Talouspolitiikan näkökulmasta nämä vaalit muistuttavat kevään 2015 vaaleja, jotka pohjustivat Sipilän hallituksen leikkaus- ja yksityistämisohjelmaa. Valtiovarainministeriö julkaisee säästölistansa juuri vaalien alla (sopeutumistarvetta perusteleva virkamiespuheenvuoro julkaistiin joulukuussa 2022). Seuraavan kahden vaalikauden aikana julkistaloutta tulisi VM:n mukaan vahvistaa yhteensä yhdeksällä miljardilla eurolla. Myös EU:ssa kokonaisuutena ollaan koronaelvytyksen jälkeen siirtymässä vyönkiristyslinjalle.
Median ja asiantuntijoiden valta
Poliitikot uskovat asiantuntijoita, suurin osa puolueista suorastaan jopa kilpailee leikkauslistojensa ”kunnianhimoisuudella”. ”Jos emme saa velkaantumista taittumaan, niin suomalainen yhteiskunta on vaarassa.” Keskusta-vasemmisto toppuuttelee ja tuo esille myös veronkorotuksia ja muita toimenpiteitä, mutta kansalaiset ovat omaksuneet VM:n ja median sanoman. Ylen teettämän kyselyn mukaan julkinen velka huolestuttaa suomalaisia yhtä paljon kuin ilmastonmuutos.
Kuten vuonna 2015, myös nyt media on yleisesti ottaen julistanut leikkausten välttämättömyyttä. Joidenkin tulkintojen mukaan kriittiset äänet ovat saattaneet olla hieman voimakkaampia kuin 2015, mutta yleisesti median kehystämä velkakeskustelu on ollut samankaltaista. Aivan vaalien alla media alkaa ottaa etäisyyttä radikaaleimmista leikkauslinjatulkinnoista ja rauhoittelee paniikkia. Näin kävi myös vuonna 2015, jolloin kuvasin tilanteen kehittymistä tähän tapaan:
Viime viikkoina Helsingin Sanomien talousosastossa ja yleisemmin mediassa on lopulta herätty pohtimaan talouspolitiikkaa myös asiallisemmista näkökulmista, kiitos toimittaja Paavo Teittisen ja professori Pertti Haaparannan – sekä myös Palkansaajien tutkimuslaitoksen aktiivisuuden asiassa. Silti suurin osa medioista ja poliitikoista edelleen jatkaa samojen oletusten jankkaamista.
Vuonna 2015 ainoastaan vasemmistoliitto argumentoi elvytyksen puolesta ja senkin ohjelma oli minimalistinen yhden miljardin lisäys joihinkin menoluokkiin ja perusrakenneinvestointeihin. Vuonna 2023 yksikään puolue ei kannata laajentavaa finanssipolitiikkaa – vasemmistoliitto hyväksyy puolen miljardin suorat leikkaukset ja SDP:n esitys näyttää samansuuntaiselta – mutta tulkinnat sopeutumistarpeesta poikkeavat toisistaan suuresti.
Hysteriaa vastaan, mutta leikkausten puolesta
Vaalien ollessa jo ovella media on jälleen varovaisesti reivannut kantojaan hieman maltillisemmiksi. Esimerkiksi YLE julkaisi sunnuntaina 26.3. näkyvän jutun otsikolla ”Vaalikampanjoiden velkapuhe on ’hysteeristä’ ja ’harhaanjohtavaa’, sanovat talousprofessorit”.
Haastatelluista kolmesta talousprofessorista kaksi esittää olennaisia näkökohtia velkapelottelua vastaan. Mikrotaloustieteen professori Hannu Vartiainen – jonka kanssa olemme moneen otteeseen väitelleet niin taloustieteen metodologiasta kuin talousteorioiden sisällöstä[1] – korostaa, että tärkeämpää kuin velan määrä on se mihin velkaa käytetään.
Sillä on valtava ero, käytetäänkö sitä investointeihin ja rakenteellisiin toimiin, jotka edistävät talouden ja yhteiskunnan kehittymistä pitkällä aikavälillä – vai käytetäänkö sitä johonkin, joka tukee kansalaisten hyvinvointia vain tällä hetkellä.
Perusrakenteiden korjaaminen, elinkeinorakenteen uudistaminen, tuottavuuden lisääminen ja koulutuksen parantaminen ovat yleensä kannattavia investointeja, myös velaksi.
Oulun yliopiston kauppakorkeakoulun professori Mikko Puhakka argumentoi, että velan kanssa ei tule ongelmia niin kauan kuin kansantalouden kasvunopeus on reaalikorkoa suurempi. Tällä hetkellä reaalikorko on reilusti negatiivinen. Suomen BKT kasvoi 1,9 % vuonna 2022, kun taas vuonna 2023 talous on lievässä taantumassa ja BKT supistunee 0,5 % (Suomen Pankin ennuste). Olennaista ei siis ole vain se mihin velkaa käytetään, vaan myös koron ja kasvun suhde. Jos korot ovat hyvin alhaiset tai negatiiviset ja kasvu on nollaa suurempi, lisävelkakaan ei ole ongelma.
Talouspolitiikka määrittää korkoja ja kasvua
Sivuutan seuraavassa analyysissa sen tosiasian, että mikäli varallisuus otetaan huomioon ja velkaantuminen mitataan nettomääräisesti, Suomen julkinen talous on poikkeuksellisen vauras. Keskityn analysoimaan vain bruttovelkaantumiseen vaikuttavia tekijöitä, vaikka tämä antaakin harhaisen eli aivan liian negatiivisen kuvan tilanteesta.
Oleinnaista on se, että edellä mainitussa YLE:n jutussa Puhakka tai kukaan muukaan ei tuo esiin sitä, että sekä korko että kasvu riippuvat merkittävältä osin talouspolitiikasta. Keskuspankki asettaa koron (tai tarkemmin keskuspankki määrittää ohjauskoron, jolla se lainaa rahaa pankeille, mikä vaikuttaa välillisesti markkinakorkoihin). Suomi on osa euroaluetta ja ohjauskorko riippuu Euroopan keskuspankin (EKP) päätöksistä.
EKP on vuodesta 2012 tukenut julkisvelkaa ja pitänyt korkoja alhaalla. Covid-kriisin jälkeen rahapolitiikkaa on kuitenkin pyritty kiristämään. Vastauksena inflaatioon EKP on lisäksi nostanut korkoja reilusti. Kuten olemme uusimmassa EuroMemo-raportissa argumentoineet, korko on hyvin epätarkka ja epätarkoituksenmukainen keino taistella inflaatiota vastaan. Inflaatio-ongelmaan olisi järkevämpää vastata finanssipoliittisin keinoin koronnostojen sijaan.[2] EKP:n toiminnasta huolimatta inflaatioaste on edelleen korkeampi kuin korkotaso ja siten reaalikorko negatiivinen.
Kerroinvaikutuksen suuruus
Talouspolitiikka vaikuttaa talouden kasvuvauhtiin kerroinvaikutuksen kautta. Julkismenojen lisäys vahvistaa kasvua, niiden vähentäminen tai veronkorotukset toimivat päinvastoin. Olennainen asia on julkismenojen kerroinvaikutuksen suuruus. Mitä suurempi kerroin, sitä merkittävämpiä dynaamiset vaikutukset ovat. Suurin osa kokonaiskysyntää on edelleen kotimaista.
Osa kerroinvaikutuksesta valuu muihin maihin tuonnin lisääntymisen kautta, joten yksi tärkeä näkökohta on myös se, mitä muut maat ja EU tekevät ja miten kansainväliset järjestöt ja globaalihallinnan järjestelmät toimivat. Lisäksi kun Suomi esimerkiksi ostaa aseita tai hävittäjiä Yhdysvalloista, osto tukee amerikkalaista aseteollista kompleksia ja kerroinvaikutus jää melkein kokonaan Yhdysvaltoihin.
Kotimaisten investointien kerroinvaikutus on erityisen merkittävä, koska investoinnit ovat suhdanneherkkiä. Lisäksi Suomen tapauksessa vienti koostuu paljolti juuri suhdanneherkistä investointitavaroista.
Kerroin riippuu myös talouspolitiikasta ja suhdannetilanteesta: kerroin on sitä suurempi mitä suurempi osa julkisvallan lisätuloista käytetään julkiseen kulutukseen ja investointeihin. Kasvun nopeutuessa ja tuotantokapasiteetin tullessa paremmin käyttöön kerroin kuitenkin pienenee.
Oletukset, joiden mukaan kerroin on yleisesti alhainen, voivat vaikuttaa negatiivisesti talouskasvuun – varsinkin hitaan kasvun tai taantuman aikana. Kuten myös VM joulukuun raportissaan huomaa (kuvio 1, s. 14), Suomen talous ei ole kasvanut lainkaan vuoden 2007 jälkeen (BKT henkeä kohden ostovoimakorjatuissa 2015 dollareissa mitattuna).
Nokian romahdus ja paperiteollisuuden rakennemuutos ovat vaikuttaneet kehitykseen, mutta niin on myös vallitseva talouspolitiikka. Sen sijaan, että Suomessa oltaisiin panostettu uusien tuotantovälineiden rakentamiseen, tuottavuuden lisäämiseen ja koulutuksen parantamiseen, tavoitteena on jo pitkään ollut julkismenojen leikkaukset tai ainakin niiden luonnollisen kasvun hillitseminen. Leikkausten negatiivisia vaikutuksia kasvuun on osin tasoitettu esimerkiksi varakkaiden verotusta alentamalla – mikä on erittäin huono finanssipoliittinen keino lisätä kasvua.
Investointiohjelma, jota kukaan ei kannata
Kirjassani Suomen talouspolitiikan tulevaisuus, jonka kirjoitin kevään 2015 vaaleja silmällä pitäen, arvioin kertoimen suuruutta. Esitin tuolloin, että todennäköisyys sille, että hyvin kohdennetun ja järkevään talouspolitiikkaan perustuvan julkisen menonkäytön kerroin lähentelee nykyolosuhteissa kahta, tai on jopa reilusti yli kaksi, on suuri. Tällöin lisävelka maksaisi itsensä takaisin myös absoluuttisesti ja velkasuhde paranee merkittävästi.
Suomi on taas taantumassa tai ainakin ajautumassa taantumaan. Uskoisin kertoimen olevan vuonna 2023 samaa luokkaa kuin 2015. Vaikka kerroin ei osoittautuisikaan käytännössä aivan näin korkeaksi, ensisijaisesti julkisten investointien kautta toteutettu elvytys parantaisi joka tapauksessa velkasuhdetta, samalla kun se kohentaisi reippaasti talousnäkymiä.
Näissä vaaleissa kaikki puolueet lupaavat kurjistamista. Se mikä hallituskokoonpano lopulta toteutuu määrää (yhdessä maailmantalouden näkymien kanssa) sen kuinka voimakasta tuo kurjistaminen on. Kaikkien toimenpiteiden vaikutus BKT:hen ei ole yhtä suuri, mutta jos ja kun menoleikkausten ja verolisäysten yhteenlaskettu kokonaiskerroin on yli yksi, se tarkoittaa, että jokainen ”sopeutettu” miljardi vähentää BKT:ta suhteessa sen potentiaaliseen kokoon yli miljardin euron verran.
Suomen talouspolitiikan tulevaisuus-kirjan lopussa esitin alustavan suunnitelman investointiohjelman kohdentamisesta. Investointiohjelman vaatima menolisäys olisi muutama miljardi vuodessa. Suunnitelmassa olennaista ei ole pelkkä BKT:n kasvattaminen, vaan sosiaalisesti ja ekologisesti kestävä hyvinvointi ja kehitys ja niiden edellytysten rakentaminen. Sopivin muutoksin ja pienin ajantasaistuksin suunnitelma olisi edelleen käyttökelpoinen.
Ikävä kyllä Suomessa ei näytä olevan ketään, joka olisi valmis toteuttamaan tällaisen suunnitelman.
Heikki Patomäki
[1] Vartiaisen esiintyminen tässä roolissa on yllättävää kahdella tavalla. Ensinnäkin, hän on mikrotaloustieteen professori, vaikka finanssipolitiikka ja kokonaistalouden kehitys kuuluvat makrotaloustieteen alaan (itse en pidä jakoa mikro/makro edes mielekkäänä, mutta tässä ei ole tilaa keskustella peruskäsitteistä). Toiseksi, Vartiainen on profiloitunut vallitsevan uusklassisen talousteorian ja uusliberaalin talouspolitiikan puolustajana. Kannattaa kuunnella esimerkiksi Liberan podcast talousteoriasta, jossa Vartiainen muun muassa esittää, että “taloustieteellinen malli ei oikeastaan vastaa kysymykseen, että mikä maailma on, miten maailma on, vaan miten meidän pitäisi ajatella siitä”. Taloustiede ei siis ole tiedettä, joka selittäisi maailmaa, vaan ideologiaa, joka ohjaa sitä, miten “meidän” pitäisi ajatella – vaikka tätä ideologiaa perusteellaankin matematiikan mahdollistamalla näennäisellä yksiselitteisyydellä.
[2] Keinoihin voisivat kuulua esimerkiksi välttämättömien tavaroiden ja palvelujen välillisen verotuksen valikoidut leikkaukset, tiettyjen alojen ja väestöryhmien korkeampi verotus, hintavalvonta strategisesti tärkeillä aloilla (energia, vuokrat, välttämättömät elintarvikkeet), tuki elinkustannuskriisistä kärsiville keski- ja pienituloisille kotitalouksille sekä yrityksille, joilla on ongelmia kohonneiden energialaskujen kanssa.
