Kuten olemme mediasta lukeneet, Petteri Orpon mukaan suoria leikkauksia olisi tulossa neljän miljardin ja niin sanottuja työllisyystoimia kahden miljardin euron edestä. Mitä tästä ohjelmasta seuraa? Miltä Suomi näyttää Orpon hallituksen jälkeen?
On aloitettava toteamalla taas kerran, että Suomessa on VM:n ja valtamedian johdolla lietsottu velkahysteriaa, vaikka bruttovelassa mitattuna Suomen velkaantuneisuus on hieman EU:n ja euroalueen keskitason alapuolella ja nettovelalla mitattuna Suomi on yksi Euroopan vauraimpia maita.
Toisekseen vaikka Suomi oikeasti olisi suuresti velkaantunut (eritoten myös nettomääräisesti), niin velkahysteria perustuu väärään analogiaan kotitalouden ja julkistalouden välillä. Kuten Paul Krugman toteaa New York Timesin kolumnissaan 19.5., on väsyttävää joutua toistamaan samaa yksinkertaista asiaa kerta toisensa jälkeen:
Joten totean [taas kerran] kaikille niille, jotka vaistonvaraisesti olettavat, että vastuullinen hallitus, kuten vastuullinen yksilö, maksaisi velkansa pois niin pian kuin mahdollista: hallitukset eivät ole samanlaisia kuin ihmiset. Jos kuolema ja verot ovat ainoita varmoja asioita elämässä, niin kuolema ei ole ongelma hallituksille, ja verot ovat valtiolle etu – [itse asiassa talouskasvun myötä] kasvava etu – eikä rasite.
Julkista velkaa ei tarvitse maksaa pois. Julkista velkaa tarvitsee ainoastaan hoitaa. Karkeasti ottaen velan kestävyyden kannalta riittää, että kansantalouden kasvunopeus on reaalikorkoa suurempi. Tällä hetkellä reaalikorko on reilusti negatiivinen. Suomen BKT kasvoi 1,9 % vuonna 2022, kun taas vuonna 2023 talous on lievässä taantumassa ja BKT supistunee 0,5 %. Lisäksi päätös korkotasosta on poliittinen – tällä hetkellä tuo päätös on EKP:n käsissä.
Mitä neljän miljardin suorat leikkaukset tarkoittavat? Leikkausten vaikutuksia voi arvioida yksinkertaisilla laskelmilla. Taantuman aikana ns. kerroinvaikutus on yleensä suuri. Jos arvioidaan, että tällä hetkellä kerroin on 1,5 ja pysyy suurin piirtein siinä, niin neljän miljardin “sopeutus” tarkoittaa, että Suomen BKT tulee jäämään potentiaalisesta tasostaan kuudella miljardilla.
Veroasteella 0,4 tämä tarkoittaa verotulojen supistumista n. 2,5 miljardilla suhteessa siihen, mikä olisi muuten tapahtunut. Rajun “sopeutuksen” nettovaikutus budjettiin on näin ollen ainoastaan 1,5 miljardia.
Kerroinvaikutus tarkoittaa, että kokonaiskysyntä ja myös työvoiman kysyntä tulee jäämään potentiaalisesta. Tämä tarkoittaa taipumusta työttömyyskustannusten ja sosiaalimenojen nousuun. Jos työttömyyden kustannukset nousevat esimerkiksi 10%:lla verrattuna 2010-luvun loppupuolen lukuihin, niin menolisäysten vaikutus budjettiin on miinus yksi miljardia.
Näin neljän miljardin sopeutus “tasapainottaisi” julkismenoja vain puolella miljardilla, samalla kun Suomen BKT on 6 miljardia pienempi kuin mitä se olisi ilman Orpon hallituksen “sopeutusta”.
Leikkaukset tarkoittavat monien julkisesti rahoitettujen toimintojen kuihduttamista tai alasajoa. Siinä määrin kun leikkaukset kohdistuvat sosiaali- ja terveysmenoihin, muihin julkispalveluihin tai tarkoittavat irtisanomisia, ne lisäävät köyhyyttä, eriarvoisuutta ja työttömyyttä Suomessa. Jos taas leikkauksia kohdistetaan esimerkiksi koulutukseen, tuloksena on Suomen tulevaisuuden kannalta tärkeimmän voimavaran murentaminen – tämä prosessi on ollut käynnissä jo hyvän aikaa. “Ei koulutusleikkauksia” lupausta voidaan kiertää esimerkiksi indeksileikkauksilla tai korvaamalla osa julkisesta perustuesta lukukausimaksuilla.
Ainoa julkishallinnon palanen mikä näillä näkymin on varmasti leikkausten ulkopuolella on puolustusministeriö. Aseita ostetaan ulkomailta, erityisesti Yhdysvalloista. Sellaisten julkismenojen kerroinvaikutus on käytännössä lähellä nollaa.
Mitä sitten tarkoittaa “kahden miljardin euron tasapainotus työllisyyttä kohentamalla”? Osa vallitsevan opin mukaisista “rakenteellisista uudistuksista” kohdistuu sosiaalietuuksiin. Ajatuksena on, että kun työttömyyskorvauksia ja sosiaalisia etuuksia leikataan, niin laiskoja ihmisiä pakotetaan töihin. Eriarvoisuutta lisäämällä luodaan myös lisää “kannustimia”.
Tällaista tarjonnan taloustiedettä on kokeiltu kerta toisena jälkeen ilman mitään muita yksiselitteisiä tuloksia kuin eriarvoisuuden lisääntyminen – kaikki muu on monimielisen evidenssin ideologia-vetoista tulkintaa (ks. laajempi analyysini EU-tasolla ja maailmassa).
Lisäksi kilpailukyky- ja innovaatiopolitiikkaa tullaan edelleen kiihdyttämään. Seurauksena on muun muassa se, että tämän nelivuotiskauden jälkeen yliopistot ovat maksullisia ja toimivat pääosin halpatuotantotutkimuskehityslaitoksena ja eliitin (uudelleen)koulutuslaitoksena yhtiömaailman ehdoilla. Yliopistoille kohdennetut varat ovat lopullisesti muuntuneet epäsuoraksi yritystueksi.
Työmarkkinoiden “joustoja” pyritään lisäämään, samalla kun ay-liikettä ajetaan mahdollisuuksien mukaan alas. Monien suomalaisten epävarmuus omasta tulevaisuudestaan lisääntyy. Kaiken tiimityöskentely- ja työhyvinvointipuheen keskellä valtahierarkiat syvenevät.
Suomen ainoa toivo on siinä, että maailmantalous lähtee reippaaseen kasvuun ja Suomen vientiteollisuus alkaa sen myötä vetää reippaasti. Hajoavassa ja monien toisiinsa kytkeytyvien ongelmien maailmantaloudessa tämä ei kuitenkaan vaikuta kovin todennäköiseltä skenaariolta.
Todennäköisempää on, että Suomen BKT on vuonna 2027 edelleen alle 2007 tason – eikä ole poissuljettua, että vuonna 2027 Suomi on BKT-mittarilla mitattuna selvästi köyhempi. Jos oikein haluaa synkistellä, niin tulevaisuuden voi ajatella koostuvan kahdesta vaihtoehdosta. Joko Suomi pääsee sotimaan Yhdysvaltain rinnalla mahdollisesti katastrofaalisin seurauksin. Tai vuonna 2027 Suomi muistuttaa yhä enemmän Yhdysvaltain ruostevyöhykettä ja muita laskevia alueita.
Suuri visio Suomesta pohjolan Amerikkana on saavuttamassa täyttymyksensä.
