Kävin eilen Savonlinnan oopperajuhlilla katsomassa Puccinin Turandot’n. Ymmärtääkseni sitä pidetään yhtenä klassisen kaanonin mahtavimmista ja visuaalisesti näyttävimmistä teoksista. Joka tapauksessa Turandot on “korkeakulttuurin” ilmentymä, jota esitetään kerta toisensa jälkeen yleisölle ympäri maailmaa. Musiikki on dramaattista, lavastukset näyttäviä ja rakkauden ja kuoleman tarina paatoksellinen.
Taiteellisesta ja musiikillisesta vetovoimastaan huolimatta Turandot on ongelmallinen teos. Se herättää eettisiä ja poliittisia kysymyksiä, jotka ansaitsevat huomiota myös nyt, sata vuotta sen jälkeen, kun Puccini kirjoitti oopperan Mussolinin Italiassa – ei vähiten siksi, että samankaltaiset poliittiset suuntaukset ovat jälleen nousussa nykymaailmassa.
Turandot’n tarina on orientalistinen fantasia täynnä väkivaltaa ja hierarkioita. Prinsessa Turandot, jäinen hallitsija, hallitsee myyttistä versiota Kiinasta ja kieltäytyy menemästä naimisiin miehen kanssa, joka ei osaa vastata hänen kolmeen arvoitukseensa. Ne, jotka eivät onnistu, teloitetaan.
Kun salaperäinen prinssi Calaf vastaa kaikkiin kolmeen oikein, Turandot vastustaa edelleen – mutta Calaf vaatii saada hänen rakkautensa. Lopulta hän ”kesyttää” tytön sinnikkyydellä ja väkisin otetulla suudelmalla. Nainen alistuu, ja ooppera päättyy romanttisen rakkauden ja seksuaalisen halun voittoisaan – joskin moniselitteiseen ja kiisteltyyn – juhlaan.
Kriittiselle yhteiskuntatieteilijälle tarina vaikuttaa primitiiviseltä, autoritääriseltä ja patriarkaaliselta. Millainen kulttuuri juhlii tällaisia tarinoita?
Julmuuden ja kontrollin maailma
Turandotin poliittinen maisema on täynnä autoritaarista väkivaltaa. Mestaukset ovat arkipäivää, ja valta on absoluuttista. Keisari on kaukainen ja jumalankaltainen, ja prinsessa hallitsee pelolla. Oikeusjärjestelmää tai edes moraalista harkintaa ei ole – on vain rituaaleja ja itsevaltaisia spektaakkeleita. Tässä maailmassa ihmishenki on halpa, ja rakkaudesta tulee strateginen valloitus tai pelkkä valtataistelun ilmentymä.
Turandot esitellään julmana ja sydämettömänä. Hän kieltäytyy tulemasta kenenkään miehen ”omistamaksi”. Välillä hän perustelee väkivaltaisuuttaan viittaamalla muinaiseen esi-isään, joka raiskattiin ja murhattiin. Teoriassa hänen kieltäytymisensä avioliitosta voidaan nähdä uhmauksena patriarkaalista väkivaltaa vastaan, mutta ooppera kuitenkin esittää hänet lopulta kylmänä ja luonnottomana, jonka mies voi ”lämmittää” ja lopulta omistaa.
Prinssi Calaf, niin sanottu sankari, on yhtä ongelmallinen. Hän ei välitä ympärillään olevasta kärsimyksestä, eikä myöskään hänen puolestaan kuolevan palvelustytön Liun pyynnöistä. Calaf tavoittelee Turandotia pakkomielteisesti ja voimallisesti – tavoitellen ilmeisesti samalla myös hallitsijan asemaa.
Orientalismi ja eksoottinen Itä
Turandot sijoittuu kuvitteelliseen Kiinaan, mutta se on oikeastaan eurooppalainen fantasia idästä – salaperäisyyden, julmuuden ja muinaisten rituaalien paikka. Tämä eksotiikka tarjoaa sadunomaisen kehyksen eurooppalaiselle melodraamalle.
Tällainen kulttuurin vääristely on oppikirjaesimerkki orientalismista. Edward Said lanseerasi käsitteen orientalismi kuvaamaan sitä, miten länsimainen taide ja kirjallisuus usein esittävät idän outona, takapajuisena tai vaarallisena, samalla korostaen länsimaiden ylivertaisuutta.
Turandot ei yritäkään ymmärtää kiinalaista kulttuuria, vaan se käyttää keksittyä versiota siitä kertoakseen tarinan herruudesta ja hallinnasta.
Turandot sävellettiin fasismin varjossa
Puccini aloitti Turandotin säveltämisen 1920-luvun alun Italiassa Benito Mussolinin fasistihallinnon nousun aikana. Vaikka Puccini ei ollut avoimesti poliittinen ja kuoli ennen oopperan valmistumista, Mussolinin Italian kulttuuri-ilmapiiri oli täynnä myyttejä vallasta, uhrautumisesta ja kansallisesta kunniasta. Nämä teemat, erityisesti voiman, alistumisen ja ritualisoidun väkivallan ihannointi, kaikuvat epämiellyttävästi läpi Turandotin.
Viimeinen duetto, jossa Turandot näyttää yhtäkkiä rakastuvan Calafiin, ei ole Puccinin kirjoittama. Hän kuoli ennen oopperan valmistumista, joten säveltäjä Franco Alfano viimeisteli sen. Monet kriitikot ovat pitäneet tätä loppua sekä emotionaalisesti epäuskottavana että eettisesti ongelmallisena. Vaikka sitä ei nimenomaisesti sanota, Turandot näyttää menettävän valtansa ja joutuvan miehen omistamaksi.
Jotkut nykyaikaiset ohjaajat ovat yrittäneet uudistaa oopperaa tavalla, joka kyseenalaistaa sen politiikan. Viimeaikaisissa produktioissa esimerkiksi Turandotia ei esitetä hirviönä vaan traumatisoituneena naisena, joka vastustaa kontrollia. Calaf esitetään toisinaan pikemminkin vaarallisena vainoajana kuin romanttisena sankarina. Toiset ovat kirjoittaneet loppukohtauksen uudelleen tai poistaneet sen kokonaan välttääkseen Turandotin yhtäkkisen ”muodonmuutoksen” häiritsevät seuraukset.
Vaikka ohjaajat, esiintyjät ja yleisö voivat antaa vanhoille teoksille uusia merkityksiä, varsinkin jos ne sisältävät vanhentuneita tai haitallisia ajatuksia, itse perustarina on silti edelleen primitiivinen, väkivaltainen, konservatiivinen ja autoritaarinen.
Kohti tulevaisuuden oopperaa?
Turandot on voimakas ja unohtumaton ooppera, varsinkin sellaiselle, joka pitää mahtipontisista klassisista oopperoista. Savonlinnassa asialla olivat alan parhaimmat ammattilaiset. Tarinana Turandot on kuitenkin ongelmallinen ja siinä on ideologisia sävyjä, jotka kajehtivat ikävästi demokratian rappion ja autoritaarisuuden nousun kanssa nykymaailmassa.
Puccini ei ollut aktiivinen fasisti. Taidemuotona oopperalla on pitkä historia valtataistelujen, myyttisten arkkityyppien ja romanttisen rakkauden dramatisoinnissa. Ooppera sai alkunsa ja kehittyi pitkälti kulttuurimuotona, joka palveli itsevaltaista ja aristokraattista eliittiä. Vaikka oopperatalot alkoivat lopulta myydä lippuja yleisölle, ooppera pysyi kalliina ja elitistisenä, ja se säilyi itsevaltiaiden ja aristokraattien suosiossa. Useimmat klassiset oopperat on sävelletty ja valikoituneet esitettäväksi tällaisessa kontekstissa.
Myöhemmin ooppera on joskus tullut osaksi vastarintaa valtaapitäviä vastaan, mutta tällainen vastarinta on tyypillisesti liittynyt kansallismielisiin liikkeisiin. Kun nationalistit ovat päässeet valtaan, monista heistä on tullut itsevaltaisia, kuten Mussolinista.
Olisiko jo aika lopettaa primitiivisten, väkivaltaisten satujen myyminen ”korkeakulttuurina”? Voisivatko oopperoiden tekijät oppia kertomaan parempia tarinoita?
