NATO on päättänyt valtavasta puolustusmenojen korotuksesta: jäsenmaiden odotetaan jatkossa käyttävän 5 % bruttokansantuotteestaan puolustukseen – 3,5 % suoraan asevoimiin ja 1,5 % joihinkin laajempiin turvallisuusmenoihin. Suomelle, joka liittyi NATOon huhtikuussa 2023, tämä uusi linjaus tulee ajankohtana, jolloin talouskasvu on olematonta tai hidasta, julkisia menoja leikataan ja suhteet Venäjään ovat poikki.
Vaikka turvallisuus on ymmärrettävästi noussut huolenaiheeksi Venäjän hyökättyä Ukrainaan, se ei oikeuta nykyisenkaltaista turvallistamista, jossa epämääräinen vetoaminen eksistentiaaliseen pelkoon riittää perustelemaan poikkeustoimet, demokratian ohittamisen ja laajamittaisen militarisaation.
Miten Naton päätöstä tarkemmin perustellaan? Kestävätkö perustelut kriittistä tarkastelua? Mitä näin mittava puolustuksen painottaminen tarkoittaa demokraattisen päätöksenteon, Suomen talouden ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta?
Asioita on osattava myös katsoa laajemmasta näkökulmasta, eli mitä vaikutuksia tällaisella päätöksellä on Euroopassa ja globaalisti? Mitä se mitä nyt tehdään, tulee saamaan aikaan?
Demokratia ja julkinen keskustelu
Suomessa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on perinteisesti tehty parlamentaarisessa konsensuksessa, avoimen keskustelun ja asiantuntijatiedon pohjalta. NATO-jäsenyyteen liittyvät päätökset – niin itse liittyminen kuin nyt esitetty puolustusbudjetin laajentaminen – on kuitenkin tehty ennennäkemättömän nopeasti ja vähäisellä julkisella keskustelulla.
Monet turvallisuustutkijat ovat varoittaneet 1990-luvulta lähtien, että asioiden turvallistamisella on taipumusta ohittaa normaali demokraattinen harkinta ja luoda politiikkaa, jota ei voi kyseenalaistaa leimautumatta vastuuttomaksi. Kun turvallistaminen institutionalisoituu, niin demokratia kapenee ja rapautuu ja julkinen keskustelu yksipuolistuu ja tulee yhä poissulkevammaksi. Tämä on autoritärismin tie.
Yksi Naton nykyisen suunnan silmiinpistävimmistä piirteistä on avoimen ja demokraattisen keskustelun puute. Ensinnäkin kaikki näyttävät hyväksyneen diilintekijä Donald Trumpin ensimmäisen mielivaltaisen ”tarjouksen” edes kunnolla neuvottelematta asiasta (ainoa ”vastatarjous” on yhtälö 3,5% + 1,5%). Toiseksi tämän suuruusluokan päätökset – joiden tulevaisuuden menot ovat biljoonia dollareita – on tehty nopeasti ja enimmäkseen suljettujen ovien takana, ilman juurikaan parlamentaarista valvontaa tai julkista keskustelua.
Tämä teknokraattinen lähestymistapa saattaa tyydyttää liiton sisäistä logiikkaa, mutta samalla se heikentää turvallisuuspolitiikan demokraattista legitimiteettiä. Tällaisen toiminnan vaikutus on samanlainen kuin ns. uusperustuslaillisuuden ylipäätään: asioita viedään pois demokraattisen päätöksenteon piiristä kansainvälisillä sopimuksilla.
Suomi on nyt ensimmäistä kertaa täysin kiinteä osa euroatlanttista puolustusjärjestelmää, jonka toimintalogiikka perustuu pelotteeseen ja vastatoimiin. Tämä tarkoittaa, että päätökset tehdään yhä enemmän muiden ehdoilla eikä omaehtoisen harkinnan perusteella. Aiemmassa historian vaiheessa tällaista kutsuttiin ”suomettumiseksi”.
Puolustusmenojen suurlisäys vastaan kestävä kasvu ja hyvinvointi
Verrattuna kylmän sodan aikaan tai 1990-lukuun, Suomi on jo nyt kaksinkertaistanut puolustusbujettinsa. Tällä erää aseisiin ja armeijaan käytetään noin 2,3 % BKT:stä, mikä on jo valmiiksi yli aiemman NATO:n 2 %:n tavoitteen.
Uuteen 5 %:n tavoitteeseen nouseminen tarkoittaisi noin 8 miljardin euron lisämenoja vuositasolla (laskettuna nykytilanteen pohjalta). Vertailun vuoksi Opetus- ja kulttuuriministeriön määrärahat vuonna 2025 ovat noin 8 miljardia euroa.
Kuten tiedämme, Suomen talous kamppailee moninaisten ongelmien kanssa. Näihin kuuluvat alhaiset investoinnit ja hidas kasvu, joita vallitseva leikkauspolitiikka edelleen kurjistaa. Huono talouskehitys puolestaan pahentaa velkaongelmaa, jota käytetään perusteena lisäleikkauksiin.[i]
Vaikka Suomeen saataisiin edes muutamaa astetta järkevämpää talouspolitiikkaa noudattava hallitus, niin EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen rajoitukset asettavat tiukkoja ehtoja velanottoon, mikä tarkoittaa käytännössä julkisten palveluiden leikkauksia tai veronkorotuksia.
Tämä avaa klassisen ”aseet vai leipää”-dilemman: pitäisikö valtion varat käyttää turvallisuuteen vai hyvinvointiin ja yhteiskunnalliseen kehitykseen? Jos lähtökohtana on – kuten 1990-luvulta lähtien on melkein koko ajan ollut – että pysyviä julkisia menoja ei lisätä, niin puolustusmenojen lisäys tarkoittaa 8 miljardin leikkauksia muilta ministeriöiltä.
Strateginen viisaus vai eskalaation ansa?
Eksistentiaalinen pelko on käytännössä Venäjän pelkoa, mutta kuinka julkilausuttuja ja perusteltuja uhkaskenaariot ovat? Kommentaattorit jakavat laajalti käsityksen, että ei ole olemassa uskottavaa näyttöä Venäjän välittömästä hyökkäyksestä Naton alueelle.
Sikäli kuin on olemassa joku julkilausuttu uskottava uhkaskenaario, se koskee pidemmän aikavälin riskiä, että Venäjän lisävarustautuminen rohkaisee Venäjää testaamaan Naton päättäväisyyttä. Venäjä voisi tulevaisuudessa jossain tilanteessa kohdistaa iskuja valikoituihin ja haavoittuviin etulinjan alueisiin.
Vaikka oletettaisiin, että Venäjän johdolla olisi syy tehdä näin (mikään tiedustelutieto ei nyt viittaa hyökkäysaikomuksen olemassaoloon)[ii], niin esimerkiksi Britannian asevoimien komentaja Tony Radakin on todennut, että on selvää, että Nato kukistaisi suhteellisen helposti Venäjän joukot. Lehti tiivistää Radakinin arvion:
”Naton ilmavoimat ovat vahvuudeltaan Venäjään nähden kolminkertaiset. – Natolla on neljä kertaa enemmän taistelualuksia ja kolme kertaa enemmän sukellusveneitä, Radakin luetteli. Suomen ja pian myös Ruotsin liittymisen myötä Naton kokonainen puolustusbudjetti kasvaa Radakinin laskelmien mukaan 20-kertaiseksi Venäjään verraten. – Lisäksi Natolla on yli miljardin asukkaan strateginen lisäsyvyys. Ja kaiken tämän yläpuolella Nato on ydinasein varustettu puolustusliitto.”[iii]
Vaikka Yhdysvallat jätettäisiin pois yhtälöstä, osapuolten välillä vallitsee merkittävä epäsymmetria. Euroopan Nato-maat ovat Venäjää vahvempia taloudellisesti (7 x Venäjän BKT) ja väestöllisesti (vaikka Turkki laskettaisiin pois, lähes 4 x Venäjän väestö). Eurooppa hyötyy strategisesta syvyydestä, useista rajoista ja sisäisistä liikkumislinjoista – toisin kuin Venäjä, jonka on hajautettava joukkonsa ohuesti laajan rajan yli (kaikkiaan Venäjällä on rajoja yli 20000 km). Eurooppalaisilla joukoilla on yleensä nykyaikaisempia asejärjestelmiä, kun taas Venäjä joutuu edelleen nojaamaan myös vanhaan neuvostoaikaiseen kalustoon. Ukrainan sota on paljastanut heikkouksia Euroopan puolella, mutta sama pätee myös Venäjään.
Ongelmana ei ole vain paniikki ja eksistentiaalisten uhkien liioittelu, vaan myös se, että konfliktin osapuolet eivät näe, mitä se, mitä ne tekevät, saa aikaan. NATO-vetoinen asevarustelu altistaa Suomen yhä syvemmin turvallisuusdilemman logiikalle: kun yksi varustautuu puolustautuakseen, toinen osapuoli kokee sen uhkaksi ja varustautuu lisää – lopputuloksena kierre, joka lisää sodan todennäköisyyttä, ei vähennä sitä. Tätä kutsutaan myös turvallisuusparadoksiksi: pyrkimys vahvempaan turvallisuuteen johtaa lopulta turvattomuuden lisääntymiseen.[iv]
Historian varoittavat esimerkit ovat ilmeisiä. Aikoinaan jo Lewis Fry Richardsonin kehittämä asevarustelumalli osoitti, kuinka pelkoon perustuva varustelu voi loogisesti johtaa suursotaan, kuten myös tapahtui esimerkiksi vuonna 1914.[v]
Venäjällä ja Kiinassa on ehditty jo kommentoida Naton päätöstä lisätä erittäin merkittävästi asemenoja. Kremlin tiedottaja Dmitri Peskov kuvailee Natoa ”luonteeltaan konfrontaatiohakuiseksi”. Venäjää demonisoidaan, vaikka Venäjä vain vastaa Naton provokaatioihin – näihin provokaatioihin kuuluu Naton pyrkimys laajeta Venäjän rajoille.[vi] Venäjän vastatoimiin kuuluu ohjusten kehittäminen ja asemenojen lisääminen.
Toki Venäjän johto on yhtä sokea kuin Naton johto sille, miltä heidän oma toimintansa näyttää vastapuolen silmissä ja mitä vastareaktioita se saa aikaan, mutta juuri tämä vastavuoroinen sokeus muodostaa turvallisuusdilemman ytimen. Molemmat toimivat sen oletuksen pohjalta, että he reagoivat toisen osapuolen laajenemispyrkimyksiin, provokaatioihin ja uhkiin, ja lopputuloksena on prosessi, joka johtaa turvallisuusparadoksiin ja mahdollisesti sotaan.
Ensireaktiot Kiinassa ovat olleet varovaisia ja maltillisia. Kiinassa 5%:n tavoitetta pidetään epärealistisena, mutta samalla korostetaan, että asevarustelua ei ole suunnattu Kiinaa vastaan.
Kiinalainen China Military Online on kuitenkin varoittanut, että Naton agenda kärjistää globaalia vastakkainasettelua ja riskeeraa asevarustelukilvan. Kiina näkee Naton laajentumisen ja asevarustelun osana laajempaa militarisoitua maailmanjärjestystä, ei välttämättä välittömänä uhkana, vaan merkkinä kasvavasta strategisesta kilpailusta.[vii]
Kiinalaiset kommentaattorit ovat myös korostaneet, että tällaisella militarisoinnilla on laajempia vaikutuksia, sillä se pakottaa Euroopan leikkaamaan sosiaalisia ja julkisia investointeja ja vähentää Euroopan kykyä osallistua maailmanlaajuisiin ilmastotoimiin, köyhyyden vähentämiseen ja globaaliin hallintaan.
Johtopäätös: turvallisuus ei synny ensisijaisesti aseista
Naton päätöksen taustalla on paitsi negatiivinen turvallisuusdynamiikka niin myös erityisintressejä, jotka ajavat prosesseja samaan suuntaan. Sekä julkisella että yksityisellä aseteollisuudella on omia etuja ajettavana ja lobbausvoimaa.
Lisäksi Yhdysvallat on maailman suurin aseiden viejä. ”Amerikka ensin” Trump haluaa eurooppalaisten paitsi maksavan enemmän niin myös ostavan amerikkalaisia aseita. Tällaiset intressit muokkaavat osaltaan Naton strategisia prioriteetteja.
Naton päättämä puolustusmenojen nostaminen 5 prosenttiin bruttokansantuotteesta heijastaa vanhentuneita oletuksia siitä, mitä turvallisuus on 2000-luvulla. Puolueettomuuden jälkeisessä Suomessa totuttiin korostamaan, että turvallisuus ei ole ensisijaisesti aseita tai liittoumia, vaan pikemminkin luottamusta, oikeudenmukaisuutta ja osallisuutta.
Sotilasmenoilla on muun muassa regressiivisiä tulonjakovaikutuksia, sillä ne tuottavat vähemmän osallistavia tai tulonjakoon perustuvia hyötyjä verrattuna julkisiin investointeihin tai hyvinvointipalveluihin. Tämä viittaa siihen, että päätös saattaa pahentaa sosiaalista eriarvoisuutta ja poliittista pirstoutumista, erityisesti jo ennestään taloudellisissa vaikeuksissa olevissa EU:n syrjäseutujen talouksissa. Se ei tiedä hyvää EU:n tulevaisuudelle.
Paluu vanhakantaiseen militarismiin sivuuttaa myöskin vuosikymmenien tieteellisen tutkimuksen tulokset asevarustelukierteistä, turvallisuusdilemmasta ja turvallisuusparadoksista. Kun ETYJ perustettiin kylmän sodan päättyessä, aiemmasta historiasta oli opittu, että suunnan täytyy olla kohti yhteistä turvallisuutta, eli kohti luottamuksen lisäämistä, aseriisuntaa ja yhteisten instituutioiden rakentamista. Nyt Nato on langennut juuri siihen ansaan, jota ETYJ ja sitä ennen YK rakennettiin välttämään: turvallisuuden heikentämiseen investoimalla sodankäynnin välineisiin.
2000-luvun suuret globaalit kysymykset koskevat maailmantaloutta, ilmastoa, ekosysteemeitä, ja teknologian kehittymistä. Paluu ensimmäistä maailmansotaan edeltäneeseen suurvaltojen uusimperialismiin, liittoutumapolitikointiin ja asevarusteluun lisää suursodan todennäköisyyttä ja vaikeuttaa yhteisten ongelmien ratkaisemista.
LOPPUVIITTEET
[i] Katso blogini ”Mitä kuuden miljardin ”sopeutuksista” seuraa?”, 22.5.2023, https://patomaki.fi/2023/05/mita-kuuden-miljardin-sopeutuksista-seuraa/.
[ii] Katso esimerkiksi “Would Vladimir Putin attack NATO? Russia is building up its forces, causing fear in its neighbours”, The Economist, 8.5.2025. The Economist on hyvin Venäjä- ja Putin-kriittinen, mutta kirjoittaa: “There is no specific intelligence at present that suggests Russia intends to attack NATO.” Osoitteessa https://www.economist.com/briefing/2025/05/08/would-vladimir-putin-attack-nato.
[iii] Venäjä häviäisi sodassa Natolle nopeasti, brittikomentaja paaluttaa”, Iisalmen Sanomat, 29.2.2024, osoitteessa https://www.iisalmensanomat.fi/uutissuomalainen/6595094.
[iv] Katso blogini “Turvallisuusdilemma”, 13.2.2025, osoitteessa https://patomaki.fi/2025/02/turvallisuusdilemma/.
[v] Katso esim. Paul F. Diehl (2021) “What Richardson Got Right (and Wrong) About Arms Races and War”, teoksessa N.P.Gleditsch (toim.) Lewis Fry Richardson: His Intellectual Legacy and Influence in the Social Sciences, Cham: Springer, ss.35-44.
[vi] “Russia says NATO needs to demonise it to justify 5% defence spending target”, Reuters, 24.6.2025, osoitteessa https://www.reuters.com/business/aerospace-defense/russia-says-nato-needs-demonise-it-justify-5-defence-spending-target-2025-06-24/.
[vii] “NATO’s 5% defense spending may pose greater global threat”, China Military Online, 13.6.2025, osoitteessa http://eng.chinamil.com.cn/OPINIONS_209196/Opinions_209197/16391090.html.
