Venäjän hyökkäystä Ukrainaan voidaan tulkita myös klassisena turvallisuusdilemmana, jota lännessä ei ole ymmärretty. [Tämä on hieman pidempi versio tekstistä, joka julkaistiin 13.4. HS Vieraskynänä.]
Miksi Venäjä hyökkäsi Ukrainaan? Moninaiset tulkinnat voidaan pelkistää kahteen. Lännessä vallitsevan tulkinnan mukaan Venäjä pyrkii laajenemaan ja siksi hyökkää naapureidensa kimppuun. Jos Ukraina sortuu, vuorossa ovat pian muut Euroopan maat.
Toisen tulkinnan mukaan kyse on klassisesta turvallisuusdilemmasta. Kun A tekee jotain puolustustarkoituksessa, B ymmärtää tämän mahdollisena uhkana ja ryhtyy puolustustoimiin, joita A puolestaan käsittelee lisääntyneenä uhkana. Näin syntyy konfliktin laajenemisen prosessi.
Molempien tulkintojen puolesta voidaan esittää todistusaineistoa. Venäjän johto on ajan myötä omaksunut ajatuksia euraasialaisesta ideologiasta ja Putinin puheiden joitakin kohtia voidaan tulkita nostalgiana tsaarin tai neuvostoaikojen imperialismiin.
Toisaalta Venäjä on voimavaroiltaan pieni suhteessa länteen ja myös sen sotilaalliset kyvyt ovat rajallisia. Vuosina 2000-2001 Venäjän, Yhdysvaltain ja Naton johto kävivät keskusteluja Venäjän mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Putinin mukaan paras vaihtoehto olisi Naton lakkauttaminen, mutta toinen vaihtoehto olisi se, että Venäjä on mukana Naton turvallisuusjärjestelyissä. Clintonin ja nuoremman Bushin hallinnot tekivät selväksi, että tämä ei ole mahdollista. Näin Venäjä asettui Naton ulkopuolelle samalla kun varsinkin uudet jäsenmaat näkivät Venäjän uhkana.
Irakin sota ja värivallankumoukset lietsoivat vastakkainasettelua lännen ja Venäjän välillä. Viimeistään vuodesta 2007 lähtien Venäjä on tulkinnut Naton laajenemisen turvallisuusuhkana itselleen. Bukarestin huippukokouksessa 2008 Georgia ja Ukraina toivotettiin tervetulleeksi Natoon. Venäjällä reagoitiin voimakkaasti. Jo tuolloin Putin totesi, että pyrkimys liittää Ukraina Natoon tulee tarkoittamaan maan pirstomista.
Se kumpaan tulkintaan uskoo vaikuttaa suoraan siihen, miten Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä pitäisi arvioida. Laajenemishakuinen Venäjä on uhka muille, riippuen tietenkin, mihin Venäjä pyrkii laajentumaan. Tarvitaan pelotetta Venäjän patoamiseen, München 1938 ei saa toistua, jne.
Toisaalta jos pääongelmana on turvallisuusdilemma, Suomen Nato-jäsenyys olisi samanlainen provokaatio kuin Ukrainan Nato-jäsenyys. Venäjällä muistellaan loputtomasti akselivaltojen liittoutumaa, johon Suomi kuului, ja joka hyökkäsi Hitlerin johdolla vuonna 1941.
Monet amerikkalaiset politiikan tutkijat ovat vuosikymmeniä varoitelleet Naton laajenemisen vaaroista. Yksi tunnetuimmista on John Mearsheimer, joka sanoo Ukrainan sodan olevan lännen vika. Olennaista ei ole se mitä länsimaiden johtajat itse sanovat Naton aikomusten olevan, vaan miten ne nähdään Venäjällä. Ukrainan Nato-jäsenyys koetaan Venäjällä laajalti uhkana.
Tieteellinen päättely lähtee siitä, että jos ei ole muita perusteita valita eri tulkintojen välillä, niin yksinkertaisin selitys on paras. Venäjä on johdonmukaisesti vaatinut Ukrainan sotilaallista liittoutumattomuutta ja Minskin sopimuksen toimeenpanoa. Ukraina ei suostunut vaatimuksiin ennen sotaa. Venäjä pyrki torjumaan Ukrainan Nato-jäsenyyden myös neuvottelemalla viime syksynä etenkin Yhdysvaltojen kanssa, mutta tämä ei johtanut Venäjän toivomaan tulokseen. Zelenskyi alkoi kiirehtiä Ukrainan Nato-jäsenyyttä talvella ja keväällä 2021, mutta jäsenyyden keskeisenä esteenä on ollut muun muassa Ukrainan korruptio.
Nämä eivät tietenkään yksin selitä hyökkäystä saati oikeuta sitä. On viitteitä myös organisatorisesta tyhmyydestä: Venäjän päätös hyökätä perustui virhearvioon ja vinoutuneeseen informaatioon.
Kuitenkin jos Ukrainan liittoutumattomuus ja Minskin sopimuksen toimeenpano olisivat riittäneet estämään laajan sodan, niin Suomen Nato-jäsenyys olisi virhe. Suomi tuskin on enemmän turvassa maailmassa, jossa suurkonflikti laajenee edelleen, jopa kohti ydinsotaa.
Todellisuus on monimutkainen. Se, että Naton ja myös EU:n laajenemista on turvallistettu Venäjällä, on kytkeytynyt autoritäärisyyden lisääntymiseen ja siihen, miten Venäjän johto näkee roolinsa maailmanhistoriassa. Yhtäältä turvallistaminen itsessään rapauttaa demokratiaa, toisaalta turvallistamista voidaan käyttää yksipuolisen hallinnan ja eriarvoisuuden oikeuttamiseen.
Putinin hallinnon tarina maailmanhistoriasta on, että rappeutuvan lännen ylivalta on väistymässä ja maailmasta on tulossa moniarvoisempi Kiinan, Intian ja Venäjän johdolla. Maailman kasvukeskukset ovat idässä ja etelässä.
Vaikka Kiinan, Intian ja monien etelän maiden näkökulmasta Venäjän hyökkäys Ukrainaan rikkoo kansainvälistä lakia, niin lännen historiallinen ylimielisyys ja Naton laajeneminen ovat osa ongelmaa. Hallitukset, jotka edustavat ainakin puolta ihmiskunnasta katsovat myös, että Venäjän legiitiimejä turvallisuusintressejä ei ole otettu huomioon. Monet muistelevat lännen käymiä sotia esimerkiksi Lähi-idässa. Suuri osa maailmasta ei pelkää Venäjää, vaan näkee etujensa edellyttävän ainakin jonkinasteista yhteistyötä Venäjän kanssa.
Ongelmana ei ole vain, että Suomen Nato-jäsenyys uhkaa edelleen laajentaa Nato-Venäjä konfliktia. Suomen Nato-jäsenyys olisi myös osa prosessia, jossa maailma jakaantuu yhä selkeämmin kahteen liittokuntaan.
Näin tapahtui myös ennen ensimmäistä maailmansotaa. Olemme jo pitkään olleet palaamassa menneisyyteen. Ongelma on siinä, miten päästä takaisin tulevaisuuteen ja ratkomaan 2000-luvun globaaleja ongelmia maailmantalouden hallinnasta ilmastomuutokseen. Sotilaallisesti liittoutumaton EU-Suomi voisi olla nykyistä paljon aloitteellisempi näissä kysymyksissä.
Heikki Patomäki
Maailmanpolitiikan professori, Helsingin yliopisto
