Uudessa blogisarjassa teen välikatsauksen nykyisyyteen, joka on jo toteutunutta ja toteutumassa olevaa tulevaisuutta. Jokaisen osan lopuksi sanon muutaman sanan tulevaisuudesta myös hieman laajemmassa katsannossa. Aloitan taloudesta ja talouspolitiikasta. Seuraavat blogit käsittelevät ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, EU-politiikkaa ja globaalipolitiikkaa.
Olen viime vuosina keskittynyt pohtimaan ennen kaikkea maailmanpolitiikan ja -talouden suuria kehityskulkuja – niitä, joihin myös Suomen kohtalo on kietoutunut. Suoraan Suomeen liittyvistä asioista olen kirjoitellut vain harvakseltaan. Yksi syy tähän on se, että Suomesta on tullut aiempaa vähemmän kiinnostava paikka. 1990-luvulla ja vielä 2000-luvullakin saattoi aika ajoin ajatella, että täältä saattaisi nousta edistyksellisiä aloitteita ja prosesseja. Hieman varovaisemmin muotoiltuna oli ainakin toivoa siitä, että Suomi saattaisi lähteä tukemaan muiden hyviä aloitteita. Nyt ”Suomesta on tullut poliittisesti takapajuinen ja konservatiivinen toimija maailmassa”, kuten Uusliberalismi Suomessa kirjassa ennakoin.[1] Kansallinen poliittinen keskustelu pyörii yhä ahtaammassa ja poissulkevammassa kehässä.
Uusliberalismi Suomessa julkaistiin 2007 vain vähän ennen globaalin rahoitusmarkkinakriisin alkua (jolloin oli myös jo varsin helppoa ennakoida kriisiä). Vuonna 2008 saavutettiin kaikkien aikojen korkein henkeä kohti laskettu kansantuote. BKT/capita oli tuolloin €41784, kun 16 vuotta myöhemmin eli vuonna 2024 se oli €40780.[2] Ahon ja Viinasen shokkiterapiahallituksen jälkeen Paavo Lipposen hallitukset vakiinnuttivat uusliberalistisen talouspolitiikan perusperiaatteet Suomeen.[3] Sen jälkeen kaikki Suomen hallitukset ovat noudattaneet näitä periaatteita, milloin jyrkemmin, milloin maltillisemmin. Ainoat osittaiset ja lyhytaikaiset poikkeukset ovat Vanhasen II hallitus, joka elvytti lyhytaikaisesti vastauksena 2008-9 rahoituskriisiin, ja Sanna Marinin hallitus, joka osallistui EU:n linjaamaan elvytystoimintaan koronakriisin aikana. Julkismenojen leikkauksia, veronalennuksia, yhtiöittämisiä, yksityistämisiä jne. on perusteltu taloudellisella tehokkuudella ja talouskasvun nopeuttamisella. Lopputulos on kuitenkin ollut päinvastainen: talouskasvun loppu.
Kootut selittelyt talouspolitiikan epäonnistumiselle
Talous ei ole kasvanut pian pariinkymmeneen vuoteen ja Suomen työttömyysaste n. 10% on Euroopan toiseksi korkein. Talouspolitiikan epäonnistuminen suhteessa omiin tavoitteisiinsa vaatii selittelyä. Perinteisesti uusliberalistista talouspolitiikkaa on syvennetty kehäpäättelyn voimin. Jos politiikka ei tuota toivottuja tuloksia vaan pikemminkin uusia ongelmia, niin syynä ei ole vallitsevan politiikan suunta. Syynä on se, että politiikkaa ja muutostoimenpiteitä ei ole toteutettu tarpeeksi suurella päättäväisyydellä. Johtopäätös: samaa lisää ja entistä voimallisemmin.[4] Kehäpäätelmä alkaa kuitenkin menettää uskottavuuttaan, kun sitä toistetaan riittävän monta vuosikymmentä. Toki tällaisen yhteiskunnallisen oppimisen tiellä on monia esteitä, mukaan lukien valtamekanismeja.
Toinen mahdollinen selitys on, että talouskasvun hiipuminen johtuu väestön ikääntymisestä. Selitys on suosittu Suomen kaltaisissa maissa, joissa väestö vanhenee. Suomalaisten keski- ja mediaani-ikä on noussut 2000-luvun aikana useilla vuosilla, samalla kun eläkeikäisten (65+) osuus on kasvanut merkittävästi. Usein selitykset nojaavat pelkkään korrelaatioon: väestö ikääntyy samalla kun kasvu hidastuu tai loppuu. Korrelaatioselitykset ovat ongelmallisia. Jäätelön kulutuksen, auringonpolttamien ja hukkumisten lisääntyminen korreloivat, mutta yksikään näistä ei ole toisen syy.
Uskottavampi selitys voisi perustua siihen, että ikääntymisen ja eläköitymisen seurauksena työtä tehdään aiempaa vähemmän. Tämäkään selitys ei toimi, koska rahoitusmarkkinakriisin jälkeisenä aikana kokonaistyöpanos Suomessa on kasvanut. Jäljelle jäävät vielä uusliberaaleja oppeja mukailevat selitykset, joiden mukaan joko (i) eläkemenot johtavat veroasteen nousuun, mikä estää talouskasvua tai (ii) ikärakenteen muutos aiheuttaa tuottavuuskasvun pysähtymisen. Kokonaisveroaste on kuitenkin tällä hetkellä alemmalla tasolla kuin vuonna 2000. Väitetyt yhteydet ikääntymisen ja tuottavuuskasvun välillä ovat spekulatiivisia ja korkeintaan epäsuoria.[5]
Kun mikään muu selitys ei näytä toimivan, niin valaistusta tilanteeseen voidaan etsiä Joseph Schumpeterin luovan tuhon teorioista. Schumpeter ajatteli, että taantumat ja lamat ovat hyvä asia, koska ne tuhoavat tehottomia vanhoja rakenteita ja luovat tilaa uusille innovatiivisille yrityksille ja ideoille. Kapitalismiin kuuluu eripituisia suhdannevaihteluita. Suhdannevaihteluja käsittelevässä 1930-luvun klassikkoteoksessaan Schumpeter omaksui ajatuksen pitkistä sykleistä, mutta sellaiset eivät koske vain yhtä maata vaan laajemmin maailmantaloutta. Pitkät syklit yhdistyvät johonkin tiettyyn teknologiaryppääseen – vaikkapa sähkö ja kemian teollisuus Schumpeterin aikana, ja lähihistoriassa esimerkiksi tietokoneet, kännykät ja internet.
Ehkä meneillään on ollut pitkä laskukausi, jota erilaiset ulkoiset politiikkashokit ovat venyttäneet tai vahvistaneet, mutta joka pian kääntyy iloiseksi nousuksi, kun uusi teknologiaryväs alkaa nousta ja laajeta? Schumpeteriläinen kilpailukykyvaltio on uusliberaalin nykytodellisuuden yksi olennainen aspekti. Se on keskittynyt teknologiseen muutokseen, innovaatioihin ja yrittäjyyteen, ja pyrkii kehittämään uusia hallinta- ja hallintotekniikoita niiden edistämiseksi.[6] Kilpailukykyvaltio-näkökulmasta voi mieliä, että suomalaisissa nuorissa yrityksissä on kasvun aineksia. Ehkä osa näistä voi skaalautua suuriksi kansallisiksi menestyjiksi, jotka luovat uuden kasvuvaiheen pohjan? Ehkä tätä kehitystä voidaan tukea nostamalla koulutustasoa, lisäämällä korkeakoulujen ja yritysten yhteistyötä, parantamalla rahoituksen saatavuutta, ja kilpailu- ja investointipolitiikalla?[7]
Schumpeterilainen spekulaatio tulevaisuuden mahdollisuuksilla ei selitä jo tapahtunutta kehitystä vaan pikemminkin pyrkii valamaan uskoa oikealla tavalla hienosäädeltyyn uusliberaaliin tulevaisuuteen. Schumpeterin omat tulevaisuusodotukset eivät ole toteutuneet. Myöhempi tutkimus on problematisoinut tai kiistänyt monet hänen keskeiset väitteensä.[8] On myös kyseenalaista, onko mitään pitkien syklien säännönmukaisuuksia olemassa.[9] Ja vaikka jotain sen kaltaista voitaisiinkin havaita, niin tämän hetken teknologiasiirtymät – esimerkiksi tekoälyn ja laskentainfrastruktuurin kehitys tai vihreän energian kehitys – eivät tapahdu Suomessa vaan muualla, erityisesti Kiinassa ja muualla Aasiassa, sekä Yhdysvalloissa (Trumpin hallinto on tosin luopunut vihreästä siirtymästä).[10]
Parempia selityksiä: kokonaiskysynnän rooli
Talousteoriat jaetaan usein tarjonta- ja kysyntäpuolen teorioihin. Kaikki edellä mainitut selitysyritykset perustuvat valtaosin tarjontapuolen teorioihin (kaikki teoriat joutuvat tosin olettamaan jotakin molemmista).[11] Keynesiläiset teoriat korostavat kysynnän merkitystä ja kapitalistisen rahoitusjärjestelmän epävakautta. Ne pystyvät selittämään kasvun hiipumista paremmin – ainakin johonkin pisteeseen asti. Globaali rahoitusmarkkinakriisi ei ollut ”ulkoinen shokki” vaan ”Minsky-hetki”, joka osaltaan paljasti finansialisoituneen maailmantalouden epävakauden.[12] Sen vaikutukset romahduttivat kysynnän hetkeksi monin paikoin. Esimerkiksi Suomessa BKT laski 8% vuonna 2009. On uskottavampaa luokitella koronakriisi ”ulkoiseksi shokiksi”, vaikka globalisaatio onkin altistanut maailmaa pandemioille. Koronan välitön talousvaikutus Suomessa oli vähemmän dramaattinen kuin 2008-9 kriisin, paljolti maailmanlaajuisten elvytystoimien ansiosta.
Globaalien kriisien lisäksi talouskehitykseen on vaikuttanut EU-Suomen oma talouspolitiikka. Suomen hallitusten jatkuva pyrkimys julkisten menojen leikkaamiseen on supistanut kokonaiskysyntää keynesiläisen kerroinvaikutuksen kautta (nettovaikutukseen lasketaan mukaan veronalennusten kertoimeltaan heikompi vaikutus).[13] Kokonaiskysyntäongelman taustalla on myös euro. Suomen liityttyä euroon maalla ei ole enää ollut mahdollisuutta vaikuttaa valuuttakurssiin tai korkoihin. Erityisesti verrattuna Ruotsiin tämä on tarkoittanut suhteellisen hintakilpailukyvyn laskua ja siten vientiteollisuuden kysynnän vähenemistä. Työn tuottavuus kasvaa eniten vientisektoreilla.
Viimeisimmässä vaiheessa ongelmia on syventänyt myös Venäjä-suhteiden romahdus. Rajojen sulkemisen talousvaikutus on ollut merkittävä vaikkakaan ei katastrofaalinen. Suoran kaupan ja viennin väheneminen Venäjälle on koettu pääosin tietyissä sektoreissa ja maakunnissa, joskaan ei yhtä laajamittaisesti koko taloudessa. Kuitenkin Ukrainan sodan ja kauppakatkosten seuraukset ovat vähentäneet idänkauppaa ja turismia yhteensä useiden miljardien arvosta. Vaikka monet yrityksistä ovat pystyneet löytämään vaihtoehtoisia markkinoita tai maahantuojat muita myyjiä, kokonaisvaikutus voi silti olla kohtuullisen merkittävä varsinkin, kun otetaan kerroinvaikutukset huomioon (1%:n vientiväheneminen voi supistaa BKT:tä esimerkiksi 0,3–0,6%, riippuen viennin vaikutuksesta kotimaiseen arvonlisäykseen ja kerroinvaikutuksesta, joka voi olla esimerkiksi 1,5; Venäjän vienti oli karkeasti 5% kaikesta viennistä ja tuonti 10% kaikesta tuonnista).[14]
Kaikella tällä on myös ns. hystereesivaikutus. Siinä missä monet uusklassiset taloustieteilijät ja uusliberaalit ideologit olettavat annetun kasvu-uran, jolle aina väistämättä palataan, jälkikeynesiläinen talousteoria lähtee liikkeelle siitä, että kulloinkin toteutuva todellisuus – investoinnit ja tuotanto – määrittävät tulevaisuutta ja sen toteutumista. Ei ole olemassa mitään pitkän aikavälin annettua kasvu-uraa, vaan tulevaisuuden mahdollisuudet riippuvat siitä, mitä on tapahtunut ja mitä tapahtuu nyt. Toisin sanoen, vaikka osa lyhyen aikavälin kysyntävaikutuksista voi poistua parempien aikojen myötä, niin merkittävä osa vaikutuksista – esimerkiksi puolet – jää määrittämään talouskehitystä pysyvästi.[15] Tällaista pysyvää vaikutusta kutsutaan hysteereesiksi.
Tarjontapuolen tekijät voidaan ymmärtää paremmin
Todellisuus on kompleksinen ja lopputulos muodostuu aina monien tekijöiden summana. Tarkoitukseni ei ole sanoa, että investoinneilla, innovaatioilla tai millään tarjontapuolen tekijöillä ei ole mitään vaikutusta. Asia on pikemminkin päinvastoin. Suomessakin on viime aikoina keskusteltu näkemyksistä, joiden mukaan julkisen vallan – puhutaan sitten Suomesta tai EU:sta, tai vielä laajemmista kokonaisuuksista – tehtävä on pidemmän aikavälin visiointi ja investoinnit. Oikein ohjatut laajamittaiset julkiset investoinnit voivat luoda pohjan sellaisille kehityspoluille, joita lyhytkatseiset markkinavoimat eivät pysty luomaan, ja joiden tuloksena voi syntyä kokonaan uusia markkinoita.[16] Kiinan nousun ja suhteellisen menestyksen tekijöitä pitää ymmärtää myös tällaisesta näkökulmasta. Toisaalta kysynnän siirtyminen tavaroista kohti palvelusektoria hidastaa talouskasvua paitsi OECD-maissa niin myös muualla maailmantaloudessa.[17]
Joka tapauksessa on selvää, että Suomessa ei ole harjoitettu laajamittaisia julkisia investointeja uusille teollisuudenaloille vuosikymmeniin. Julkisesti on kehitetty lähinnä perusrakenteita eli infrastruktuuria. Myös koulutuksen laajentamisella ja julkisella panostuksella tutkimukseen ja kehitykseen olisi merkitystä. Ongelmana on se, että Suomen viimeaikaiset hallitukset – joista huonoin lienee Orpon nykyinen taantumushallitus, joka yhdistelee ahdasnäköistä uusliberalismia ja poissulkevaa nationalismia – eivät ole investoineet pidemmän aikavälin tulevaisuuteen myöskään koulutuksen ja tutkimuksen puolella. Nykyinen muodollinen koulutuksen laajentaminen tapahtuu laadun ja oppimisen kustannuksella: standardit alenevat kovaa vauhtia.[18] Koulutusjärjestelmän rapautumisella ei ehkä ole vielä ollut kovin radikaaleja seurauksia talouden kannalta, mutta osaamistason lasku murentaa vääjäämättä tulevan talouskehityksen mahdollisuuksia.
Lisäksi tutkimus- ja kehitysvarojen osuus BKT:sta on alentunut. Vertailu moniin samankaltaisiin maihin on Suomelle epäedullista. Tutkimus- ja kehitysmenot olivat Suomessa välillä jo melkein 4% BKT:sta; sittemmin ne ovat taantuneet alle 3%:n.[19] Yhdistettynä vallitsevan talouspolitiikan negatiivisiin kysyntävaikutuksiin, kaikkien tekijöiden yhteisvaikutus näyttäisi olevan viemässä Suomea kohti vaiheittain syvenevää laskuspiraalia. Prosessi on toistaiseksi ollut suhteellisen hidas. Monista ”shokeista” huolimatta tuotanto per henki on edelleen suurin piirtein ennätysvuoden 2008 tasolla. Toisin sanoen lasku on toistaiseksi ollut suhteellista eikä vielä absoluuttista.
Suomen kierre alaspäin
Olisi kuitenkin väärin tuudittautua ajatukseen, että asiat Suomessa ovat säilyneet ennallaan viimeiset melkein 20 vuotta, tai etteikö laskusuunta olisi edelleen syvenemässä. Yksi tärkeä näkökohta on, että suhteelliset tuloerot nousivat voimakkaasti 1990-luvun puolivälistä aina vuoden 2007 tienoille, minkä jälkeen ne ovat vaihdelleet, mutta ylimpien tuloryhmien osuus on säilynyt korkeana. Orpon hallituksen verokevennykset eniten ansaitseville, yritysveron alennus ja julkisten tukien sekä etuuksien kohdistetut leikkaukset vahvistavat tendenssejä kohti tulo- ja varallisuuserojen kasvua. Varallisuuserot ovat kasvaneet koko ajan, myös 2000-luvulla ja erityisesti finanssikriisin jälkeen; varallisuuden kasvu on painottunut ylimpiin kotitalouksiin ja yritysomaisuuteen, mukaan lukien listaamattomat yritykset ja arvopaperivoitot.[20] Kun kasvua ei ole ja jotkut vaurastuvat, niin toisten asema heikkenee. Yhdessä julkisen sektorin purkamisen ja työehtojen heikkenemisen kanssa, tämä on tehnyt monien väestöryhmien elämästä aiempaa turvattomampaa.
Suuri osa viimeaikaisista muutoksista, jotka on kohdistettu ”rakenteellisiin” tai ”tarjontapuolen” tekijöihin, voimistavat vallitsevan makrotalouspolitiikan negatiivisia kysyntävaikutuksia. Väestön ikääntyminen ei ole keskeinen selittävä tekijä, mutta on osaltaan vahvistanut ns. Baumolin tautia.[21] Kun taantuman olosuhteissa toteutettu leikkauspolitiikka ei johdakaan velkasuhteen lievenemiseen, vaan velkasuhde huononee, niin ideologisena vastauksena on edelleen syventää nykypolitiikkaa. Tätä oikeutetaan toistamalla edellä kuvattua kehäpäätelmää tai väestön ikääntymisargumenttia tai schumpeterilaisen kilpailukykyvaltion oppia. Mitä kauemmin tällaisen annetaan jatkua, sitä syvemmälle Suomi tulee vajoamaan suhteellisesti ja ajan myötä myös absoluuttisesti – ongelmista voidaan sitten syyttää maahanmuuttajia ja ulkomaalaisia, kuten nykyään on tapana.
Odottaako suomalaisia parempi tulevaisuus, kun SDP voittaa vaalit ja kokoaa seuraavan hallituksen vuonna 2027? Yksi keskeinen valtamekanismi on sitoa tulevien päätöksentekijöiden käsiä. Monia prosesseja on vaikea kääntää. Esimerkiksi kun sähkönjakelu on yksityistetty ja omistukset myyty ulkomaille, maltillisetkin pyrkimykset hieman säännellä sähkön hintaa johtavat nopeasti oikeustoimiin valtiota vastaan.[22] EU-sopimukset ovat puolestaan verrannollisia perustuslakiin. EU:n vakaus- ja kasvusopimus määrittää julkisen talouden raamit, ja koska Suomi on yli EU:n asettaman 60%:n velkarajan,[23] ja koska velkasuhde on ollut huononemaan päin, myös tulevat hallitukset ovat velvoitettuja julkismenojen vähennyspyrkimyksiin. EU:n ”liiallisia alijäämiä koskevat menettely” pitää sisällään sakkorangaistuksen mahdollisuuden.
Lisäksi Orpon hallitus on valmistellut niin sanottua velkajarrua. Alkuperäinen ajatus oli, että julkista velkaa vähennettäisiin yhdellä prosenttiyksiköllä vuodessa suhteessa BKT:hen. Viimeisin tieto on, että hallituksen kompromissiesityksessä alentamisvauhti olisi 0,75 prosenttiyksikköä tai 0,5 prosenttiyksikköä vuodessa suhteessa BKT:hen. Tätä pitäisi jatkaa niin kauan, kunnes Suomi saavuttaa velkasuhteessa pohjoismaisen tason, joka on noin 40 prosenttia suhteessa BKT:hen.[24] Jos ja kun kasvua ei ole, tämä tarkoittaa itsekurjistamista monta hallituskautta eteenpäin.
Kaiken kukkuraksi Nato-Suomi on sitoutunut lisäämään puolustusmenojaan 5%:iin BKT:sta (kaavana 3,5% asevoimiin + 1,5% muihin puolustustoimiin). Viiden prosentin tavoitteeseen toteuttaminen täysimittaisesti tarkoittaisi noin 8 miljardin euron lisämenoja vuositasolla (olettaen, että BKT pysyy nykytasolla). Kun julkisia menoja pienennetään, tämä summa on väistämättä pois jostakin muusta. Vertailun vuoksi Opetus- ja kulttuuriministeriön määrärahat vuonna 2025 ovat noin 8 miljardia euroa.[25] Myös heinäkuun 2025 EU-USA ”kauppadiilin” perusteella merkittävä osa lisämenoista tultaneen käyttämään amerikkalaisten aseiden ostoon. Näin asemenolisäyksen vaikutus kysyntään – tässä tapauksessa sotateollisuuteen – todennäköisesti valuu merkittävältä osin Suomen ulkopuolelle, samalla huonontaen vaihtotasetta ja lisäten ulkoista velkaantumista. Aluksi EU jättää tämän menolisäyksen vakaus- ja kasvusopimuksen velvoitusten ulkopuolelle, mutta määräajan jälkeen palataan vakaus- ja kasvusopimuksen normaalisääntöihin.[26]
Toisin voisi toimia, mutta onnenpäivät ovat toistaiseksi luetut
”Maailman onnellisimman kansan” onnenpäivät näyttävät siis olevan luetut.[27] Analyysini saattaa kuulostaa synkältä, mutta ei tässä vielä kaikki. Kulman takana saattaa jo olla odottamassa uusi globaali rahoituskriisi. Rahoituskupla ja velkamäärä liittyvät toisiinsa. Vuonna 2025 maailmantaloudessa on absoluuttisesti ja suhteellisesti enemmän velkaa kuin koskaan aiemmin.[28] Maksukyvyttömyyksien lisääntyminen, jälleenrahoituspaineet ja spekulatiivisten sijoitustuotteiden kasvu viittaavat siirtymään kohti spekulatiivisen rahoituksen hallitsevaa asemaa. Lisäksi esimerkiksi kiinteistö- sekä kryptovaluuttamarkkinoilla on jo nähtävissä niin sanotun Ponzi-rahoituksen piirteitä.[29] Nämä merkit kertovat lähestymässä olevasta kriisistä tai ainakin sen mahdollisuudesta.
2008-9 globaalikriisin aikana Vanhasen hallitus lähti siitä, että julkisen talouden vakaa lähtökohta – alhainen velka ja ylijäämäinen budjetti ennen kriisiä – mahdollisti väliaikaisen elvytyksen. Nyt 16 vuotta myöhemmin tilanne on merkittävästi huonompi, samalla kun vallitseva ideologia on jyrkentynyt. Nykyolosuhteissa laajamittainen rahoituskriisi johtaisi todennäköisesti Suomen talouden ankaraan supistumiseen ja työttömyyden kasvuun 1990-luvun alun suurlaman tasolle.
Toisin toimiminen on mahdollista. Sääntöjä, periaatteita ja instituutioita voidaan muuttaa. Historiallinen kehitys on kuitenkin polkuriippuvaista, ja aiemmat valinnat vaikuttavat siihen, mikä nykyisyydessä ja lähitulevaisuudessa on suhteellisen helposti muutettavissa ja mikä ei. Tulevien hallitusten käsiä sitovat yhtäältä talousolosuhteet, joiden muodostuminen on ollut ja on vain osin suomalaisten omissa käsissä, ja toisaalta erilaiset kansalliset, poikkikansalliset ja ylikansalliset säännöt, periaatteet ja institutionaaliset järjestelyt, joihin on sitouduttu viime vuosikymmenien aikana. Nykyolosuhteiden, sitoumusten ja järjestelyjen puitteissa voisi toimia toisin, mutta omaehtoisen toiminnan tila on kaventunut. Turvallisuus-, EU- ja globaalipolitiikassa voisi pyrkiä muuttamaan näitä laajempia kehityskulkuja ja institutionaalisia järjestelyjä, mutta nyky-Suomi ei ole avaamassa uusia polkuja tai latuja, vaan on omaksunut konservatiivisen perässähiihtäjän roolin.
Viitteet
[1] Kirjan 1. painos ilmestyi 2007. Kirjan 3. painos, jonka pääteksti on sama kuin kahden ensimmäisen, ilmestyi 2015 ja on vapaasti ladattavissa osoitteesta https://patomaki.fi/Uusliberalismi_Suomessa.pdf. Tämä kohta: H. Patomäki (2007) Uusliberalismi Suomessa, WSOY: Helsinki, s. 222.
[2] Luvut on laskettu vuoden 2015 hinnoissa. Ks. Tilastokeskuksen “kansantalous” sivu, saatavilla osoitteessa https://stat.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html#bruttokansantuotteen-volyymin-vuosimuutos (ladattu 4.10.2025).
[3] Ks. [viite 1] kolmannen painoksen johdanto, taulukko 1, s. iii, jossa erottelen uusliberaalin poliitikkaohjelman eri ulottuvuuksia. Talouspolitiikan lisäksi ks. myös rivit ’julkisen ja yksityisen raja’ sekä ’julkisorganisaatiot’.
[4] Esitin talousteorioiden ja tieteellisen selittämisen logiikan pohjalta analyysin tästä kehäpäätelmästä ensi kerran jo neljännesvuosisata sitten. Ks. H. Patomäki (2001) Democratising Globalisation. The Leverage of the Tobin Tax, Zed Books: Lontoo, ss. 11-13.
[5] Ks. J. Kiander (2025) ”Johtuuko kasvun hidastuminen väestön ikääntymisestä?”, Kansantaloudellinen aikakauskirja, 121: 2, ss. 149-153.
[6] ”Nykyistä valtiomuotoa voidaan kuvailla schumpeterilaiseksi kilpailuvaltioksi”, kirjoitti B. Jessop (2002) The Future of the Capitalist State, Polity Press: Cambridge, s. 96.
[7] Tällainen ajattelu yhdistetään usein Laboren johtajaan, professori Mika Malirantaan, jonka kirja Pinnan alta – miksi edessämme on vahvan talouskasvun aika, Docendo: Jyväskylä, ilmestyi syksyllä 2024. Malirannan ajattelu ja kirja ovat olleet paljon esillä julkisuudessa, ks. esim. ”Malirannan kultakausi ei ole selviö. Mika Maliranta uskoo Suomesta ponnistavien superyritysten aaltoon. Sellaisen syntyminen ei ole selviö hyvästä asetelmasta huolimatta, kirjoittaa HS Vision toimittaja Tuomas Niskakangas”, HS 2.10.2024, https://www.hs.fi/visio/art-2000010718133.html. Ks. myös ”Centria päätösten portailla -podcastissa pureudutaan talouskasvun tematiikkaan taloustieteilijä Mika Malirannan näkemysten siivittämänä”, Centria uutiset 2.10.2025, https://net.centria.fi/centria-paatosten-portailla-podcastissa-pureudutaan-talouskasvun-tematiikkaan-taloustieteilija-mika-malirannan-nakemysten-siivittamana/.
[8] Yksi esimerkki on ns. Schumpeter-hypoteesi, josta Schumpeter itsekin esitti kaksi eri versiota. Varhaisen näkemyksen mukaan (sankarilliset) yrittäjäyksilöt ja pienyritykset ovat keskeisiä innovaatioiden lähteitä, kun taas myöhempi Schumpeter korosti (pessimistisesti) suuryritysten roolia tutkimuksen ja kehityksen järjestämisessä. Myöhemmät empiiriset tutkimukset, joissa on yritetty selventää tätä kysymystä, ovat tuottaneet ristiriitaisia tuloksia, eikä kumpikaan hypoteesi ole saanut yksiselitteistä vahvistusta. Pienyritykset voivat edelleen selittää (merkittävän?) osan teknologisista innovaatioista, mutta vain harvat ovat aidosti innovatiivisia. Suuryritysten osalta vaikuttavat muun muassa teknologiset mahdollisuudet ja mittakaavaedut. Useat tutkimukset ovat olleet staattisia ja vailla Schumpeterin alkuperäisen ajattelun dynaamisuutta. Yksi tärkeä näkökohta on, että yhteiskuntatieteissä ei ole ajattomia totuuksia, vaan toimijat, rakenteet ja mekanismit ja niiden vaikutukset ovat kontekstisidonnaisia ja muuttuvat ajan myötä.
[9] Keskustelen pitkiä sykliä koskevien väitteiden empiirisistä ja (meta)teoreettisista ongelmista vuoden 2008 kirjassani The Political Economy of Global Security, Routledge: Lontoo, ss. 109-123.
[10] Suomessakin on esimerkiksi tekoäly-yhtiöitä, joista kaksi mainitaan Malirannan ajatuksia käsittelevässä YLE-jutussa “Kaksikymmentä firmaa, jotka saattavat pullistaa koko kansan kukkaroa – Mika Maliranta: Suomesta tulee Ruotsin kaltainen maa”, YLE verkkosivut 2.10.2024, https://yle.fi/a/74-20114858. Silo AI:llä oli vuonna 2023 15 miljoonan liikevaihto, vajaa parisataa työntekijää, ja se teki parin miljoonan suuruisen tappion sekä 2022 että 2023. Ultimate AI oli 2023 yhdeksän hengen yritys, jonka tappiot (€13 miljoonaa) olivat selvästi suuremmat kuin sen liikevaihto. Monet teknologia-startupit kokevat nopean liikevaihdon kasvun alkuvuosinaan, erityisesti jos ne onnistuvat kaupallistamaan innovaationsa tai saavat merkittäviä sijoituksia. Kasvuvaiheen jälkeen startupit usein myydään suuremmalle yritykselle (suomalaiset menestyvät startupit päätyvät usein ulkomaisiin käsiin), fuusioituvat toisen yhtiön kanssa tai lopettavat toimintansa, jos rahoitus tai markkinakysyntä ei riitä. Riippumatta siitä, mitä näille kahdelle mainitulle yhtiölle lopulta tapahtuu, suomalaisten AI-yhtiöiden toiminnan mittakaava on mikropieni verrattuna investointeihin Kiinassa tai Yhdysvalloissa. Yhdysvaltalaiset teknologiajätit investoivat tekoälyyn vuosittain satoja miljardeja dollareita ja Kiinassakin vähintään kymmeniä miljardeja (kiinalaiset ovat onnistuneet alentamaan tekoälyn kustannuksia merkittävästi). Yhdysvalloissa tekoälyn kehittäjät saavat moninaista epäsuoraa julkista tukea, kun taas Kiinassa AI-kehitystoiminta on keskeinen osa kansallista teknologiastrategiaa.
[11] Analyysini ns. tarjonnan taloustieteestä, ks. H. Patomäki (2021) ”Beyond the current EU conception: alternative approaches to structural reform”, Helsinki Centre for Global Political Economy Working Paper, 04/2021, https://www.helsinki.fi/en/networks/global-political-economy/working-paper-42021.
[12] Ilmaisu viittaa jälkikeynesiläiseen taloustieteilijä Hyman Minsky:in, jonka työt keskittyivät pohtimaan, voisiko 1930-luvun lama toistua. ”Minsky-hetki” tarkoittaa tilannetta, jossa arvopaperien hinnat romahtavat äkillisesti pitkään jatkuneen spekulatiivisen velkaantumisen seurauksena. Sijoittajien on myytävä omaisuuseriä täyttääkseen vakuusvaatimukset ja purkaakseen velkavivut nopeasti. H. Minsky (1982) Can ‘It’ Happen Again? Essays on Instability and Finance, M.E. Sharpe: New York.
[13] Kerroinvaikutuksen voi tiivistää esimerkiksi seuraavasti. Kun julkistoimija vähentää menojaan, esimerkiksi jättämällä koulun rakentamatta, jää palkkoja ja tilauksia maksamatta. Tämä tarkoittaa, että yritykset ja työntekijät saavat vähemmän rahaa, jolloin heidän kulutuksensa vähenee, mikä puolestaan vähentää esimerkiksi ruoka- ja vaatekauppojen tuloja. Kun raha ei kierrä yhtä laajasti, koko talouden kysyntä supistuu – ja alkuperäinen säästö voi aiheuttaa jopa moninkertaisen vaikutuksen talouskasvun hidastumisena. Blogissani 22.5.2023 arvioin Orpon hallituksen leikkausohjelman todennäköisiä vaikutuksia käyttäen kerroin 1,5, ja analyysini näyttää osuneen varsin hyvin kohdilleen (https://patomaki.fi/2023/05/mita-kuuden-miljardin-sopeutuksista-seuraa/). Patrizio Lainà käyttää hieman korkeampaa kerrointa 2,0 ja analysoi leikkausten (tai ”sopeutusten”) vaikutuksia hienojakoisemmin kuin mitä tein blogissani. P. Lainà (2025) ”Orpon hallituksen sopeutuksen hystereesivaikutus”, Kansantaloudellinen aikakauskirja, 121: 2, ss. 132-144.
[14] Laskelmani tarkoittaa, että jos Suomi olisi menettänyt täysimääräisesti vientiä 5%:n verran, niin BKT-lasku olisi ollut 1,5-3,0% BKT:sta. Tämän lisäksi tulee satojen miljoonien vaikutukset turismista ja menetykset yritysten toiminnan lakattua Venäjällä. OECD:n raportti “OECD Economic Surveys: Finland 2025”, 23.5.2025, https://www.oecd.org/en/publications/oecd-economic-surveys-finland-2025_985d0555-en/full-report/firming-up-growth-and-consolidating-public-finances_75d0a1c7.html, näyttää pitävän Venäjänkaupan loppumisen shokkivaikutuksia merkittävämpänä kuin Suomen Pankin raportti: H. Simola ”The collapse of trade with Russia has had a limited effect on Finnish manufacturing”, 5.7.2024, https://www.bofbulletin.fi/en/2024/3/the-collapse-of-trade-with-russia-has-had-a-limited-effect-on-finnish-manufacturing/.
[15] Ks. Lainà, mt. [viite 13]. Tosin sana ”pysyvästi” on sikäli harhaanjohtava, että polkuriippuvuus ei ole determinististä. Tulevat toimet vaikuttavat yhtä lailla kasvu-uran ja kehityspolun muotoutumiseen.
[16] Nykyään tämä näkemys yhdistetään usein Mariana Mazzucatoon, joka on Brianniassa toimiva amerikkalais-italialainen taloustieteilijä. Hänet tunnetaan parhaiten työstään teknologisen muutoksen dynamiikan parissa ja hän on nimenomaan korostanut julkisen sektorin roolia innovaatioissa. Mazzucato nousi maailmanmaineeseen vuoden 2013 kirjallaan The Entrepreneurial State: Debunking Public vs. Private Sector Myths, Anthem Press: Lontoo. Kirjassa Mazzucato esittää, että myös Yhdysvalloissa valtio on aktiivisesti osallistunut uusien teollisuuden alojen ja menestystuotteiden luomiseen lentokoneista ja lääkeuutuuksista aina iPhoneen saakka. Valtio ei suinkaan ole ollut vain markkinavirheiden korjaaja tai edes pelkkä innovaatioiden edellytysten luoja, vaan julkisvalta on itse aktiivisesti ottanut taloudellisia riskejä, osallistunut kehittämistoimintaan ja muokannut tulevaisuuden markkinoita. Usein menee 15–20 vuotta ennen kuin yrittäjät tai kapitalistit toden teolla kiinnostuvat alasta. Valtio voi siis itse olla schumpeterilainen yrittäjä. Hyödynsin tätä ideaa 2015 kirjassani Suomen talouspolitiikan tulevaisuus, Into: Helsinki, jonka investointiohjelmaidea ei lopulta vaikuttanut edes vasemmistoliiton linjauksiin.
[17] Yksi ilmeinen selitys hidastuneelle kasvulle OECD-maissa on rakenteellinen dynamiikka. Talouden koostumus on muuttunut: palvelualojen osuus taloudesta on kasvanut nopeasti. Monilla palvelualoilla työn tuottavuus ei nouse ollenkaan, ja toisilla vain suhteellisen hitaasti. Orkesterimuusikon harjoittelu vie yhtä kauan kuin sata vuotta sitten ja partureita tarvitaan lähes yhtä paljon kuin ennen pitämään 100 ihmisen tukat siistinä. Tämän seuraukset tunnetaan talouskirjallisuudessa usein ”Baumolin tautina”. Palvelualojen tuottavuuksissa voi kuitenkin olla merkittäviä eroja: Suomessa julkisesti tuotettu terveysyksikkö (mikä se sitten tarkkaan ottaen onkaan) näyttäisi olevan kustannuksiltaan vain ehkä noin puolet Yhdysvaltojen vastaavasta yksityisesti tuotetusta yksiköstä. Julkinen voi olla tehokasta. Taloustieteilijä William J. Baumolin omana ratkaisuna jo hänen tunnetussa 1960-luvun tutkimuksessaan oli lisätä niiden sektoreiden suhteellista rahoitusta, jossa työn tuottavuus ei nouse. Koska monet palvelut tuotetaan luontevimmin ja parhaiten julkisesti, tarkoittaa tämä julkisen palvelutuotannon suhteellisen osuuden laajenemista – ja samalla BKT-määräisen talouskasvun potentiaalin pienenemistä. Tässä kehityksessä ei ole mitään huonoa tai vastustettavaa. Laadullisten mittarien mukaan se todennäköisesti tarkoittaa kestävän hyvinvoinnin lisääntymistä, joskin tällaiset yhteydet riippuvat monista seikoista ja täytyy osoittaa empiirisesti. Aluperäinen esitys aiheesta on W. Baumol & W. Bowen (1966) Performing Arts – The Economic Dilemma. A Study of Problems common to Theater, Opera, Music and Dance, The Twentieth Century Foundation: New York. Uudempi versio: W. Baumol (2012) Cost Disease. Why Computers Get Cheaper and Health Care Doesn’t, Yale University Press: New Haven, CT.
[18] Tästä on ollut julkisuudessa paljon puhetta. Tuija Siltamäen YLE-kolumni tiivistää yliopistojen nykykehityksen ongelmat: ”Rimaa ei voi enää laskea – korkeakoulutettujen pitäisi oikeastikin osata jotain. Osaajapula ei ratkea alentamalla osaamisen tasoa”, YLE verkkosivut 13.2.2025, https://yle.fi/a/74-20143276. Ongelma ei kuitenkaan koske vain yliopistoja ja korkeakouluja, vaan koko koulujärjestelmää. Ks. esim. Hanna Terävän YLE-raportti ”Kouluarvosanat ovat kokeneet inflaation: selvä enemmistö saa 8, 9 tai 10, vaikka osaaminen on ihan muuta”, YLE verkkosivut 31.5.2025, https://yle.fi/a/74-20164849.
[19] EK, “Investoinnit”, https://ek.fi/tutkittua-tietoa/tietoa-suomen-taloudesta/investoinnit/.
[20] Esimerkiksi ”Deaton Review – Eriarvoisuus Suomessa”, VATT Policy Brief 29.11.2023, https://vatt.fi/deaton-review-eriarvoisuus-suomessa, tiivistää kehityksen päälinjat ja eriarvoisuuden lisääntymistä koskevien tutkimusten päätulokset, tosin keskittyen tuloihin ja työmarkkinoihin enemmän kuin varallisuuteen. Varallisuus on keskittynyt yhä enemmän kaikkein varakkaimpiin kotitalouksiin. Yksilöiden tuloliikkuvuus on laskenut Suomessa 1995–2022, ja erityisesti suurituloisimpaan kymmenykseen on vaikeampaa päästä. Tilastokeskuksen mukaan ”varakkaimman kymmenyksen varallisuusosuus on jokaisella tutkimuskerralla kasvanut, muissa kymmenyksissä suunta on ollut käytännössä koko ajan alaspäin”. ”Suomalaisten mediaanivarallisuus laskenut – varallisuuserot kasvoivat vuonna 2023”, Tilastokeskus uutinen 12.3.2025, https://stat.fi/fi/uutinen/Suomalaisten-mediaanivarallisuus-laskenut-varallisuuserot-kasvoivat-vuonna-2023. Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan haastattelututkimukseen pohjautuvan Huipputuloiset-teoksen lähtökohtana on havainto, että niin Suomessa kuin globaalistikin eniten ansaitsevan prosentin edustajien tulot ovat 1980-luvulta lähtien kasvaneet huomattavasti yleistä tulokehitystä nopeammin. Myös tämän ryhmän sisällä suurituloisimmat ovat edelleen kasvattaneet ansioitaan selkeästi eniten. A. Kantola ja H. Kuusela (2019) Huipputuloiset: Suomen rikkain promille, Vastapaino: Tampere.
[21] Ks. viite 17.
[22] Paikalliset sähköyhtiöt perustettiin alun perin usein kuntien tai kaupunkien omistamiksi (esim. Helsingin kaupungin sähkölaitos, Tampereen sähkölaitos). Monilla alueilla kunnat tai kuntien yhteiset sähkölaitokset rakensivat ja ylläpitivät jakeluverkkoja, koska yksityisillä toimijoilla ei ollut kannustimia investoida harvaan asutuille alueille. Myös valtio omisti suuria sähköntuotanto- ja siirtoyhtiöitä (kuten Imatran Voima, josta myöhemmin tuli Fortum). Suomen liittyminen EU:hun vahvisti uusliberaalia siirtymää. Vuoden 1995 sähkömarkkinalaki erotti sähköntuotannon, -myynnin ja -siirron toisistaan EU:n kilpailulainsäädännön mukaisesti. Tuotanto ja myynti avattiin kilpailulle, mutta sähkönsiirto jäi edelleen luonnolliseksi monopoliksi, jota säädellään ja valvotaan. Jakeluverkkoyhtiöt pysyivät silti pitkään kuntien omistuksessa. Niiden yksityistäminen ja ulkomaisen omistuksen kasvu tapahtuivat 2000–2010-luvuilla. Fortum puolestaan myi sähkönsiirtoverkkonsa (Caruna) vuonna 2014 kansainvälisille sijoitusrahastoille. Ensimmäistä kertaa suuri osa Suomen sähkönjakelusta siirtyi yksityiseen ja ulkomaiseen omistukseen. Nykyisin Caruna ja Elenia ovat suurimmat jakeluverkkoyhtiöt, ja ne ovat pääosin ulkomaisessa yksityisomistuksessa, vaikka osa pienemmistä alueellisista verkoista on yhä kuntien tai paikallisten energiayhtiöiden hallussa. Nykytilanteen ongelmia pohtii esimerkiksi Omar El-Begawy Suomen Attacin jäsenlehdessä Hiekanjyvät 1/2025 ja Osallisuusmedian verkkosivuilla julkaistussa kirjoituksessaan ”Energiayhtiöt suursijoittajien salkkuun?”, Osallisuusmedia 27.8.2025, https://www.osallisuusmedia.fi/energiayhtiot-suursijoittajien-salkkuun/.
[23] EU-säännöt velan määrästä koskevat kaikkien julkisyhteisöjen yhteenlaskettua (brutto)velkaa, mutta ei ota huomioon varallisuutta. Pelkkä valtionvelka on nyt lähellä 60%:n rajaa, mutta kaikkien julkisyhteisöjen EDP-velan BKT-suhde on n. 89%. Kun julkisyhteisöjen rahoitusvarat luetaan mukaan (erityisesti julkiset eläkerahastot), Suomen nettovelka-aste muuttuu huomattavasti ja muuttuu negatiiviseksi. Arvio riippuu tarkasta laskentatavasta ja varojen markkina-arvostuksesta, mutta suuruusluokka-arvio voisi olla esimerkiksi miinus 5-15% BKT:stä, jonka perusteella arviona voisi käyttää suhdelukua -10% BKT:stä. Toisin sanoen, Suomella on edelleen nettovarallisuutta, ei velkaa.
[24] ”Tarkoittaa mittaluokaltaan, että julkinen terveydenhuolto lakkautettaisiin” – hallituksen ajamasta uudistuksesta hurja väite Ylellä. Hallituksen velkajarrun torjuva STTK:n pääekonomisti kertoo, mihin raju arvio sopeutustarpeesta perustuu.” Ilta-Sanomat 2.10.2025, https://www.is.fi/politiikka/art-2000011532547.html.
[25] Tarkempi analyysi, ks. blogini ”Aseet, talous ja turvallisuusparadoksi: mitä NATO:n puolustusmenojen kasvu tarkoittaa Suomelle ja maailmalle”, 26.6.2025, https://patomaki.fi/2025/06/aseet-talous-ja-turvallisuusparadoksi-mita-naton-puolustusmenojen-kasvu-tarkoittaa-suomelle-ja-maailmalle/.
[26] ”EU:n jäsenvaltioita kannustetaan aktivoimaan vakaus- ja kasvusopimuksen kansallinen poikkeuslauseke, joka antaa niille lisää budjettijoustavuutta puolustusmenoihin EU:n finanssipoliittisten sääntöjen puitteissa. Finanssipoliittisen vastuullisuuden varmistamiseksi tämä korotus rajoittuu vain puolustusmenoihin, ja se perustuu julkisten tehtävien luokitukseen (COFOG), joka on ’lähellä Naton käyttämää aggregaattia’; yläraja on 1,5 prosenttia BKT:stä vuosittain maata kohden; ja enimmäiskesto on neljä vuotta.” ReArm Europe Plan/Readiness 2030, European Parliament Briefing, https://www.europarl.europa.eu/RegData/etudes/BRIE/2025/769566/EPRS_BRI(2025)769566_EN.pdf.
[27] Muutos on jo alkanut. Kalevi Sorsa -säätiö julkaisi 13.8.2024 raportin Eriarvoisuuden tila Suomessa 2024, Into: Helsinki, https://sorsafoundation.fi/wp-content/uploads/eriarvoisuuden-tila-suomessa-2024.pdf, jonka mukaan koettu hyvinvointi on heikentynyt jyrkästi Suomessa 2020-luvulla. Vuonna 2016 ennen pandemiaa 82 prosenttia kyselyyn vastaajista koki onnellisuutta melko usein tai jatkuvasti, ja luku pysyi varsin korkeana vielä vuonna 2020. Vuosien 2022 ja 2023 vaihteessa osuus oli kuitenkin enää 57 prosenttia. Muutoksen taustalla on useiden kriisien kasautuminen, jotka tuolloin vaikuttivat merkittävästi myös elinkustannuksiin.
[28] Ks. esim. ”Americans have more money in stocks than ever before. Economists say that’s a bright red flag”, CNN Business 28.9.2025, https://edition.cnn.com/2025/09/28/business/us-stocks-record-highs-american-households; M. O’Sullivan (2025) “When and how does the next debt crisis begin?”, Forbes 19.9.2025, https://www.forbes.com/sites/mikeosullivan/2025/09/19/when-and-how-does-the-next-debt-crisis-begin/; W. Pesek (2025) “Global debt hits $338 trillion at worst possible moment”, Forbes, https://www.forbes.com/sites/williampesek/2025/09/28/global-debt-hits-338-trillion-at-worst-possible-moment/;
[29] Minsky [ks. viite 12] jakoi rahoituksen kolmeen tyyppiin, suojautuvaan, spekulatiiviseen ja Ponzi-rahoitukseen. Suojausrahoituksessa lainanottajat voivat maksaa sekä korot että pääomaa takaisin sovitulla tavalla. Spekulatiivisessa rahoituksessa lainanottajat voivat maksaa korot, mutta heidän on siirrettävä pääomamaksuja. Ponzi-rahoituksessa lainanottajat eivät voi maksaa kumpaakaan ja ovat päivittäisessä toiminnassaan riippuvaisia uudesta lainasta. Mikään tilastointi ei suoraan erottele näiden välillä, joten päätelmät ovat joko epäsuoria tai vaativat merkittävää yritystason tietojen analyysia. Empiirinen tutkimus näyttäisi kuitenkin tukevan Minsky-hypoteesia rahoituksen epävakaudesta ja antavan indikaatioita, että maailmantaloudessa on taas siirrytty kohti kriisialttiimpaa vaihetta [ks. myös viite 28]. Oma tulkintani tosin on, että uusi globaali rahoituskriisi oli alkamassa jo 2020 kun koronapandemia alkoi. Valtioiden ja EU:n suuren mittaluokan epäkonventionaalinen rahapolitiikka ja elvytys kuitenkin käänsivät kehityksen ja lykkäsivät kriisiä, joka saattaa nyt olla käsillä joskus 2026-28 aikana. Ks. L. Phan, M. Beruvides ja V. Tercero-Gómez (2024) “Statistical analysis of Minsky’s financial instability hypothesis for the 1945–2023 era”, Journal of Risk and Financial Management, 17(1), 32 s., doi: https://doi.org/10.3390/jrfm17010032; A. Ganti (2025) “Understanding Minsky moments: causes, history, and real-world examples”, Investopedia 6.9.2025, https://www.investopedia.com/terms/m/minskymoment.asp; H. Patomäki (2025) Globalizations: The Shape of Things to Come, Routledge: Lontoo, ss. 116-117.
