toinen osapuoli voi pitää tällaista sijoittamista uhkana kansalliselle turvallisuudelleen, lukuun ottamatta tällaista toimintaa osapuolten kansallisilla alueilla.
Venäjän tulkintaa tästä asiasta voi perustella symmetrisena (muodollisesti sama periaate koskee kaikkia) mutta myös epäsymmetrisena (sulkee pois muita uhkaavat toimenpiteet omilla rajoilla). Vastapuoli voi tässä tilanteessa oikeutetusti kysyä: miksi joukkojen sijoittamista oman maan alueella ei voisi tulkita uhkaksi naapurin kansalliselle turvallisuudelle?
Diplomatia, monenkeskiset neuvottelut ja luottamusta lisäävät toimet koskevat tämänkaltaisia kysymyksiä. Rakentavassa mielessä diplomatia ja neuvottelut ovat mahdollisia ainoastaan jos lähtökohdaksi hyväksytään symmetria ja vastavuoroisuus.
Heikki Patomäki
Maailmanpolitiikan professori
Viitteet
[1] Tässä lyhyessä tekstissä ei ole mahdollista käsitellä prosesseja laajemmin. Yhdessä vuonna 2014 julkaistussa blogissa tiivistin hieman sarkastisesti ja poleemisesti joitakin olennaisia käännekohtia: “Meidän kriittisten rauhantutkijoiden varoitukset siitä, että lännen ylimielisyys kylmän sodan päättymisen jälkeen vielä kostautuu, kaikuivat aikoinaan kuuroille korville. Samaten uusliberaali shokkiterapia entisen Neuvostoliiton ja itäisen Euroopan alueella uskottiin oikeutetuksi, olihan Historia päättynyt Amerikan ja liberalismin voittoon, vaikka monet meistä poliittisista taloustieteilijöistä varoittivat seurauksista… Samalla lyhytnäköisellä ja itsekeskeisellä uskolla on oikeutettu myös kaksoisstandardeja, joiden mukaan USA ja Britannia saavat sotia milloin ja missä haluavat, kun taas muilta sotiminen on kielletty. Ja tietenkin eurokriisin parissa vellovan EU:n on ollut ihan pakko viedä troikan talouskuureja ja omaa hyvyyttään Ukrainaan juuri pahimmalla hetkellä. Nyt sitä kylmän sodan ”voittoa” sitten juhlitaan.” Kriittisen rauhantutkimuksen teoreettisia perusteita olen käsitellyt mm. näissä julkaisuissa: Maailmamme rajat. Rakentava katsaus maailmanpolitiikan kriittisten teorioiden mahdollisuuksiin, Rauhantutkimusyhdistys: Tampere, 1992; ja ”The Challenge of Critical Theories: Peace Research at the Start of the New Century”, Journal of Peace Research, (38):6, 2001, pp.723-737. Olen analysoinut Venäjän kehitystä ja suhteita EU:hin ja länteen 1990-luvulta alkaen sekä populaareissa että tieteellisemmissä kirjoituksissa, esim. “Venäjä ei tyydy kopioimaan läntistä mallia”, Helsingin Sanomat, 26.3.1995; “Venäjän oikeus erilaisuuteen”, Helsingin Sanomat, 2.4.1995; ja Vain kauppakumppaneita? EU, Venäjä ja EU:n ulkosuhteiden rakenteistuminen, UPI (Haasteita 11): Helsinki, 1996. Laajempi globaalin poliittisen talouden analyysi vallitsevista ja odotettavissa olevista kehityskuluista löytyy kirjastani The Political Economy of Global Security. War, Future Crises and Changes in Global Governance, Routledge: London and New York, 2008. Teoksen eräänlaisen jatko-osan luvussa 3 “EU, Russia and the conflict in Ukraine” olen selittänyt niitä prosesseja, jotka johtivat konfliktin kärjistymiseen Ukrainassa; ks. Disintegrative Tendencies in Global Political Economy: Exits and Conflicts, Routledge: London and New York, 2018.
[2] Erityisesti Yhdysvaltain ulkopolitiikka on kylmän sodan päättymisen jälkeen seurannut kerrostunutta legitimaatio-mallia. Ensin haetaan toimille joko YK:n tukea varsinkin turvallisuusneuvoston päätöslauselmien muodossa tai ainakin passiivista hyväksyntää, esimerkiksi esittäen kiistanalaisia tulkintoja kansainvälisestä laista tai YK:n päätöslauselmista mutta olettaen, että YK antaa näiden tulkintojen mennä läpi. Jos YK:n tukea ei ole ollut mahdollista saada, voi Yhdysvallat kääntyä Naton puoleen. Nato on Yhdysvaltain johtaman lännen liittoutuma. Kosovon sota osoitti, että Nato voi käydä sodan alueensa ulkopuolella ilman YK:n hyväksyntää. Jos Naton kautta ei ole mahdollista toimia esimerkiksi Ranskan vastustuksen vuoksi, voi USA yrittää kerätä pienemmän liittoutuman uskollisimpia tukijoitaan. Vaihtoehtoisesti USA voi toimia yksin, kuten se joka tapauksessa usein tekee.
[3] Yhä autoritäärisemmät käytännöt Venäjän sisällä ja muiden maiden alueella toteutetut (sala)murhat syventävät kuvaa, jonka mukaan Venäjä on astunut laillisuuden tuolle puolen. Kritiikissä on vahva perä eikä kaksi väärää tee yhtään oikeaa, mutta autoritääriset käytännöt ja poliittisten vastustajien murhat tai vainoaminen ovat kuuluneet ja edelleen kuuluvat myös esimerkiksi Yhdysvaltain politiikan repertuaariin. Jos nämä olisivat riittäviä perusteita lopettaa neuvotteluyhteydet tai katkaista diplomaattiset yhteydet, johdonmukaisuuden nimissä välit pitäisi katkaista Venäjän ja Yhdysvaltain lisäksi suureen osaan maailman maista. Toisaalta johdonmukainen pyrkimys edistää julkisuus-, laillisuus- ja demokratia-periaatteita edellyttävät perimmiltään yhteisiä globaalidemokraattisia instituutioita.
[4] https://fi.wikipedia.org/wiki/Lockheed_Martin_F-35_Lightning_II.
