Useimmat sodat päättyvät jonkinlaiseen vastavuoroiseen rauhansopimukseen. Mitä nopeammin sellainen onnistutaan solmimaan, sitä nopeammin tappaminen ja tuhoaminen Ukrainassa loppuvat ja sitä pienempi on riski, että sota edelleen laajenee – mahdollisesti kohti jopa ydinsotaa. [Tämä on esijulkaisu, joka ilmestyy myöhemmin toimitettuna eri foorumeilla paitsi suomeksi niin myös muilla kielillä.]
Jos USA, Nato ja niiden puolestapuhujat ja apologeetikot jatkavat linjaansa, jonka mukaan jokaisella maalla on jonkinlainen absoluuttinen oikeus tulla osaksi Natoa silloin kun Nato niin hyväksi katsoo ja seurauksista välittämättä, niin yhteisymmärrystä on vaikea löytää. Siksi on tärkeää pohtia liittoutumisen normatiivista perustaa.
Naton laajeneminen on hiertänyt Venäjän ja lännen välejä 1990-luvulta alkaen.[1] Sittemmin tämä kiista on kietoutunut erityisesti Ukrainan mahdollinen Nato-jäsenyyden ympärille. Venäjä on vuodesta 2008 lähtien arvostellut – usein jyrkin sanoin ja varoittaen vastatoimista – ajatusta Ukrainan tulevasta Nato-jäsenyydestä.[2] Lännessä Venäjän Nato-laajenemista koskeva arvostelu on yhtä usein tuomittu epäoikeutettuna ja asiattomana. Monesti on väitetty kuten esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin UPI:n edustajat ovat jo vuosia tehneet,[3] että Venäjän viralliset tulkinnat ovat sekä vääriä että tarkoitushakuinen keino edistää valtapolitiikkaa ja etupiirejä.
Vuoden 2021 aikana Venäjä keskitti joukkojaan Ukrainan rajoille ja yritti saada ratkaisun aikaan pakottavalla diplomatialla. Syksyn 2021 lopussa muun muassa Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg poissulki kaikki sellaiset sopimukset, jotka eväisivät Ukrainalta oikeuden liittyä sotilasliittoon, korostaen, että päätös asiassa kuuluu yksin Ukrainalle ja 30 Nato-maalle.[4] Tätä on perusteltu muun muassa sillä, että Neuvostoliitto ja sen seuraaja Venäjä ovat sitoutuneet Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJin 1990 asiakirjasta lähtien periaatteeseen, jonka mukaan suvereenit valtiot saavat itse valita omat turvallisuusjärjestelynsä eli päättää, liittoutuvatko ne vai ei ja kenen kanssa.
Liberalismin haittaperiaate ja sotilasliitot
Valtion ”suvereeni vapaus” on analoginen liberalistisen negatiivisen vapauden kanssa.[5] Monet kansainvälisen oikeuden ja politiikan käsitteet perustuvat liberalismin teoriaan siten, että valtioiden oletetaan olevan yksilöpersoonia (kansainvälisessä laissa ne ovat oikeushenkilöitä).
John Stuart Mill esittää yksilön ”suvereeniksi” teoksessaan On Liberty.[6] Millin teoriassa yksilöt ovat vapaita tekemään mitä haluavat, kunhan eivät aiheuta haittaa tai vahinkoa muille yksilöille. Tätä rajoitetta kutsutaan haittaperiaatteeksi. Kansainvälisessä oikeudessa haittaperiaatetta sovelletaan julkilausutusti esimerkiksi ympäristöasioissa. Ongelmana on yhtäältä määritellä, mitä ”haitta” tarkoittaa, ja toisaalta täsmentää, kuka määrittelee haitan. Palaan näihin kysymyksiin pian.
Haittaperiaatteen näkökulmasta sotilasliitot kuten myös asevarustelu voitaisiin tulkita lähtökohtaisesti ongelmalliseksi. Sotilasliittojen olemukseen kuuluu, että ne on suunnattu joitakin liittokunnan ulkopuolisia vastaan. Liittoutuman laajeneminen voi vahvistaa liiton sotilaallista voimaa samalla tavalla kuin asevarustelu. Jos valtioiden tai liittojen välillä vallitsee kilpailutilanne, niin usein se kuvataan vangin dilemmana eli peliasetelmana, jossa toimijat yhtäältä varautuvat pahimpaan ja toisaalta pyrkivät edistämään omaa etuaan toisten kustannuksella – tuloksena on kaikille huonompi lopputulos kuin mitä olisi saavutettu tekemällä yhteistyötä.[7]
Tällaisissa tilanteissa sotilasliitoista ja niiden varustautumisesta on jo määritelmän mukaan vähintäänkin potentiaalista haittaa ainakin joillekin ja kenties kaikille. Niinpä sotilasliittoja voi olla ylipäänsä hankalaa sovittaa yhteen haittaperiaatteen kanssa (toisin kuin sitten vaikkapa poliisivoimia, jotka voivat tuottaa kollektiivista turvallisuutta tavalla, joka palvelee yleisesti hyväksyttyä yhteistä hyvää). Tämä kuitenkin riippuu tosiasiallisista historiallisista kehityskuluista ja asetelmista. Kysymys luottamuksesta vaikuttaisi olevan tässä suhteessa keskeinen.
ETYJ-periaate: valtiot saavat valita omat turvallisuusjärjestelynsä
Haittaperiaatetta voidaan hyödyntää kun analysoidaan ETYJ:in omaksumaa periaatetta, jonka mukaan suvereenit valtiot saavat itse valita omat turvallisuusjärjestelynsä. Keskeisissä asiakirjoissa tämä oikeus on esitetty ja kehystetty tavalla, joka viittaa siihen, että milliläinen haittaperiaate sisältyy ETYJ-asiakirjoihin.[8] Pariisissa vuonna 1990 solmitussa Uuden Euroopan peruskirjassa valtion oikeus valita turvallisuusjärjestelynsä ilmaistaan näin:
Euroopan tavanomaisia asevoimia koskeva sopimus johtaa ennennäkemättömään asevoimien vähentämiseen. Tämä sekä uudet lähestymistavat turvallisuuteen ja yhteistyöhön ETYK-prosessissa vievät meitä uuteen käsitykseen turvallisuudesta Euroopassa ja uuteen ulottuvuuteen suhteissamme. Tässä yhteydessä tunnustamme täysin valtioiden vapauden valita omat turvallisuusjärjestelynsä. […] Nyt kun Euroopan jakautuminen päättyy, pyrimme uudenlaisiin turvallisuussuhteisiin kunnioittaen täysin toistemme valinnanvapautta tässä suhteessa. Turvallisuus on jakamaton ja jokaisen tähän sopimukseen osallistuvan valtion turvallisuus liittyy erottamattomasti kaikkien muiden valtioiden turvallisuuteen. Siksi lupaamme tehdä yhteistyötä lujittaaksemme luottamusta ja turvallisuutta keskuudessamme sekä edistääksemme asevalvontaa ja aseistariisuntaa.[9]
Tässä edellytetään täyttä kunnioitusta kunkin valinnan vapaudelle. Nimenomaisena asiayhteytenä on asevoimien vähentäminen ja uudet lähestymistavat turvallisuuteen (ns. laaja turvallisuus). Haittaperiaate liittyy varsinkin lauseeseen “turvallisuus on jakamaton ja jokaisen tähän sopimukseen osallistuvan valtion turvallisuus liittyy erottamattomasti kaikkien muiden valtioiden turvallisuuteen”. Viimeisestä lauseesta voi puolestaan päätellä, että tavoitteena on lisätä vastavuoroista luottamusta ja turvallisuutta sekä edistää aseistariisuntaa.
Vaikka valtioilla on tämän mukaan vapaus valita turvallisuusjärjestelynsä ja -suhteensa itse, ainakaan ensikatsomalta yhden sotilasliiton laajeneminen (mahdollisesti joitakin ETYJ-maita vastaan) ja siitä seuraavat muutokset sotilaallisissa voimasuhteissa toimenpiteet eivät suinkaan ole itsestään selvästi yhteensopivia Pariisin 1990 peruskirjan tavoitteiden kanssa – ellei valinnanvapautta sitten irroteta kokonaan haittaperiaatteesta.
Istanbulin 1999 ETYJ-huippukokouksen päätösasiakirjassa periaate vapaudesta valita omat turvallisuusjärjestelynsä formuloitiin puolestaan näin:
Jokaisella tähän sopimukseen osallistuvalla valtiolla on yhtäläinen oikeus turvallisuuteen. Vahvistamme jokaisen osallistuvan valtion luontaisen oikeuden valita tai muuttaa turvallisuusjärjestelyjään, mukaan lukien tekemällä sopimuksia liittoutumisesta, tilanteiden muuttuessa ja kehittyessä. Jokaisella valtiolla on myös oikeus puolueettomuuteen. Jokainen osallistujavaltio kunnioittaa kaikkien muiden oikeuksia näissä asioissa. Ne eivät vahvista turvallisuuttaan muiden valtioiden turvallisuuden kustannuksella. Etyjissä millään valtiolla, valtioryhmällä tai järjestöllä ei voi olla ensisijaista vastuuta rauhan ja vakauden ylläpitämisestä Etyj-alueella eikä se voi pitää mitään ETYJ-alueen osaa etupiirinään.[10]
Tässä on astetta selkeämpi muotoilu kuin Pariisin 1990 sopimuksessa, sillä tekstissä viitataan nimenomaisesti oikeuteen tehdä liittoutumista koskevia sopimuksia. Erityisesti amerikkalaiset näyttivät ajavan tätä Istanbulin asiakirjaan, myös silmällä pitäen Naton laajenemista, kun taas viimeinen lause, joka on suunnattu Naton mahdollista dominanssia vastaan, on kaiketi mukana paljolti Venäjän vaatimuksesta.[11] Tämä kohta luonnehtii yhteiseksi tavoitteeksi eräänlaisen moniarvoisuuden, jossa Venäjä tai Yhdysvallat kuin EU tai Nato ei voi ottaa ”ensisijaista vastuuta rauhan ja vakauden ylläpitämisestä” tai pitää muita maita ”etupiirinään”.[12]
Näistä uudelleen muotoiluista huolimatta haittaperiaate sisältyy edelleen lauseeseen ”osallistujavaltiot eivät vahvista turvallisuuttaan muiden valtioiden turvallisuuden kustannuksella”. Esimerkiksi Emanuel Lane Cambridgen yliopistosta toteaa, että ETYJ-asiakirjat edellyttävät, että ”valtioilla ei ole kiistatonta oikeutta vahvistaa turvallisuuttaan, kun se uhkaa muiden valtioiden turvallisuutta tai on sen kustannuksella”. ”Valtioiden ’oikeuksia’ on rajoitettava, jos ne heikentävät muita tavoitteita, kuten valtioiden välisiä rauhanomaisia suhteita.”[13] On huomionarvoista, että myös Venäjän ulkopoliittiset päättäjät ovat viitanneet Istanbulin asiakirjaan tässä merkityksessä.[14]
Vaikka jonkinasteinen joskin pieni ero Pariisin 1990 peruskirjaan on ilmeinen myös yhteisen hyvän osalta (vapausperiaatteen ilmaisemisen välittömänä kontekstina ei ole luottamuksen lisääminen tai aseriisunta), niin tässäkin haittaperiaate määrittää oikeaa toimintaa. Asiakirjojen välillä on myös paljon jatkuvuutta. Laajempana kontekstina on edelleen kokonaisvaltainen turvallisuus, aseriisunta, asevalvonta sekä luottamusta ja turvallisuutta lisäävät toimet.[15]
Haitan määrittelyn ongelma
Ongelmana on miten ymmärtää ”haitta”? Lännen mukaan Naton laajeneminen tai sen asevarustelu eivät tuota haittaa tai vahinkoa kenellekään, mutta ETYJ-maista erityisesti Venäjällä asia on nähty toisin. Mitä siis on haitta ja kuka sen määrittelee? Mill esitti teoksessaan On Liberty sellaisen laajan tulkinnan, jonka mukaan haitta koskee kaikkia toimia, jotka ovat muiden etujen vastaisia tai jotka voivat todennäköisesti tuottaa vahinkoa.[16]
Kuitenkin on legitiimejä kilpailutilanteita, joissa haitan aiheuttaminen toiselle voi olla hyväksyttävää ja yleisen edun mukaista (esim. sisäänpääsykokeet johonkin kouluun tai yliopistoon, johon paikkoja on vain rajoitettu määrä, tai markkinakilpailu tiettyjen legitiimien pelisääntöjen puitteissa ja jonkun teorian mukaan ymmärrettynä). Muun muassa tämän vuoksi on esitetty tapoja yrittää rajoittaa sitä, minkälaiset haitat voisivat oikeuttaa kollektiivisen puuttumisen asiaan.[17]
Mill erotti lisäksi oikeuden ja seurauksia pohtivan harkinnan toisistaan: toimijalla voi olla oikeus tehdä X, mutta ei silti välttämättä ole järkevää tai varovaisuus-periaatteen mukaista tehdä X. Näiden erottelujen ja käsitteiden avulla voidaan esittää järkiperäinen tulkinta siitä, miten vaatimus Ukrainan liittoutumattomuudesta pitäisi tulkita liberalistisen haitta-periaatteen näkökulmasta.[18]
Ukrainan liittoutumattomuus ja haittaperiaate
Kumpikaan edellä keskustelluista muotoiluista ETYJ-asiakirjoissa ei näyttäisi takaavan absoluuttista oikeutta sotilaalliseen liittoutumiseen tai esimerkiksi Naton laajentumiseen. Pariisin 1990 asiakirjassa turvallisuus on yhteistä ja tavoitteena on aseriisunta ja luottamuksen lisääminen. Naton laajeneminen kohti Venäjän rajoja ja siihen liittyvä asevarustelu tilanteessa, jossa on tehty selväksi, että Venäjä tulee pysymään Naton ulkopuolella, ja jossa luottamus Venäjän ja Naton välillä on alkanut rapautua, on tässä kontekstissa tulkittavissa haitan aiheuttamiseksi.
Istanbulin 1999 asiakirjan osalta johtopäätös ei ole yhtä selkeä. Siinä oikeus sotilaalliseen liittoutumiseen on eksplisiittisesti kirjattu periaate, mutta kuitenkin haitta-periaate on edelleen mukana. Olennainen kysymys on kuinka tulkita ”eivät vahvista turvallisuuttaan muiden valtioiden turvallisuuden kustannuksella”. Voiko liittoutuminen – johon mailla siis on tämän mukaan oikeus –heikentää muiden turvallisuutta? Julkilausutut aikomukset eivät yksin riitä kysymyksen ratkaisemiseen. Jokaisella maalla on puolustusvoimat ja puolustusministeriö, eikä 2000-luvun maailmassa ole maata tai sotilasliittoa, joka itse sanoisi aikovansa hyökätä.
Demokraattisen rauhanhypoteesin mukaan voitaisiin ajatella, että demokratiat ovat rauhanomaisempia kuin muut maat eivätkä uhkaa ketään, mutta itse asiassa hypoteesi koskee ainoastaan vakiintuneiden liberaalidemokratioiden keskinäisiä suhteita, ei niiden suhteita muihin.[19] Natoa johtava Yhdysvallat on käynyt toisen maailmansodan jälkeen enemmän sotia kuin mikään muu maa, ja myös esimerkiksi Britannia ja Ranska ovat olleet mukana lukuisissa sodissa
Luottamus ja haitta kansainvälisessä politiikassa
Riittääkö X:n turvallisuuden heikentämiseen se, että liittokunnan koko ja voima kasvaa tai että suuren maan tai liittokunnan asejärjestelmiä sijoitetaan lähemmäksi X:n rajoja tai strategisiin pisteisiin ymmärrettynä suhteessa mahdolliseen tulevaan sotaan? Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa on yleinen käsitys, että hyökkäyksellisiä ja puolustuksellisia aseita ei ole mahdollista erottaa tavalla, jolla olisi suurta käytännöllistä tai teoreettista merkitystä.[20]
Jos luottamus osapuolten välillä alkaa vähetä, toisen osapuolen laajenemiseen tai asevarusteluun aletaan suhtautua epäilevämmin. Mitä pidemmälle prosessi etenee, sitä uhkaavampana toisen käyttäytyminen voi alkaa näyttää. Vaikka luottamus tai aseriisunta ei 1999 asiakirjassa ehkä ole aivan yhtä vahvasti esillä juuri tässä kohdassa kuin Pariisin 1990 peruskirjassa, niin juuri luottamus tai sen puute näyttäisi olennaisesti määrittävän sitä, onko liittoutumisesta haittaa.
Lisäksi kun Millin käsitteitä sovelletaan tähän tapaukseen, niin on myös mahdollista argumentoida, että siinäkin tapauksessa, että haittaperiaate ei itsessään riittäisi viemään valtiolta de jure oikeutta valinnanvapauteen ja siten sotilaalliseen liittoutumiseen, niin harkinnan ja varovaisuuden näkökulmasta liittoutuminen (tai asevarustelun kiihdyttäminen, aseiden vieminen toisten maiden rajoille tms.) ei silti ole välttämättä järkevää tai ETYJin tavoitteiden mukaista.
ETYJ-asiakirjoissa ei ole mitään, mikä estäisi maata sitoutumasta liittoutumattomuuteen tai puolueettomuuteen myös pitkällä aikavälillä. Samaten sotilasliitto voi sitoutua olemaan ottamatta enää uusia jäseniä – tai vaikka lopettaa toimintansa, jos niikseen tulee. Jos tämän suuntaisilla toimenpiteillä on luottamusta lisääviä ja aseriisuntaa edistäviä vaikutuksia, niin ne toteuttavat ETYJin tarkoitusta ja periaatteita paremmin kuin liittoutuminen tai sotilasliiton laajentaminen.
Johtopäätöksiä
Analyysini perusteella ei ole totta, että päätös Ukrainan Nato-jäsenyydestä kuuluu yksin Ukrainalle ja 30 Nato-maalle. Asiakirjoihin sisältyvän haittaperiaatteen tulkinta kuuluisi myös ETYJ:in (tai vielä laajemmin YK:n) määrittämälle kansainväliselle yhteisölle. Ongelmana on se, että ETYJ:illä tai YK:lla ei ole sellaista elintä, jolla olisi valtuutus antaa arvio siitä, aiheutuuko sotilaallisesta liittoutumisesta haittaa toisille jäsenmaille.
Kansainvälisen lain luonteen takia lain tulkinta jää yleensä asianomaisten valtioiden varaan, vaikka kansainvälisten järjestöjen ja oikeusistuimien näkemykset ovatkin relevantteja. Perinteinen tapa ajatella valtaa rajoittavia sääntöjä (”checks and balances”) maailmanpolitiikassa nojaa voimatasapainoperiaatteeseen, jota voidaan täydentää jonkinlaisella yhteistoiminnalla ja -suunnittelulla. Tätä paljon parempi tavoite on soveltaa laillisuusperiaatetta täysimittaisesti, mutta se edellyttää uudenlaisia ja nykyistä demokraattisempia globaaleja instituutioita.[21]
On tietenkin selvää, että hyökkäämällä Ukrainaan Venäjä yrittää nyt edistää turvallisuuttaan ja muita tavoitteitaan toisten kustannuksella. Samalla Venäjä on rikkonut monia muitakin kansainvälisen lain sääntöjä ja periaatteita. Kaiken kukkuraksi vaikuttaa ilmeiseltä, että venäläiset sotilaat ovat syyllistyneet sotarikoksiin (asia pitää selvittää perinpohjaisesti YK:n ja kansainvälisten tuomioistuinten toimesta, kuten on myös tapahtumassa).
Kaikesta tästä huolimatta kysymys Ukrainan tai jonkun muun maan – mukaan lukien Suomen – liittoutumattomuudesta on relevantti 2020-luvulla. Pelkkä ”suvereeni vapaus”[22] ilman kaikkia sitovaa haittaperiaatetta tai vastaavaa varausta johtaa helposti hobbesilaiseen luonnontilaan, jossa väkivallan ja sodan uhka ovat akuutisti läsnä.
Analyysini ETYJ-teksteistä kertoo, että vaikka valtioilla on näiden tekstien mukaan valinnan vapaus, liittoutuminen voi kontekstista riippuen aiheuttaa haittaa, eikä se siten voi olla absoluuttinen (tai ”subjektiivinen”) oikeus. Jos luottamusta ei ole riittävästi, niin ETYJ-asiakirjojen mukaan kysymys esimerkiksi Ukrainan Nato-jäsenyydestä kuuluu laajemmin asianosaisille. Tällaisissa tilanteissa erilaiset neuvottelut ja kompromissit ovat paitsi mahdollisia niin myös toivottavia.
Viisas diplomatia on sitä, että kykenee näkemään asiat objektiivisesti myös toisten näkökulmasta, ja että on valmis neuvottelemaan ja tekemään kompromisseja kaikista asioista paitsi niistä, jotka ovat aivan elintärkeitä itselle.[23] Ukrainan sodan päättäminen edellyttää neuvotteluja ja sopimusta, ja näissä neuvotteluissa pitää voida keskustella myös liittoutumattomuudesta.
Vaikka Venäjällä tapahtuisi poliittisia muutoksia ja vaikka sotakatastrofin aiheuttanut Putin tai hänen hallintonsa lopulta eroaisi, erotettaisiin tai syrjäytettäisiin tavalla tai toisella, niin kysymys sotilaallisen liittoutumisen oikeutuksesta ja mielekkyydestä tulee säilymään keskeisenä. Huoli läntisten sotilasliittojen laajenemisesta ja laajenemisen vaikutuksista on laajalti jaettu paitsi Venäjällä niin myös globaalissa idässä ja etelässä.
Heikki Patomäki
VIITTEET
[1] Esimerkiksi ETYK-konferenssissa Budapestissa joulukuussa 1994 presidentti Jeltsin sai julkisen raivokohtauksen aikeista laajentaa Natoa. Eri yhteyksissä Jeltsin käytti järjestelmällisesti sellaisia sanoja kuin ”nöyryytys” ja ”petos” kuvaamaan aikeita laajentaa Natoa itäisen (keski-)Euroopan maihin. Ks. ”NATO Expansion – The Budapest Blow Up 1994”, National Security Archive 24.11.2021, https://nsarchive.gwu.edu/briefing-book/russia-programs/2021-11-24/nato-expansion-budapest-blow-1994.
[2] Forsberg, Tuomas ja Patomäki, Heikki (2022) “Ukrainan sota: dialogi historian kontrafaktuaaleista ja tulevaisuuden mahdollisuuksista”, Kosmopolis, (52):1, erit. ss. 69-72, https://journal.fi/kosmopolis/article/view/115816.
[3] Ks. esimerkiksi analyysini UPI:n taannoisesta raportista ”Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla”, blogissani ”Missä on toimittajien etiikka? UPI-raportista osa 2” 2.9.2016 (https://patomaki.fi/2016/09/missa-on-toimittajien-etiikka-upi-raportista-osa-2/).
[4] Andrew Roth (2021) ”Russia issues list of demands it says must be met to lower tensions in Europe”, The Guardian 17.12.2021, https://www.theguardian.com/world/2021/dec/17/russia-issues-list-demands-tensions-europe-ukraine-nato.
[5] 14.1.2017 tieteiden päivien paneelissa ”Vapauden poliittinen retoriikka” pitämäni esitelmä ”Uusliberalismin jälkeen – yksityinen vapaus, julkinen vapaus ja vapaus kehityksenä” valaisee negatiivisen ja positiivisen vapauden eroa ja pelkkään negatiiviseen vapauteen keskittymisen ongelmia (https://patomaki.fi/2017/01/uusliberalismin-jalkeen-yksityinen-vapaus-julkinen-vapaus-ja-vapaus-kehityksena/). Ks. myös viite 13.
[6] Millin teos On Liberty on julkaistu lukuisissa eri muodoissa ja monilla eri kieleillä. Oma kappaleeni löytyy kokoomateoksesta Mill, J.S. (1993) Utilitarianism, On Liberty, Considerations on Representative Government, toim. G.Williams, Everyman: Lontoo, ss. 69-185.
[7] Vangin dilemma –tyyppinen asetelma on historiallinen sosiaalinen konstruktio, jossa toimijoilla on tosiasiassa mahdollisuus toimia toisin, kuten he myös usein tekevät. Matemaattinen peliteoria abstrahoi pois historian, draaman, toimijoiden kertomat tarinat, valtasuhteet, toimijoiden rakentumisen, kollektiivisen toiminnan ja institutionaaliset muutokset, ts. kaiken olennaisen; ks. Alker, Hayward (1996) Rediscoveries and Reformulations, Cambridge: Cambridge University Press, luku 9; Patomäki, Heikki (2002) After International Relations, Lontoo: Routledge, ss. 51-56. Peliteorian kehittymisestä osana ydinpeloteteorioita, sen roolista kylmän sodan käytännöissä ja konstitutiivisista vaikutuksista, ks. Amadae, Sonja (2003) Rationalizing Capitalist Democracy. The Cold War Origins of Rational Choice Liberalism, Chicago: The University of Chicago Press.
[8] Käytän termiä ETYJ (Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö), vaikka vuoteen 1995 saakka puhuttiin ”konferenssista” eikä ”järjestöstä”. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK) oli kolmivaiheinen prosessi, joka huipentui vuonna 1975 Helsingissä järjestettyyn huippukokoukseen. Sen jälkeen järjestettiin seurantakonferensseja, kunnes Budapestissa 1994 päätettiin perustaa pysyvä kansainvälinen järjestö ETYJ.
[9] Englanninkielinen teksti menee näin: ”The unprecedented reduction in armed forces resulting from the Treaty on Conventional Armed Forces in Europe, together with new approaches to security and cooperation within the CSCE process, will lead to a new perception of security in Europe and a new dimension in our relations. In this context we fully recognize the freedom of States to choose their own security arrangements. […] With the ending of the division of Europe, we will strive for a new quality in our security relations while fully respecting each other’s freedom of choice in that respect. Security is indivisible and the security of every participating State is inseparably linked to that of all the others. We therefore pledge to co-operate in strengthening confidence and security among us and in promoting arms control and disarmament.” OSCE (1990) ”Charter of Paris for a New Europe”, Paris, https://www.osce.org/mc/39516. Suomennos HP.
[10] Englanninkielinen teksti menee näin: ”Each participating State has an equal right to security. We reaffirm the inherent right of each and every participating State to be free to choose or change its security arrangements, including treaties of alliance, as they evolve. Each State also has the right to neutrality. Each participating State will respect the rights of all others in these regards. They will not strengthen their security at the expense of the security of other States. Within the OSCE no State, group of States or organization can have any pre-eminent responsibility for maintaining peace and stability in the OSCE area or can consider any part of the OSCE area as its sphere of influence.” OSCE (1999) ”Istanbul Document”, Istanbul, https://www.osce.org/mc/39569.
[11] Ks. esim. ”The OSCEs Istanbul Charter for European Security”, NATO Review 1.7.2000, https://www.nato.int/docu/review/articles/2000/07/01/the-osces-istanbul-charter-for-european-security/index.html. Istanbulin konferenssin kiistanaiheet liittyivät yhtäältä Naton Kosovo-operaatioon ja Jugoslavian pommituksiin ja toisaalta Venäjän toimintaan Tšetšeniassa. Myös Transnistrian konfliktia, Abhasian ja Georgian välista konfliktia sekä Georgian ja Ossetian välistä konfliktia käsiteltiin kokouksessa.
[12] Viittaus ”etupiiriin” on kritiikkiä Venäjän lanseeraamaa käsitettä ”lähiulkomaat” vastaan, joka on ymmärretty perinteistä geopolitiikkaa mukailevaksi etupiiriajatteluksi. Geopolitiikan perinne on todellakin noussut uudelleen esiin. Sen herääminen on tapahtunut näkyvimmin Venäjällä, mutta myös monet pienemmät valtiot neuvostoliiton jälkeisessä tilassa ovat kokeneet geopolitiikan uuden nousun, samalla kun monista näistä maista on tullut osa ”länttä” (ja myös Naton jäseniä). Stefano Guzzini on analysoinut geopolitiikan uutta nousua vastauksena kylmän sodan päättymisen seurauksena syntyneeseen identiteettikriisiin sekä siitä seuraavaa essentialisoinnin noidankehää ja itseään toteuttavia ennusteita. Guzzini, Stefano (ed.) (2012) The Return of Geopolitics in Europe? Social Mechanisms and Foreign Policy Identity Crises, Cambridge: Cambridge University Press. Guzzinin selitystä pitää vielä täydentää poliittisen talouden analyysilla ja huomiolla, että essentialisoivien ja antagonististen ego-alter suhteiden paluu on yleinen ilmiö Euroopassa ja koko maailmassa, ks. Patomäki, Heikki (2018) Disintegrative Tendencies in Global Political Economy, Lontoo: Routledge, vapaasti ladattavissa osoitteessa https://www.routledge.com/Disintegrative-Tendencies-in-Global-Political-Economy-Exits-and-Conflicts/Patomaki/p/book/9780367357573.
[13] Lane, David (2022) “What Caused Russia to Invade Ukraine?”, WEA Commentaries 12(1): pp.2-6, https://www.worldeconomicsassociation.org/files/2022/04/Issue12-1.pdf.
[14] “Foreign Minister Sergey Lavrov’s answer to a media question, Moscow, January 27, 2022”, Press Releases And News 28.01.2022, The Embassy of the Russian Federation to the UK, https://www.rusemb.org.uk/fnapr/7060.
[15] Esimerkiksi Istanbulin asiakirjan kohdat 28-29: ”28. The politico-military aspects of security remain vital to the interests of participating States. They constitute a core element of the OSCE’s concept of comprehensive security. Disarmament, arms control and confidence- and security-building measures (CSBMs) are important parts of the overall effort to enhance security by fostering stability, transparency and predictability in the military field. Full implementation, timely adaptation and, when required, further development of arms control agreements and CSBMs are key contributions to our political and military stability. 29. The Treaty on Conventional Armed Forces in Europe (CFE) must continue to serve as a cornerstone of European security. It has dramatically reduced equipment levels. It provides a fundamental contribution to a more secure and integrated Europe. The States Parties to this Treaty are taking a critical step forward. The Treaty is being strengthened by adapting its provisions to ensure enhanced stability, predictability and transparency amidst changing circumstances. A number of States Parties will reduce further their equipment levels.”
[16] Mill, mt. [viite 4], ss. 162-3.
[17] Ks. esim. Stewart, Hamish (2019) ”The limits of the harm principle”, Criminal Law and Philosophy (4): 17–35.
[18] Tässä yhteydessä lienee syytä korostaa, että analyysini ei edellytä (ainakaan vahvaa) sitoutumisesta Millin liberalismin ja sen ei-haittaa periaatteeseen tai esimerkiksi suvereniteetin käsitteeseen. Millin liberalismin ja ei-haittaa periaatteen ongelmat eivät rajoitu ajatukseen ”suvereenista” yksilöstä, mikä ottaa yksilöt annettuina ja pitää heitä riippumattomia yhteiskunnallisista suhteista (ajatus on jännitteisessä suhteessa Millin historiakäsitykseen ja progressivismiin), tai vaikeuksiin määritellä ”haitta”. Millin On Liberty katsoo normatiivista teoriaa ensisijaisesti vain yhdestä näkökulmasta ja yhden kysymyksen kautta: miten rajoittaa auktoriteettien puuttumista yksilöiden toimintaan? Mill onnistuu valaisemaan erityisesti sananvapauden merkitystä, mutta jättää useimmat kysymykset asettamatta, nostaen niitä eri näkökulmista esille muissa kirjoituksissaan. Vrt. Persky, Joseph (2016) The Political Economy of Progress. John Stuart Mill and Modern Radicalism, Oxford: Oxford University Press.
[19] Olen keskustellut demokraattisen rauhan hypoteesista (tai ”teoriasta”) ja sen ongelmista lukuisissa yhteyksissä, ks. esim. Patomäki, Heikki (1995) ”Dogmaattinen demokratisaatio on väärää rauhanpolitiikkaa”, Ulkopolitiikka 32(2): 23-48; ja (2018) Disintegrative Tendencies in Global Political Economy, Lontoo: Routledge, luku 3, ladattavissa osoitteesta https://www.routledge.com/Disintegrative-Tendencies-in-Global-Political-Economy-Exits-and-Conflicts/Patomaki/p/book/9780367357573. Näistä löytyy viitteitä laajempaan tutkimuskirjallisuuteen.
[20] Esimerkkinä tämäntyylisestä klassisesta argumentista ks. Levy, Jack S. (1984) ”The Offensive/Defensive Balance of Military Technology: A Theoretical and Historical Analysis”, International Studies Quarterly 28(2): 219-238. Vrt. rauhantutkija Johan Galtungin samaan aikaan tekemä yritys määritellä puolustukselliset aseet sellaisiksi, joiden kantomatka on lyhyt ja joita voidaan käyttää lähinnä vain kotimaassa. Galtung, Johan (1984) ”Transarmament: From Offensive to Defensive Defense, Journal of Peace Research 21(2): 127-139. Kaikkia aseita voidaan kuitenkin käyttää myös hyökkäyksessä, esimerkiksi miinoja, rynnäkkökivääriä tai panssarintorjunta-aseita.
[21] Ks. esim. Patomäki, Heikki ja Teivainen, Teivo (2003) Globaali demokratia, Helsinki: Gaudeamus; Patomäki, Heikki (2008) ”David Held: teoria kosmopoliittisesta demokratiasta”, teoksessa K.Lindroos & S.Soininen (toim.) Politiikan nykyteoreetikkoja, Helsinki: Gaudeamus, ss. 255-79; ja (2011) “Maailmanparlamentin idean uudelleen arviointia – eli miten ylittää kansainvälisen oikeuden ristiriitaisuus”, Futura 30(2): 5-18.
[22] Käsite ”suvereeni” on historiallinen anakronismi, joka aikanaan viittasi suvereenin hallitsijan absoluuttiseen valtaan, josta sitten on johdettu myöhemmin abstraktimpia ja demokraattisempia versioita (valtion, kansan tai yksilön suvereniteetti). 1600- ja 1700-luvuilla syntyneen liberalismin teorian lähtökohtana on individualismi (kukin yksilö syntyy aina-jo-valmiina, kullakin yksilöllä on omat sisäsyntyiset preferenssinsä, yhteiskunta on vain heidän sopimuksensa tulos jne), ja silti liberalismin teoreetikon on ollut pakko olettaa joitakin asioita objektiivisesta normatiivisesta järjestyksestä (oikeus oman elämänsä, itsensä ja työnsä määräämiseen, omistusoikeudet, velvollisuus pitää kiinni sopimuksista, suvereenin tai ylimmän normien antajan aseman oikeutus jne). Tämä tuottaa ristiriitoja. Kun ”suvereenit valtiot” nähdään yksilöpersoonina (tai ainakin analogisina henkilöiden kanssa), niin samantapaiset ristiriidat toistuvat kansainvälisen oikeuden ja politiikan tasolla – joskin argumentaation määräytymättömyyttä tällä kentällä selittää myös sen institutionaalinen rakenne. Vrt. Koskenniemi, Martti (2005) From Apology to Utopia. The Structure of International Legal Argument. Reissue with New Epilogue. Cambridge: Cambridge University Press.
[23] Morgenthau, Hans (1948) Politics among Nations, New York: Alfred A. Knopf, ss. 440-441.
