”Suomen tila 2025” sarjan viimeisessä osassa tarkastelen globaalipolitiikkaa. 2020-luvun alussa Suomen kehitysapu oli eurooppalaista keskitasoa, mutta alle sen mitä muut pohjoismaat antavat. Nyt Orpon hallitus on leikannut ja leikkaamassa yhteensä yli 40 % kehitysavusta, mukaan lukien YK-järjestöjen tuista, mikä tulee edelleen heikentämään Suomen asemaa globaalissa kehityspolitiikassa.[1] Presidentti Alexander Stubb on tehnyt ehdotuksen YK:n uudistamiseksi, mutta sillä ei ole realistista pohjaa. Ehdotus on myös paljolti suunnattu Venäjää vastaan ja se vaikenee kysymyksistä, jotka koskevat maailmantalouden hallintaa. Ydinaseet ovat globaali ongelma, mutta sen sijaan, että Suomi jatkaisi pyrkimystä aseistariisuntaan, siitä on itsestään tullut osa ydinaseongelmaa. Seuraavan vakavan turvallisuuskriisin ytimessä saattaakin olla juuri Suomi ja puolustusyhteistyösopimukset Yhdysvaltain kanssa. Globaalissa ympäristöpolitiikassa Suomi lähinnä vain seuraa EU:ta, joka on ryhtynyt perumaan vihreää siirtymää.
Kylmän sodan aikana Suomi asemoitui maailmanpolitiikassa puolueettomana, eurooppalaisena maana, kuten tekivät myös Itävalta, Ruotsi, Sveitsi ja Irlanti. Muiden pohjoismaiden ja erityisesti Ruotsin tavoin Suomi teki yhteistyötä sitoutumattomien maiden liikkeen kanssa. Suomi ja Ruotsi asettuivat monesti puolustamaan globaalin etelän asiaa. Suomi tasapainotteli idän ja lännen välissä eikä halunnut vaarantaa suhteitaan kumpaakaan olemalla liian lähellä sitoutumattomien maiden liikettä. Kuitenkin Suomen kehitysyhteistyö- ja YK-politiikka ilmensivät aktiivista tukea liikkeelle. Suomi puolsi itäisen ja eteläisen Afrikan vapautusliikkeitä YK:ssa ja muilla foorumeilla. 1970- ja 80-luvuilla Suomi lisäsi varsinkin kahdenvälistä kehitysapuaan ja auttoi esimerkiksi Tansanian sosialistisia kehityspyrkimyksiä.[2] Suomi ja Ruotsi, yhdessä Australian ja Uuden Seelannin kanssa, olivat ainoat teollisuusmaat, jotka äänestivät YK:n yleiskokouksessa Uuden Kansainvälisen Talousjärjestyksen (UKTJ) puolesta vuonna 1974. Tosin Suomi pidättäytyi kannattamasta kehitysmaiden konkreettisempia, radikaaleiksi tulkittuja vaatimuksia.[3]
Kolmannen maailman tukemisesta huolimatta Suomen globaalipolitiikka keskittyi näinä vuosikymmeninä sodan ja rauhan kysymyksiin ja ydinsodan välttämiseen. Jo Kuuban ohjuskriisin aikoihin 1960-luvun alussa presidentti Kekkonen oli päätynyt näkemykseen, että kylmästä sodasta selvitäkseen Suomen ei pidä vain pysyä konfliktin ulkopuolella, vaan tehtävänä on edistää idän ja lännen konfliktin ylittämistä. Hän käytti jopa dialektiikan käsitteitä pohtiessaan näitä asioita: teesi, antiteesi ja synteesi.[4] Aloite suuresta kokouksesta Helsingissä saattoi alun perin olla tarkoitettu kokeiluksi, jolla olisi myös taktista merkitystä silloisessa ajankohtaisessa tilanteessa. Vuoden 1975 ETYK-päätösasiakirja jakautui neljään pääkohtaan eli ”koriin”. Ensimmäinen käsitteli Euroopan turvallisuuskysymyksiä, toisessa päätettiin yhteistyöstä muun muassa taloudessa, tieteessä ja ympäristönsuojelussa, kolmas koski yhteistoimintaa humanitaarisilla aloilla ja piti sisällään vaateita ihmisoikeuksista, ja neljäs konferenssin seurantaa ja tulevia kokouksia. Ajan myötä on vakiintunut tulkinta, että nimenomaan ihmisoikeuskohdat edistivät demokratiaa itäisessä Euroopassa ja Neuvostoliitossa ja siten vaikuttivat olennaisesti kylmän sodan päättymiseen. Osin kyse oli tarkoittamattomista seurauksista. Vaikutukset olivat siitä huolimatta vapauttavia, ainakin ensi vaiheessa.[5]
Suomi toimi sillanrakentajana sekä luottamuksen ja turvallisuuden edistäjänä myös laajemmin. Suomi profiloitui YK:ssa ja eri foorumeilla ydinasekielteisenä, puolueettomana ja monenkeskistä yhteistyötä tukevana valtiona, joka osallistui aktiivisesti aseriisuntaneuvotteluihin ja tuki muun muassa ydinsulkusopimusta (NPT:tä) osana globaalipolitiikkaa. Suomen ulkopoliittinen johto ilmaisi tukensa aloitteille ydinaseettomista vyöhykkeistä (esim. Latinalainen Amerikka, Tyynimeri) ja kävi rakentavaa keskustelua myös Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä. Kun ETYK muuttui ETYJ:ksi vuonna 1994, niin lähtökohtana – jota Suomi aktiivisesti tuki – oli laajamittainen aseriisunta Euroopassa. Tarkoitus oli siirtyä yhteiseen ja yhteistyövaraiseen turvallisuuteen.
Vaikka poliittisessa retoriikassa saatetaan korostaa symbolista jatkuvuutta, Suomen linja on kokenut perustavan muodon- ja suunnanmuutoksen viimeisen 30 vuoden aikana. Käyn ensin läpi muutoksia kehityspolitiikassa ja YK-politiikassa. Siirryn sitten turvallisuuskysymyksiin. Yhteisen turvallisuuden sijaan nyt korostetaan NATOn laajenemista ja asevarustelua, samalla kun suhtautuminen ydinaseisiin on muuttunut. Kolmas asiakokonaisuus koskee globaalihallintaa. Vaikka EU-jäsenyyden myötä omaehtoisuus maailmantalouden hallintaan liittyvissä kysymyksissä väheni, vielä 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa Suomessa käytiin jonkin verran edistyksellistä, sosiaalidemokraattista keskustelua globalisaation demokratisoimisesta.[6] Edistyksen on sittemmin korvannut regressio. Viimein globaaleja ilmastopoliittisia neuvotteluja ryhdyttiin järjestämään 1980-luvun loppupuolelta alkaen. Tälläkin kentällä Suomen kehitys vaikuttaa taannehtivalta, samalla kun Suomi kuluttaa kokoaan paljon enemmän maailman luonnonvaroja ja ympäristöä.
Kehityspolitiikka: tasapainottelevasta solidaarisuudesta uusliberaaliin ”hyvään hallintaan”
Suomen kehityspolitiikkaa 1990-luvun alkuun asti voi luonnehtia ”tasapainottelevaksi solidaarisuudeksi”. Solidaarisuus tarkoitti kolonialismin purkamista, yhteistyötä sitoutumattomien maiden liikkeen kanssa ja aktiivista kehitysapupolitiikkaa. 1970- ja 80-lukujen kehityspolitiikassa oli mukana myös aimo annos identiteettipolitiikkaa. Tuon ajan kehitysyhteistyöpolitiikka heijasteli Suomen idealisoitua identiteettiä pohjoismaisena, puolueettomana maana, joka toimii idän ja lännen välissä. Kun täysimittainen UKTJ ei toteutunut, pohjoismaat alkoivat 1980-luvun alussa keskustella mahdollisuudesta toteuttaa joitakin UKTJ:n tavoitteita pienimuotoisesti. Pohjoismaiden virittelemä “mini-UKTJ” voidaan nähdä osana niiden välittäjäroolia ja tasapainottelevaa solidaarisuutta. Vuonna 1990 Suomen kehitysapu nousi hetkeksi tavoitellulle 0,7 %:n tasolle.
Jo kirjoitussarjan edellisessä osassa totesin, että EU-jäsenyyden myötä Suomen kehityspolitiikka eurooppalaistui. 1990-luvun taitteen kehitysaputasoon ei koskaan palattu. Suomi alkoi kanavoida kutistunutta kehitysapuaan EU:n kautta ja linjasi tavoitteita enenevässä määrin Maailmanpankin näkemysten mukaisiksi. Jo Aho-Viinanen hallituksen aikana 1991–1995 kehitystavoitteisiin otettiin mukaan hallinnon laatu, demokratia ja korruption torjunta. Käsite hyvä hallinta (”good governance”) ilmaantui suomalaisiin dokumentteihin EU-jäsenyyden myötä 1990-luvun jälkipuoliskolla. EU:n ja Maailmanpankin lisäksi myös OECD:n DAC (Development Assistance Committee) korosti tuolloin ”hyvä hallinta”-kriteerejä. Suomi mukautti nämä suositukset omaan kehityspolitiikkaansa.[7]
Kuten monet virallisluonteisen poliittiset käsitteet, myös hyvä hallinta ja siihen usein liitetty ”osallistava kehitys” on sulauma eri teoriaperinteistä ja ideologioista. Osallistavan kehityksen ja hyvän hallinnan käsitteistö kumpuaa kahdesta erillisestä – ja joiltakin osin vastakkaisesta – kehitystulkinnasta. Ensimmäinen on perinteinen, länsimainen liberaali modernisaatioteoria, jonka muotoilivat Walt Rostow, Neil Smelser ja muut 1950- ja 1960-luvuilla. Tämä modernisaatioteoria esittää Yhdysvaltain ja Britannian kaltaiset maat kehityksen huipentumana. 1980- ja 90-luvuille tultaessa teoria tarkoitti käytännössä uusliberalismia ja sen ajamista ainoana oikeana tapana edetä kohti kehitystä, vaurautta ja vapautta. Toinen haara juontaa juurensa länsimaisista yhteiskunnallisista liikkeistä, jotka 1980-luvulta alkaen alkoivat korostaa mikrotason toimintaympäristöjä, paikallista vastarintaa ja vallan hajauttamista, sekä osallistumisen kautta tapahtuvaa voimaantumista. Lisäksi ”hyvä hallinta” dokumenteista voi löytää myös joitakin jälkiä republikaanisesta poliittisesta teoriasta, joka on korostanut hyveiden ja korruption syklejä. Useimmissa hyvän hallinnan tulkinnoissa ja sovellutuksissa uusliberalismilla on ollut hallitseva rooli. Tavallisesti paikallisuuden ja vallan hajautuksen korostaminen on tukenut samaa agendaa.[8]
Hyvän hallinnan ja vastaavien käsitteiden omaksuminen tapahtui osana EU-jäsenyyttä ja yleisempää maailmanlaajuista kehitystä. Näin suomalainen kehityspolitiikka länsimaalaistui organisatorisesti ja uusliberalisoitui ideologisesti. Kehitysyhteistyöhön merkityt määrärahat lisääntyivät jonkin verran ns. Nokia-vuosina, kun talouskasvu oli nopeaa, ja viiveellä vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin (vuoden 2009 BKT-romahduksen jälkeen BKT-osuus nousi ja 2010-luvun alussa kehitysavun BKT-osuus oli hetken yli 0,5%). Sipilän hallitus leikkasi näistä rahoista, Marinin hallitus perui leikkauksia osin, ja Orpon hallitus on vienyt leikkaukset pidemmälle kuin yksikään aiempi hallitus sitten 1990-luvun lamavuosien. Lisäksi nykyään kehitysavulla tuetaan esimerkiksi sotaakäyvää Ukrainaa. Kehitysapubudjetista maksetaan myös pakolaisten vastaanottokuluja ja siviilikriisinhallintaa.[9]
YK-politiikka: uuden talousjärjestyksen tukemisesta liberaaliin epäjärjestykseen
Dekolonisaatiokamppailuiden ja kylmän sodan aikana Ruotsi ja Suomi muodostivat oman puolueettomien maiden blokkinsa. Osin se oli kaikkien pohjoismaiden blokki, mutta Nato-maina Norjan ja Tanskan kannanmuodostus ja äänestyskäyttäytyminen poikkesivat joissakin kysymyksissä. Suomi ja Ruotsi tasapainottelivat niin idän ja lännen kuin pohjoisen ja etelänkin välillä, kumpikin hieman omin painotuksin.[10] Tanska liittyi EU:hun (tai tarkemmin silloiseen Euroopan yhteisöön) 1973, mutta Suomen ja Ruotsin 1995 jäsenyys oli merkittävämpi asia linjamuutoksen kannalta. Pohjoismainen identiteetti on edelleen olemassa joissakin asioissa (esimerkiksi sukupuolten välinen tasa-arvo), mutta EU-jäsenvaltiot toimivat yhdessä aina kun on olemassa yhteinen kanta, ja muulloinkin niiden on tuettava toistensa kantoja. Lisäksi Suomen kiinnostus YK-asioihin on vähentynyt ajan myötä, mikä on liittynyt sekä ulkoministeriön rajallisiin resursseihin että EU:n ja Naton määrittämiin prioriteetteihin.[11]
1970- ja 80-luvuilla Suomi ja Ruotsi (ja osin muutkin pohjoismaat) saattoivat tukea pyrkimyksiä muuttaa maailman talousjärjestystä köyhimpien maiden hyväksi. Vaikka ne eivät hyväksyneet pidemmälle meneviä institutionaalisia UKTJ-ehdotuksia, niin ne olivat valmiita ainakin osin asettumaan kehitysmaiden puolelle esimerkiksi seuraavissa kysymyksissä:[12]
- raaka-aineiden hintojen ja kauppaehtojen vakauttaminen (oletus: vapaamarkkinat tuottavat haitallisia heilahteluja hinnoissa ja johtavat kehitysmaiden tuotteiden hintasuhteiden huononemiseen)
- teknologian siirto ja kapasiteetin rakentaminen (välineet: teollis- ja tekijänoikeuksien keventäminen sekä monikansallisten yritysten sääntely)
- kehitysrahoituksen ja pääoman saatavuuden helpottaminen ilman välittömiä kaupallisia tai muita ehtoja (tavoite: pitkän aikavälin kehityksen tukeminen)
- monikansallisten yritysten sääntely ja valvonta (tavoite: suorat investoinnit ja monikansallisten yhtiöiden toiminta saadaan edesauttamaan paikallista kehitystä, vaikka se tarkoittaisi yhtiöille vähemmän voittoja ja loisi kilpailevaa paikallista toimintaa)
- kansainvälisen kaupankäynnin reiluus (välineet: esimerkiksi tullien alennukset, tarpeen vaatiessa yksipuolisesti, ja myös sellaisilla alueilla kuin maatalous)
Sittemmin Suomi ja Ruotsi ovat osana EU:ta asettuneet lännen puolelle tällaisia vaatimuksia vastaan. Suomi on siis tullut osaksi teollisen lännen blokkia, joka nousi uudelleen johtavaan asemaan YK:ssa ja muissa kansainvälisissä järjestöissä ja neuvotteluissa 1980-luvulla. Kyse oli tietoisesta vastauksesta UKTJ:lle, joka usein yhdistettiin myös OPEC:in nousuun ja 1970-luvun öljykriisiin.[13] Reaganin Yhdysvaltain ja Thatcherin Britannian johdolla suunta muuttui 1980-luvun kuluessa. Yhdysvallat ja EY/EU pystyivät käytännössä sanelemaan neuvotteluiden ehdot ja vaatimukset muulle maailmalle vapaakauppaneuvotteluissa ns. Uruguay-kierroksen aikana 1986-95. Sen jälkeen se pystyi tekemään saman Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa,[14] siihen asti kun Doha-kierroksen epäonnistuminen oli selviö[15]. Näihin ehtoihin ja vaatimuksiin ovat kuuluneet kaupan vapauttaminen, sääntelyn purkaminen, laajamittainen hyödykkeistäminen, teollis- ja tekijänoikeuksien kiristäminen, investointisuoja ja monikansallisten yritysten sääntelyn tekeminen vapaaehtoiseksi. Teollisuusmaat ovat pitäneet korkeita tulleja ja tukiaisia erityisesti maataloustuotteissa, mikä on rajoittanut kehitysmaiden vientimahdollisuuksia, samalla kun ne ovat vaatineet etelää avaamaan markkinoitaan teollisuustuotteille.[16] Dohan kierros epäonnistui, kun globaali kansalaisyhteiskunta ja etelän maat ryhtyivät vastarintaan tällaista kaupan vapauttamista vastaan. Sen jälkeen on käyty kahdenkeskisiä neuvotteluita, joissa vastapuolena on yksi (heikko) kehitysmaa kerrallaan.
Vuonna 2009 syntynyt BRICS (alun perin Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka, sittemmin myös Egypti, Etiopia, Indonesia, Iran ja Yhdistyneet arabiemiraatit) on ylläpitänyt joitakin UKTJ-tyyppisiä vaatimuksia. Koska globaaleja muutoksia ei ole tapahtunut, BRICS-maat ovat pyrkineet toteuttamaan vastaavia uudistuksia omassa piirissään (esimerkiksi luomalla omaehtoisia kehitys- ja vakausrahoitus- sekä kauppa- ja maksujärjestelmiä, joiden toimintaan ei tarvita Yhdysvaltain dollareita). 2020-luvulle tultaessa BRICS:istä on tullut yhä enemmän globaalin etelän ääni maailmanpolitiikassa, samalla kun maailmantalouden ja -politiikan hajoamis- ja jakaantumistendenssit ovat vaiheittain voimistuneet.[17]
Stubbin ehdotus YK-järjestelmän uudistamiseksi
Suomen YK-politiikasta 2010-luvulla tai 2020-luvun alussa ei ole paljon sanottavaa. Tultaessa 2020-luvun puoliväliin presidentti Stubb on ottanut kantaa YK-järjestelmän kehittämiseen. Taustalla ovat Venäjän ja Ukrainan sota sekä yhä syventyvät vastakkainasettelut maailmanpolitiikassa. Stubb on tehnyt näin erityisesti YK:n tulevaisuushuippukokouksessa New Yorkissa syyskuussa 2024 sekä joulukuussa 2025 julkaistussa artikkelissaan Foreign Affairs lehdessä.[18] Hän aloittaa artikkelinsa toteamalla, että
[e]lämme uudessa epäjärjestyksen maailmassa. Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen syntynyt liberaali, sääntöihin perustuva järjestys on nyt kuolemassa. Monenvälinen yhteistyö on väistymässä moninapaisen kilpailun tieltä.
Stubb vetoaa Bidenin hallinnon viljelemään ajatukseen ”sääntöperusteisesta järjestelmästä”. Ilmaisu syntyi Yhdysvaltojen sisäpoliittisissa kamppailuissa. Vaikka liberaaleista maailmanjärjestyksistä on keskusteltu maailmanhistorian eri vaiheissa alkaen aina presidentti Wilsonin 14 pointista vuonna 1918, niin ilmaisu on uusi. Amerikkalaiset demokraatit käyttivät sitä ensi kerran arvostellessaan Bushin hallinnon (ja Blairin Britannian) aloittamaa hyökkäyssotaa Irakissa. Epämääräinen ja joustava termi ”sääntö” on näin korvannut kansainvälisen lain.[19] Kriitikoiden mukaan kansainvälinen laki itse heijastanut eurooppalaisten imperiumien ja sittemmin maailmantalouden hegemonisten valtojen erityisiä intressejä ja ideoita. Toisaalta 2000-luvun globalisoituneessa maailmassa laki määrittää ja asemoi kaikkia toimijoita ja niiden oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka ovat jatkuvien kiistojen kohteena. Laki ei muodosta koherenttia kokonaisuutta, vaan sen eri osat heijastavat keskenään konfliktissa olevia arvoja ja tarkoituksia. Tietyssä kontekstissa vakiintuneet tulkinta- ja soveltamiskäytännöt heijastavat siellä vallitsevia valtasuhteita.[20]
Artikkelissaan Stubb puhuu paitsi epäjärjestyksestä niin myös kolmikantakilpailusta globaalin lännen, globaalin idän ja globaalin etelän välillä. Mikä on tulevan kehityksen suunta? Stubb arvioi, että nykytilanteessa valinta on pitkälti globaalin etelän: (i) joko se asettuu tukemaan sääntöperusteista yhteistyötä amerikkalaisten demokraattien mielessä tai (ii) etelä kallistuu idän puoleen, mikä tarkoittaa moninapaista kilpailua ja hajoamistendenssien vahvistumista. Globaalin etelän vakuuttaminen vaatii kuitenkin joitakin muutoksia. ”Tämä on länsimaiden viimeinen tilaisuus vakuuttaa muu maailma siitä, että ne kykenevät vuoropuheluun monologin sijaan, johdonmukaisuuteen kaksinaismoralismin sijaan ja yhteistyöhön vallankäytön sijaan.” Jotta etelä saadaan vakuutettua, täytyy valtaa tasapainottaa paitsi YK:ssa niin myös WTO:ssa ja Bretton Woods-instituutioissa.
Vaikka Stubbin ehdotukset perustuvat etelän vakuuttamisen logiikkaan, niin ne ovat monimielisiä ja osin ristiriitaisiakin. Yhteistyön vastustajat löytyvät Stubbin mukaan idästä. Hän esittää yksipuolisen tulkinnan, jonka mukaan Kiina ajaa moninapaista kilpailua ja harjoittaa yhteistyötä ensisijaisesti vain rajallisissa BRICS-puitteissa.[21] Stubbin mukaan hyökkäyssodan aloittanut Venäjä pitää puolestaan ulossulkea YK:sta kunnes se oppii käyttäytymään. Stubb näyttää pitävän talousyhteistyötä kehittävää BRICS:iä erityisryhmänä, joka vie maailmaa kohti moninapaista kilpailua, kun taas erityisryhmä Nato, joka on sotilasliitto sen ulkopuolisia vastaan, edustaa hänelle hyvää monenkeskisyyttä. Lopulta Stubb myös mainitsee, että Trumpin Yhdysvallat keskittyy kahdenvälisiin kauppa- ja liiketoimintasopimuksiin, mikä on ristiriidassa monenkeskisen yhteistyön kanssa, mutta pitää silti kiinni stereotyyppisestä ajatuksesta, että vastakkain ovat itä ja länsi.
Tällaisesta näkökulmasta Stubb esittää, että YK-järjestelmää pitää uudistaa kolmella tavalla:
- Turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten määrää tulisi lisätä vähintään viidellä: kaksi Afrikasta, kaksi Aasiasta ja yksi Latinalaisesta Amerikasta.
- Veto-oikeus pitää poistaa. ”Veto-oikeus oli välttämätön toisen maailmansodan jälkimainingeissa, mutta nykymaailmassa se on lamauttanut turvallisuusneuvoston.” Vaikka veto-oikeus poistettaisiin, ainakin Britannia, Kiina, Ranska ja Yhdysvallat olisivat kuitenkin edelleen pysyviä jäseniä.
- Jos turvallisuusneuvoston pysyvä tai kiertävä jäsen rikkoo YK:n peruskirjaa, kuten Venäjä on nyt tehnyt, sen YK-jäsenyys tulisi keskeyttää.
Verrattuna Suomen yleiseen globaalipolitiikkaan 1990-luvulta alkaen, niin Stubbin ehdotus edustaa positiivista muutosta siinä mielessä, että siihen sisältyy ajatus valtioiden välisten valtasuhteiden demokratisoinnista. Valtioiden väliset valtasuhteet kansainvälisissä järjestöissä ja erityisesti YK:ssa ovat vain yksi rajallinen tapa ymmärtää, mitä globaali demokratia voisi tarkoittaa[22], mutta silti ehdotusten suunta voidaan tulkita astetta edistyksellisemmäksi kuin mihin Suomessa on totuttu viime vuosikymmeninä.
Stubbin ehdotuksissa on kuitenkin kaksi olennaista pulmaa. Ensinnäkin ne ovat vailla realistista pohjaa. YK:n peruskirjan muuttaminen edellyttää kaikkien turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten yhtäaikaista hyväksyntää. On vaikea nähdä, että Britannia, Kiina, Ranska, Venäjä ja Yhdysvallat hyväksyisivät veto-oikeuden kertakaikkisen poistamisen – puhumattakaan, että Venäjä hyväksyisi Venäjän itsensä edes väliaikaisen ulosheittämisen. Tällaisesta reformipuheesta tulee helposti retoriikkaa, joka peittoaa sen, että tosiasiassa kaikki tulee jatkumaan kuten ennenkin. Daryl Swanepoel kirjoittaa:
Jokainen huippukokous päättyy samaan steriiliin kuoroon: ”Uudistus on välttämätön.” Jokainen julkilausuma haalistuu yhä uudelleen toistuvassa diplomaattisessa kiirastulessa. YK lupasi muutoksen vuonna 2005. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin turvallisuusneuvosto näyttää identtiseltä ja globaali etelä pysyy vailla ääntä. Onko ihme, että muut rakentavat omia järjestelmiään?[23]
Itse asiassa YK:n turvallisuusneuvoston reformia on käsitelty YK:ssa jo 1980-luvulta alkaen.
Yhtä iso ongelma Stubbin ehdotuksessa on, että se sivuuttaa YK:n turvallisuusneuvoston veto-oikeuden alkuperäisen tarkoituksen. Tavoitteena oli välttää 1930-luvun tapahtumien toistuminen ja pitää kaikissa tilanteissa yllä suurvaltojen välistä keskusteluyhteyttä ja yhteistä foorumia.[24] Stubbin ehdotus on paljolti suunnattu Venäjään vastaan, mikä itsessään on helppo tulkita vihamieliseksi teoksi. Toteuttamiskelpoisten YK-reformien pitää olla ”realistisia” sanan monessa eri mielessä. Järkevä tapa uudistaa veto-oikeutta olisi sellainen, jossa veto-oikeus sinänsä säilyy, mutta se voidaan tarpeen vaatiessa kumota määräenemmistöllä. Tässä on kaksi vaihtoehtoa: joko määräenemmistö (esimerkiksi 2/3 tai 3/4) yleiskokouksessa tai jos demokraattinen kampanja YK:n parlamentaarisen kokouksen puolesta onnistuu, niin määräenemmistö (2/3) sekä yleiskokouksessa että parlamentaarisessa kokouksessa.[25]
Lisäksi Stubbin ehdotukset sivuuttavat poliittisen talouden. Hän toki toteaa, että lännen pitäisi rahoittaa kehityshankkeita ja investoida etelän talouskasvuun. Melkein samaan hengenvetoon hän viittaa Kiinan kasvavaan rooliin (mikä on tapahtunut enemmän lainojen ja investointivirtojen kuin suoranaisen kehitysavun kautta), mutta jättää mainitsematta lännen kehitysavun dramaattiset leikkaukset. Mitä poliittisen talouden ja talouspolitiikan sisältöön tulee, Stubbin puheenvuoroissa ei ole mitään, mikä poikkeaisi lännessä vallitsevista kehitysopeista, jotka kulminoituvat käsitteeseen ”hyvä hallinta”. Puheenvuoroissa ei ole mainintaakaan ehdotuksista ja vaatimuksista, jotka koskevat maailmantalouden reformeja (esimerkiksi UKTJ:ta tai Brandtin komission raporttia mukailevat ehdotukset, tai globaalin kansalaisyhteiskunnan tai BRICS:in aloitteet)[26] Joskus hiljaisuus on äänekästä.
Globaali turvallisuuspolitiikka: aseriisunnasta ydinasevarusteluun
1960-luvun alkupuolelta lähtien Suomi omaksui aktiivisen rooli monenkeskisessä aseriisunnassa, mikä oli sopusoinnussa “sillanrakentaja”-roolin kanssa. Suomi tuki vahvasti ydinaseettomia vyöhykkeitä ja edisti eri tilanteissa myös Pohjolan ydinaseettoman vyöhykkeen ajatusta aina 1960-luvun alkupuolelta 1980-luvun loppuun saakka.[27] Suomi oli ensimmäisiä ydinsulkusopimuksen allekirjoittajia (1968) ja ratifioi sen 1970. Suomi toisti johdonmukaisesti, ettei harkitsekaan ydinaseita ja ettei se salli ydinasetukikohtia tai ydinaseiden kauttakulkua. Suomi painotti myös ydinasemaiden velvoitetta edetä ydinaseiden vähentämiseen (ydinsulkusopimuksen artikla 6), samalla kun se korosti ydinaseiden leviämisen estämistä. Suomi oli aktiivinen YK:n aseidenriisuntakonferenssissa, jossa sitä pidettiin puolueettomana välittäjänä.[28] Suomen oma puolustusbudjetti oli pienehkö ja Suomi teki asehankintoja tasapuolisesti idästä ja lännestä.
Suomen linja alkoi vaiheittain muuntua jo 1990-luvulla. Ensinnäkin EU-jäsenyys alkoi siirtää Suomen aseriisuntapainotuksia asteittain, erityisesti ydinsulkusopimuksen (NPT) tulkinnan suhteen. Suomi alkoi osallistua aseriisunta ja NPT-kysymyksiä koskevaan EU-koordinointiin. Tämä johti siihen, että Suomi tosiasiassa sitoutui näkemyksiin ja teksteihin, joissa ydinasemaiden (Ranska, Britannia) intressit olivat sisäänrakennettuja kompromisseina.[29] EU ei ole koskaan systemaattisesti kyseenalaistanut Ranskan tai Britannian ydinaseita (sen enempää kuin niiden asemaa turvallisuusneuvoston pysyvinä jäseninä), mikä rajoitti ydinsulkusopimuksen artiklaan 6 perustuvaa kritiikkiä ja aktivismia.
Suurempi irtiotto aiempaan tapahtui 2010-luvulla. Artiklaan 6 pohjautuvat ehdotukset ydinaseiden kieltämisestä nousivat esille ydinsulkusopimuksen vuoden 2010 tarkistuskonferenssin aikana ja heti sen jälkeen. Konferenssissa viisi virallisesti tunnustettua ydinasevaltiota – Yhdysvallat, Venäjä, Iso‑Britannia, Ranska ja Kiina – torjuivat vaatimukset kattavan ydinaseiden kieltosopimuksen neuvottelujen käynnistämisestä. Moninaisten vaiheiden jälkeen tämä johti vuonna 2016 alkaneisiin neuvotteluihin ydinaseiden kieltosopimuksesta. Kieltosopimus hyväksyttiin seuraavana vuonna. Wikipedia tiivistää Suomen ja muiden pohjoismaiden, erityisesti Ruotsin, linjan muutoksen näin:
Suomi ja muut Pohjoismaat jättäytyivät ydinaseiden kieltosopimuksen ulkopuolelle. Suomen poisjäämistä on perusteltu esimerkiksi sillä, että liittymällä sopimukseen Suomi epäsuorasti kritisoisi niitä Euroopan maita, joilla itsellään on ydinaseita tai joiden turvallisuus perustuu NATO-jäsenyyden kautta Yhdysvaltain ydinaseisiin. Lisäksi on esitetty, että ydinaseiden kieltosopimukseen liittyminen heikentäisi Suomen sitoutumista ydinsulkusopimukseen sekä Suomen turvallisuuspolitiikan yhtenä peruskivenä olevaa NATO-optiota. Suomen ulkoministeri Pekka Haavisto perusteli myöhemmin sopimuksen vastustusta sillä, että Suomi noudatti linjaa, jota Naton eurooppalaiset jäsenmaat noudattavat.[30]
Tässä linjamuutoksessa ei siis ollut kyse vain EU:sta vaan myös Natosta. Suomesta alettiin tehdä Nato-yhteensopivaa jo 1990-luvulla. Tultaessa 2010-luvun puoliväliin ”Nato-option” käyttäminen alkoi vaikuttaa melkeinpä pelkältä muodollisuudelta, lukuun ottamatta tarvetta kääntää kansalaisten enemmistön mielipide. Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 laukaisi prosessin, joka muutamassa viikossa johti Nato-option lunastamiseen.[31] Suomesta tuli osa liittoumaa, joka nojaa tavanomaisten sotavoimien lisäksi myös ydinpelotteeseen.
Tässä vaiheessa ydinpelote nousi esille ulko- ja turvallisuuspolitiikassa sekä sisäisessä lainsäädäntö- ja keskusteluprosessissa täysin aiemmasta poikkeavalla tavalla. Suomi on alkanut osallistua Naton ydinaseharjoituksiin. Nykyinen ydinenergialaki kieltää ydinaseiden maahantuonnin ja sijoittamisen Suomessa. Nato-jäsenyyden myötä tämä laki on noussut poliittisen keskustelun kohteeksi. Jonkinasteinen lakimuutos on jo ollut esillä ja kansalaisten myötämielisyyttä tällaiselle muutokselle on selvitetty.[32] Puolustusministeri Antti Häkkäsen puhe Naton ydinasepolitiikan seminaarissa Helsingissä 29.4.2025 kertoo suunnanmuutoksen jyrkkyydestä (Häkkänen väittää, että ”olemme aina ymmärtäneet ydinpelotteen merkityksen turvallisuudelle”, mutta ei määrittele kenestä ”meistä” hän puhuu – Suomen poliittisen johdon tai kansalaisten enemmistön mielipide se ei aiemmin ollut):
On erittäin tärkeää, että Nato on edelleen sitoutunut uskottavaan, tehokkaaseen ja vastuulliseen ydinpelotteeseen. Voimme tukea tätä työtä monin eri tavoin, kuten vahvistamalla konventionaalisen ja ydinpuolustuksen suunnittelun yhteistoimivuutta. […] Vahvan konventionaalisen puolustuksen lisäksi Suomi osallistuu Naton ydinasepolitiikkaan ja -päätöksiin ilman ennakkorajoituksia. […] Olemme aina ymmärtäneet ydinpelotteen merkityksen turvallisuudelle. […] Myös muut kuin ydinasevallat voivat osallistua monin eri tavoin, esimerkiksi poliittisin keinoin, antamalla konventionaalista tukea ydinaseoperaatioille, osallistumalla harjoituksiin ja isännöimällä politiikkakeskusteluja […] käynnissä on monia ratkaisevia muutoksia: ensinnäkin päätökset puolustusmenojen lisäämisestä konventionaalisen pelotteen vahvistamiseksi, toiseksi jatkuva työ Naton ydinpelotteen kehittämiseksi ja kolmanneksi, olennainen yhteistyön ja yhtenäisyyden tarve.[33]
Kuten kaikissa aiemmissa muutoksissa, joita blogisarjani on käsitellyt, niin tässäkin asiassa aallon harjalla ratsastavat poliitikot, tutkijat ja journalistit kokeilevat hyväksyttävyyden rajoja. Niin tehdessään he muokkaavat asteittain niin sanottua Overtonin ikkunaa, joka kertoo legitiimin ja hyväksyttävän siirtyvistä rajoista[34]. Esimerkiksi UPI:n tutkijat ovat jo esittäneet, että Nato voisi harkita ydinaseiden tuomista lähemmäs itärajaa, mukaan lukien Suomeen.[35] Tämä edellyttäisi merkittäviä muutoksia Naton linjauksiin ja Suomen lakiin.
Siinä missä kylmän sodan aikana puolueeton Suomi pyrki ratkaisemaan ydinaseiden aiheuttamaa globaaliongelmaa, niin Suomesta on varsinkin 2010- ja 2020-luvuilla tullut yhä keskeisempi osa itse ongelmaa.[36] Olennaista ei ole vain Nato-jäsenyys vaan myös Yhdysvaltain kanssa joulukuussa 2023 solmittu puolustusyhteistyösopimus. Sopimuksessa ei ole rajattu edes ydinaseita pois. Laki kieltää ne Suomen maaperällä, mutta tänne lähetettäviin amerikkalaissotilaihin ja siviileihin sovelletaan ensisijaisesti Yhdysvaltain lakeja.[37] Teknisesti Yhdysvallat pystyy siirtämään ohjuksia parissa päivässä esimerkiksi Ivaloon. Sieltä Yhdysvaltain ohjusten lentoaika Venäjän pohjoisen laivaston kohteisiin olisi vain kolmesta viiteen minuuttia. Jos Venäjä havaitsisi tällaisia ohjuksia Suomen Lapissa tai Norjan Finnmarkissa, todennäköisin seuraus olisi välitön ohjuskriisi Kuuban ohjuskriisin 1962 tapaan.[38] Sellainen voisi johtaa jopa maailmansotaan (Kennedy arvioi pian Kuuban ohjuskriisin jälkeen, että ydinsodan todennäköisyys kriisin aikana oli 40 %).
Globaali ilmastopolitiikka: keskinkertaisuuden sietämätön keveys
Vaikka YK:n Tukholman ympäristökonferenssi pidettiin jo vuonna 1972, varsinaisesti ilmastoasiat nousivat globaalipolitiikan agendalle vasta 1980-luvulla. IPCC (Intergovernmental Panel on Climate Change) perustettiin 1988. YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssi (UNCED) pidettiin Rio de Janeirossa 1992, ja siellä myös hyväksyttiin YK:n ilmastopuitesopimus (UNFCCC). Tästä alkaa se, mitä voidaan kutsua globaaliksi ilmastoneuvottelujärjestelmäksi, jonka ytimessä on COP-kokouksien jatkuva sarja.
Kylmän sodan aikana Suomella ei ollut varsinaista ilmastopolitiikkaa, vaan kantoja alettiin muodostaa 1980-luvun loppupuolella ja 1990-luvun alussa. Sittemmin eli 2000-luvulta alkaen Suomen globaali ilmastopolitiikka on noudattanut pääosin EU-linjauksia. Käsite ”vihreä siirtymä” ilmaantui keskusteluihin 2000- ja 2010-luvuilla. Siitä tuli keskeinen käsite EU-diskursseissa 2010-luvun lopulla, kun Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen esitteli Euroopan vihreän kehityksen ohjelman joulukuussa 2019 (”Green Deal”). EU on profiloinut itseään globaaleilla ilmasto- ja ympäristöfoorumeilla vihreän siirtymän ”johtajana”, joka pyrkii vakuuttamaan muut toimijat myös esimerkkinsä avulla. Euroopan unioni (EU) on sitoutunut kunnianhimoiseen ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaan ja sen keskeinen tavoite on saavuttaa ilmastoneutraalius vuoteen 2050 mennessä.
Kasvihuonepäästöt ovat jatkuvasti lisääntyneet ja on ilmeistä, että vuonna 2025 globaalit päästöt ovat suurempia kuin koskaan tähän asti. Vaikka EU on ainoa merkittävä talousalue, jossa on nähty jonkinasteista suhteellista irtikytkentää kasvun ja päästöjen välillä (talous on kasvanut jonkin verran, joskin hitaasti ja epävakaasti, ja samaan aikaan päästöt ovat vähentyneet 30%), niin ilmastoneutraaliuden tavoite vaikuttaa etäiseltä. Kun otetaan huomioon EU:n tuontiin sisältyvät päästöt, globaaleihin arvoketjuihin ulkoistetut tuotantovaiheet, ja teollisuuden siirtyminen EU:n ulkopuolelle, niin irtikytkentä on osin vain laskennallinen. Siksi on luontevaa argumentoida, että siirtymään kuuluvan ”vihreän talouskasvun” edistäminen on saanut ja saa aikaan vaikutuksia, jotka itse asiassa huonontavat maailmantalouden ilmastokestävyyttä.[39] Ilmastoneutraalius nykyisen kasvumallin puitteissa edellyttäisi ennennäkemättömän ja epärealistisen nopeaa teknologista murrosta,[40] massiivista pääomien uudelleensuuntaamista ja kulutusrakenteen perustavaa muutosta. Tällä hetkellä mikään maa ei ole vielä osoittanut, että ilmastoneutraalisuuden saavuttaminen olisi mahdollista ilman (i) kasvun hidastumista tai talouden supistumista, (ii) päästöjen ulkoistamista (monien valtioiden yhtäaikaiset yritykset ulkoistaa päästöt johtavat koostumuksen virhepäätelmään, eli neutraalisuustavoitteen saavuttaminen siirtämällä päästöjä muualla on koko maailman mittakaavassa loogisesti mahdotonta) tai (iii) laskennallisia kompensaatioratkaisuja, jotka ovat enemmän kosmeettisia kuin todellisia.
Suomi on ratifioinut eli vahvistanut ilmastopuitesopimuksen, Kioton pöytäkirjan ja Pariisin ilmastosopimuksen yhdessä muiden EU:n jäsenmaiden kanssa. Yleisesti Suomi on ollut enemmän sopeutuja ja vaikuttaja EU:n sisällä kuin itsenäinen globaalialoitteiden tekijä. Vaikka Suomen ilmastotavoitteet ovat joillakin alueilla hieman kunnianhimoisempia kuin EU:n, niin tavoitteiden esittäminen ei ole sama asia niiden toteutuminen. Suomi on onnistunut fossiilisten päästöjen vähentämisessä vuodesta 2011, mutta silti Suomen nettopäästöt eivät ole vähentyneet, vaan ne ovat kasvaneet lievästi. Syy on hiilinielujen pieneneminen.[41] Lisäksi Suomen päästöjen vähentämistä on auttanut se, ettei talouskasvua ole juuri ollut.[42] Kuten koko EU:n tapauksessa, niin myös Suomen kohdalla kasvun ja päästöjen irtikytkentä – siinä määrin kuin sitä on tapahtunut – on osin tai paljolti vain laskennallinen. Toisin sanoen päästöjä ulkoistetaan muualle.
Suomen EU- ja globaalipoliittiset vaikutusyritykset ovat rajoittuneet lähinnä Suomen kannalta keskeisiin asioihin: metsiin, hiilinieluihin ja Arktikseen. Suomi on kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa ollut metsien ja hiilinielujen puolestapuhuja, samalla kun juuri hiilinielujen heikkeneminen on tehnyt Suomen omista tavoitteista vaikeasti saavutettavia ja heikentänyt Suomen uskottavuutta. Arktiksen merkityksen korostaminen puheissa ei tarkoita käytännön toimia. Puolet Arktiksen maa-alueesta kuuluu Venäjälle, mutta Ukrainan sodan ja pakotteiden vuoksi melkein kaikki yhteistyö Venäjän kanssa on poikki. Suomi on silti pyrkinyt vähentämään ns. mustan hiilen päästöjä tiukentamalla päästörajoituksia tieliikenteessä ja työkoneissa ja kannustamalla uudempien teknologioiden käyttöön.
Globaali lämpeneminen on kiihtymässä. Kahden asteen raja ylitettäneen jo 2040-luvun alkupuolella ja kolmen asteen raja 2060-luvulla.[43] Käyttääkseni Milan Kunderan metaforaa ”olemisen sietämättömästä keveydestä”, niin nykyinen keveä suhtautuminen ilmastomuutokseen voi vaikuttaa vapauttavalta, mutta sen seuraukset tulevat suurella todennäköisyydellä osoittautumaan sietämättömäksi. Tiedollinen ja moraalinen ongelma on siinä, ettemme koskaan varmuudella tiedä tekojemme todellista painoa. Tämä tarjoaa mahdollisuuden fossiilipolttoaineisiin nojaavalle pääomalle sekä trumpisteille ja muille populistisille ideologeille kieltää ilmeinen. Samalla se tarjoaa syyn yrittää palata menneeseen ”suuruuteen”.[44] Toisin sanoen kun nykyisen ja tulevan kohtaaminen vaikuttaa liian raskaalta, niin voi yrittää paeta nostalgiaan ja fantasioihin.[45] Tämä on jo ehtinyt vaikuttaa Suomen ja EU:n ilmastopolitiikkaan. Sen jälkeen kun vuoden 2024 eurovaaleissa tapahtui uuskonservatiivinen käänne, on EU:ssa alettu perua von der Leyenin toisen komission johdolla jo sovittuja ympäristötoimia, mikä on entisestään vesittänyt vihreää siirtymää.[46]
Kertaus ja loppupohdintoja
Suomen taannehtiva kehitys näkyy monin tavoin globaalipolitiikassa. Kaikilla käsittelemilläni alueilla – kehitys-, YK-, ydinase- ja ilmastopolitiikka – Suomi on luopunut aiemmasta omaehtoisuudesta ja ajoittaisesta aktivismista, jolla se osallistui maailman tulevaisuuden muokkaamiseen ja siten maailmanhistoriaan 1960-luvulta ainakin 1980-luvulle saakka. Nyttemmin Suomesta on tullut pieni, persoonaton ja keskinkertainen osa länttä, jonka johto tyytyy seuraamaan vallitsevia tulkintoja ja oppeja. Länsi itse on kuitenkin muutoksen tilassa. Suomen viime vuosikymmenien päälinjana on ollut osallistua EU-prosesseihin ja tukea Yhdysvaltain johtamaa uusliberaalia ”järjestystä”. Esimerkiksi YK-politiikassa tämä on tapahtunut asettumalla globaalin etelän visioita ja intressejä vastaan. Tämän tulkintakehikon sisällä idästä ja etelästä tulevat uhat näyttäisivät vaativan, että järjestystä pidetään yllä myös yhä suuremman tai tehokkaamman sotilaallisen voiman ja pelotteen avulla.
Nyt 2020-luvun puolivälissä on syntynyt hämmennys uuden epäjärjestyksen edessä. Samalla kun Suomi on – kaikkien aiempien sitoumusten lisäksi – tullut osaksi Yhdysvaltain johtamaa pelotejärjestelmää ja siten ydinaseiden muodostamaa globaaliongelmaa, niin pulmaksi on noussut se, miten me osana länttä voisimme ”vakuuttaa muun maailman siitä, että länsi kykenee vuoropuheluun monologin sijaan, johdonmukaisuuteen kaksinaismoralismin sijaan ja yhteistyöhön vallankäytön sijaan”. Tähän mennessä esitetyt ratkaisut eivät ole vakuuttavia. Epärealistiset YK-reformiehdotukset eivät kanna pitkälle, varsinkin kun monet keskeiset toimijat voivat helposti tulkita ne vihamielisiksi. Samalla entisenkaltainen liberaali länsi on itse hajoamassa. Nämä hajoamistendenssit ovat seurausta aikaisempien vuosikymmenien politiikasta ja valinnoista ja niiden seurauksista.
Ilmastopolitiikka eroaa muista globaalipolitiikan alueista siinä, että meillä ei ole vertailukohtaa Bretton Woods -järjestelmän tai kylmän sodan ajoilta. Tällä kentällä EU on pyrkinyt esittämään itsensä esimerkkinä ja johtajana. Suomi on puolestaan omaksumaan vielä hieman kunnianhimoisempia tavoitteita kuin EU. Nyt 2020-luvun puolivälissä hämmennys ja sekasorto näyttäisivät olevan valtaamassa alaa myös EU:n ilmastopolitiikassa. Samaan aikaan kun on yhä ilmeisempää, että ilmastoneutraalisuuden saavuttaminen 10–25 vuoden aikajänteellä ei ole nykykeinoilla realistista, ja että globaali lämpeneminen on kiihtymässä, EU on alkanut perua jo sovittuja ilmastotoimia. Suomi ei ole lähestynyt hiilineutraaliutta vaan pikemmin nettopäästöt ovat lisääntyneet. Tässä kontekstissa Suomen sisällä on alettu käydä keskustelua tavoitteiden väljentämisestä.
Vaikka analyysini voi tuntua negatiiviselta ja pessimistiseltä, siihen sisältyy ajatuksia nykyistä paremmasta suunnasta, jos ei muutoin niin ainakin moninaisten kontrastien kautta (katso myös skenaariot osan 3 lopussa). Toivon pilkahduksia voi nähdä jo siinäkin, että joku edes ehdottaa vuoropuhelua, yhteistyötä ja kansainvälisten järjestöjen demokratisaatiota, vaikka argumentti ei olisikaan muilta osin vakuuttava.
Kolme vuosikymmentä sitten haastattelin rauhantutkija Johan Galtungia. Hän totesi, että ”länsi ei vielä ole löytänyt vastavuoroisuutta, se ei ymmärrä, että se mitä toinen tekee, johtuu myös sen omista tekemisistä”. Hän vertasi tätä pienen lapsen kognitiiviseen kehitysvaiheeseen ja jatkoi, että ”dialogiin antautuminen olisi jo itsessään terapiaa lännelle”. Lännellä on taipumusta nähdä paholaisia ympärillään, mutta sen pitäisi ”aloittaa dialogi paholaisten kanssa, joiden kuvitellaan väijyvän keskuksen – siis lännen – ulkopuolella”. Galtung alleviivasi, että ”kognitiivisen ja moraalisen kehityksen portailla voi nousta”.[47]
Nämä huomiot ovat nyt vieläkin ajankohtaisempia kuin kolme vuosikymmentä sitten. Oppimista tapahtuu, mutta kuten olemme viime vuosikymmeninä nähneet, oppiminen voi olla myös taannehtivaa. Parhaimmassakin tapauksessa, eli silloin kun kollektiivisen oppimisen suunta on ylöspäin, se on vaikeaa ja vie aikaa.
Viitteet
[1] Tämä on Suomen kehitysyhteistyörahoituksen tilanne, jos valtiovarainministerin budjettiriiheen 2025 tekemä ehdotus toteutuu. Ks. “Fingon politiikkamuistio: budjettiriihi 2025”, saatavilla osoitteessa https://fingo.fi/wp-content/uploads/2025/09/Fingon-politiikkamuistio-budjettiriiheen-25-v010925.pdf.
[2] Ks. Essi Lamberg (2021) “Development cooperation and national planning: analysing Finnish complicity in postcolonial Tanzania’s decentralization reform and regional development”, Planning Perspectives, 36:4, ss. 689–717, saatavilla osoitteessa https://doi.org/10.1080/02665433.2020.1851292.
[3] Äänestyskäyttäytyminen on dokumentoitu mm. artikkelissa Branislav Gosovic and John Gerard Ruggie (1976) “On the creation of a new international economic order: issue linkage and the Seventh Special Session of the UN General Assembly”, International Organization, 30:2, ss. 309–345, http://www.jstor.org/stable/2706262.
[4] Kekkonen kirjoitti pian Kuuban ohjuskriisin jälkeen vuonna 1963: “En ole marxilainen enkä hegeliläinen, mutta optimistissani uskon, että historiallinen kehitys tuo synteesin nykyisen taistelun tilalle.” Samassa yhteydessä hän viittaa Frankfurtin kriittisen teorian koulukuntaan kuuluvaan Erich Frommiin ja englantilaiseen sosialistiin Richard Crossmaniin. Urho Kekkonen (1976) Kirjeitä myllystäni 1956-67, Helsinki: Otava, ss. 155–156.
[5] Ks. Heikki Patomäki (2024) “The relevance of the Helsinki process and the Charter of Paris for future security policies and institutions”, Ritsumeikan International Studies, 36:4, ss. 133–53, saatavilla osoitteessa https://patomaki.fi/wp-content/uploads/2025/03/PATOMAKI-The-Relevance-of-the-Helsinki-Process-FINAL-Ritsumeikan-Review-version.pdf.
[6] Kesäkuussa 2001 julkaistu Lipposen hallituksen uusliberalismi-henkinen selvitys esitti, että globalisaatio on enimmäkseen hyvä asia: ”Suomi on tähän saakka kuulunut globalisaation menestyjiin, ja sillä on hyvät mahdollisuudet menestyä edelleenkin”. Hallituksen kanta oli, että koska kaikki eivät ole voittajia, tarvitaan yhteisvastuullisuutta ja rikkaiden hyväntekeväisyyttä köyhyyttä lievittämään. Ensisijainen vastuu on silti mailla itsellään. Presidentti Halosen ja Tansanian presidentin Benjamin Mkapan johdolla toiminut, kansainvälisen työjärjestön ILO:n asettama maailmankomissio julkaisi helmikuussa 2004 varsin toisenlaisen raportin A Fair Globalization: Creating Opportunities for All (Geneva: ILO (World Commission on the Social Dimension of Globalization), saatavilla osoitteessa https://webapps.ilo.org/public/libdoc/ilo/2004/104B09_19_engl.pdf). Raportin mukaan käynnissä olevan globalisaation mahdolliset hyödyt ovat epävarmoja, monitulkintaisia ja ristiriitaisia. Sikäli kuin joitain hyötyjä on ollut, ne ovat jakautuneet yhä epätasaisemmin. Raportissa kuuluu uusliberaalin globalisaation arvostelijoiden ääni enemmän kuin useimmissa virallisissa raporteissa. Esimerkiksi vapaiden ammattijärjestöjen liitto ja monet kansalaisjärjestöt juhlivat raporttia merkittävänä läpimurtona. Raportti ei kuitenkaan juurikaan vaikuttanut Suomen 2000-luvun globaalipolitiikkaan. Julkaisin raportista myötämielisen puheenvuoron, jossa kirjoitin mm. että ”[a]nalyysi on uskaliaampi kuin siitä johdetut suositukset[; s]ilti suosituksetkin kyseenalaistavat Suomen ja EU:n linjaukset”. Heikki Patomäki (2004) ”Onko Halonen palauttamassa moraalin ulkopolitiikkaan?”, Helsingin Sanomat 14.3.2004, saatavilla osoitteessa https://www.hs.fi/feature/art-2000004209576.html.
[7] Osallistuin OECD:n DAC-komitean kokoukseen Bamakossa, Malissa, toukokuussa 1998. Vaikka edustin kansainvälistä kansalaisjärjestöä nimeltä Network Institute for Global Democratisation (NIGD), osallistumiseni järjesti ja rahoitti Suomen ulkoministeriö. Vuoden 1999 artikkelini “Good Governance of the World Economy?”, Alternatives, 24:1, ss. 119–142, on muokattu, tarkistettu ja laajennettu versio raportistani Suomen ulkoministeriölle. Saatavilla osoitteessa https://www.jstor.org/stable/40644934.
[8] Ks. tarkemmin artikkelini “Good Governance of the World Economy?” [viite 7].
[9] Tietoja kehitysavun muutoksista ja kohteista löytyy UM:n sivulta ”Kehitysyhteistyön määrärahat ja tilastot”: https://um.fi/suomen-kehitysyhteistyon-maararahat#:~:text=Tilastoja%20Suomen%20kehitysyhteisty%C3%B6maksatuksista%20viime%20vuosikymmenilt%C3%A4%3A%20Suomen%20kehitysyhteisty%C3%B6n%20m%C3%A4%C3%A4r%C3%A4rahat,kumppaneille%20sek%C3%A4%20monenkeskiset%20tuet%202017%E2%80%932024%20%28PDF%2C%2020%20KB%29.
[10] Ks. Steven Holloway (1990) “Forty years of United Nations General Assembly voting”, Canadian Journal of Political Science / Revue Canadienne de Science Politique, 23:2, ss. 279–96. http://www.jstor.org/stable/3228392.
[11] Nämä näkökohdat löytyvät esimerkiksi artikkelista Hanna Tuominen & Anna Kronlund (2023) “The United Nations and Nordic identity: reflections on Finnish UN policy in the 2000s”, Nordic Review of International Studies, 2/2023, ss. 5-23, saatavilla osoitteessa https://nris.journal.fi/issue/download/10844/2209.
[12] Alkuperäinen UKTJ-julistus: “Declaration on the Establishment of a New International Economic Order. UN. General Assembly (6th special sess. 1974), https://digitallibrary.un.org/record/218450?v=pdf. YK-arkistoista löytyvät myös valtioiden taloudellisia oikeuksia ja velvollisuuksia käsittelevä peruskirja ja muut yritykset institutionaalisesti täsmentää UKTJ:tä. Neuvottelujen kulusta, ks. Gosovic & Ruggie [viite 3]. Klassinen analyysi UKTJ-pyrkimysten sisällöstä on Robert W. Cox (1979) “Ideologies and the new international economic order : reflections on some recent literature”, International Organization, 33:2, ss. 257–302, saatavilla osoitteessa https://www.jstor.org/stable/pdf/2706612.pdf. UKTJ:n relevanssista 2020-luvun globaalissa poliittisessa taloudessa, ks. José Miguel Ahumada & Ha-Joon Chang (2025) “A new international economic order for the twenty-first century: an agenda for industrial and trade policies from the Global South”, Review of Keynesian Economics, 13:4, ss. 562–580, DOI: https://doi.org/10.4337/roke.2025.04.06.
[13] Livingston on analysoinut Reaganin hallinnon yrityksiä poistaa pohjoinen-etelä-suhteet maailmanpolitiikan agendalta 1980-luvun alussa. Lopulta yritykset onnistuivat. Ks. Steven G. Livingston (1992) ”The Politics of international agenda-setting: Reagan and North-South relations”, International Studies Quarterly, 36:3, ss. 313–330, saatavilla osoitteessa https://www.jstor.org/stable/2600775.
[14] John Braithwaite & Peter Drahos (2000) Global Business Regulation, Cambridge: Cambridge University Press, s. 27 (ja yleisemmin koko luku 1).
[15] Epäonnistuminen alkoi olla selvää jo 2006 vaiheilla, mutta lopullisesti epäonnistuminen tunnustettiin laajasti vuonna 2015 Nairobissa pidetyn ministerikokouksen jälkeen.
[16] WTO:ssa käytyjen neuvottelujen sisällöstä ja valtasuhteista, ks. luku 3, ”Maailman kauppajärjestö (WTO)” kirjassa Heikki Patomäki & Teivo Teivainen (2003) Globaali demokratia, Helsinki: Gaudeamus, ss. 85–102.
[17] BRICSin keskeisiä käsitteitä ja tavoitteita erittelen mm. luvussa ”An analysis of conflicts and the world monetary system”, teoksessa J. Morgan & H. Patomäki (toim.) (2026) Deweaponizing Interdependence. Bringing the Idea of International Clearing Union into the 21st Century, Lontoo: Bloomsbury, ss. 165–172, ilmestyy helmikuussa, jonka jälkeen vapaasti saatavilla osoitteessa https://www.bloomsbury.com/uk/deweaponizing-interdependence-9781350574809/. Globaalin poliittisen talouden hajoamistendenssien ja konfliktien syistä, ks. myös Heikki Patomäki (2018) Disintegrative Tendencies in Global Political Economy: Exits and Conflicts, Abingdon: Routledge, vapaasti ladattavissa osoitteessa https://www.routledge.com/Disintegrative-Tendencies-in-Global-Political-Economy-Exits-and-Conflicts/Patomaki/p/book/9780367357573. Ks. myös tämän kirjoitussarjan toinen osa ja erityisesti sen loppupuoli, osoitteessa https://patomaki.fi/2025/10/suomen-tila-2025-ulko-ja-turvallisuuspolitiikka/. ”Juuri kun Suomi on lopulta saatu hivutetuksi liberaalin maailmanjärjestyksen aivan ”ytimeen”, niin tuo järjestys onkin sisäsyntyisessä kriisissä ja sen loppu näyttäisi olevan lähellä.”
[18] ”Stubb esitti YK:ssa kolme ehdotusta turvallisuusneuvoston uudistamiseksi”, YLE Verkkouutiset 23.9.2024, saatavilla osoitteessa https://yle.fi/a/74-20113484; Alexander Stubb (2026) ”The West’s last chance. How to build a new global order before it’s too late”, Foreign Affairs, 2.12.2025, saatavilla osoitteessa https://www.foreignaffairs.com/united-states/wests-last-chance.
[19] Johdatus käsitteen ”sääntöihin perustuva järjestys” lyhyeen historiaan, ks. Wikipedia-artikkeli: https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4%C3%A4nt%C3%B6ihin_perustuva_kansainv%C3%A4linen_j%C3%A4rjestys.
[20] Lain roolista modernissa, globalisoituneessa maailmassa ja kapitalistisessa maailmantaloudessa, ks. Martti Koskenniemi (2025) ”The Laws that rule us. The legal infrastructure of global capitalism”, New Left Review, 154 (July/Aug), ss. 15–48, saatavilla osoitteessa https://newleftreview.org/issues/ii154/articles/the-laws-that-rule-us.
[21] Sen jälkeen kun Kiina liittyi WTO:hon vuonna 2001, se on osallistunut rakentavasti kaikkien keskeisten multilateraalisten järjestöjen toimintaan. Länsimaat ovat usein arvostelleet Kiinaa WTO:ssa, mutta aina kun WTO:ssa on tehty Kiinan kannalta ei-toivottuja päätöksiä kauppakiistoissa, se on mukautunut niihin. Kiina on myös osallistunut Bretton Woods-instituutioiden toimintaan täysipainoisesti, vaikka länsi ei ole hyväksynyt sen pyrkimyksiä muuttaa rahoitus- ja valtasuhteita niiden sisällä. 2000-luvulla Kiina on alkanut käyttää veto-oikeuttaan YK:n turvallisuusneuvostossa aiempaa useammin (esimerkiksi Syyrian sisällissodan yhteydessä). Kuitenkin se on käyttänyt vetoa harvemmin kuin Yhdysvallat myös viimeisen neljännesvuosisadan aikana.
[22] Ks. Patomäki & Teivainen, Globaali demokratia, erityisesti luku 1[viite 16].
[23] Daryl Swanepoel (2025) ”When power refuses to evolve: rethinking global governance”, Katoikos.world 16.10.2025, saatavilla osoitteessa https://katoikos.world/analysis/when-power-refuses-to-evolve-rethinking-global-governance-chinas-global-governance-initiative-isnt-defiance-its-a-response-to-paralysis.html.
[24] Ks. Heikki Patomäki, Tapio Kanninen ja Heikki Talvitie (2025) “Geohistorical Context of the Book: Can the United Nations Remain Relevant in the 2020s and beyond?”, teoksessa T. Kanninen and J. Torpey (toim.) Revitalizing the United Nations, Abingdon: Routledge, ss. 7–28, saatavilla osoitteessa https://www.taylorfrancis.com/books/oa-edit/10.4324/9781003565765/revitalizing-united-nations-tapio-kanninen-john-torpey.
[25] Kampanja YK:n parlamentaarisen kokouksen puolesta (”The Campaign for a United Nations Parliamentary Assembly”) käynnistyi vuonna 2007 ja olen ollut yksi sen monista tukijoista alusta lähtien. Kampanjan sivut löytyvät osoitteesta https://www.unpacampaign.org/. Ehdotus veton kumoamisesta kaksoismääräenemmistöllä löytyy tuoreesta dokumentista ”YK:n toinen peruskirja” (”The Second UN Charter”). ”Toinen peruskirja” on Global Governance Forumin ja sen toiminnanjohtajan Augusto Lopez-Clarosin käynnistämä hanke. Lopullinen teksti julkaistiin 2025 ja se löytyy osoitteesta https://globalgovernanceforum.org/wp-content/uploads/2024/09/A-Second-United-Nations-Charter.pdf.
[26] Ks. kolmas skenaario blogisarjan edellisen osa lopussa, ”Suomen tila 2025: EU-politiikka”, saatavilla osoitteessa https://patomaki.fi/2025/11/suomen-tila-2025-eu-politiikka/.
[27] Ks. luku 8, ”Pohjolan ydinaseeton vyöhyke”, teoksessa Raimo Väyrynen (2024) Suomi ja ydinaseet, Helsinki: Rosebud Books, ss. 224–256. Pohjolan ydinaseeton vyöhyke säilyi Suomen ja monien muiden maiden ja toimijoiden agendalla aina kylmän sodan päättymiseen saakka. Yhdysvallat vastusti tällaisia vyöhykkeitä. Sen kanta oli, että ydinasepelote on tehokkaampi rauhan tae kuin ydinaseettomat vyöhykkeet. Mt., s 251.
[28] Hyvä tiivistelmä Suomen aktiivisesta toiminnasta YK:ssa, mukaan lukien aseriisunnassa, on Unto Vesa (2012) “Finland in the United Nations. Consistent and Credible Constructivism”, Finnish Foreign Policy Papers 02/2012, Helsinki: FIIA, saatavilla osoitteessa https://fiia.fi/wp-content/uploads/2017/01/ffpp02.pdf.
[29] Tapio Juntunen katsoo, että 1990-luvun muutoksilla oli kaksi keskeistä syytä: kylmän sodan päättyminen itsessään sekä Suomen EU-jäsenyys. Tapio Juntunen (2025) “Finnish nuclear arms control and disarmament diplomacy: the dawn of pragmatic gradualism?”, teoksessa A.Brodén, T.Jonter & E. Rosengren (toim.) Nuclear Arms Control, Non-Proliferation and Disarmament in the Nordic region. Lessons from the Past and Possible Routes Ahead, Stockholm: The Swedish Institute of International Affairs, erit. ss. 15-16, saatavilla osoitteessa https://www.ui.se/globalassets/ui.se-eng/publications/ui-publications/2025/ui-report-no.-2-2025-ui-amc-2.pdf.
[30] “Ydinaseiden kieltosopimus”, https://fi.wikipedia.org/wiki/Ydinaseiden_kieltosopimus. Suomi oli tässä asiassa Ruotsia konservatiivisempi, ja pian kieltosopimusta koskevan päätöksen jälkeen Suomi oli aloitteellisempi ydinpelotteen ”luonnollistamisessa”. Tutkimuksellinen analyysi, ks. Tapio Juntunen ja Emma Rosengren (2024) ”Naturalising nuclear deterrence: A comparative analysis of Finnish and Swedish discourses on nuclear weapon politics, 2016-22”, Nordic Review of International Studies, 3/2024, ss. 24-45, saatavilla osoitteessa https://nris.journal.fi/article/view/144731/94727.
[31] Olen käsitellyt Natoon liittymisen pitkää prosessia tämän blogisarjan toisessa osassa, ”Suomen tila 2025: ulko- ja turvallisuuspolitiikka”, https://patomaki.fi/2025/10/suomen-tila-2025-ulko-ja-turvallisuuspolitiikka/.
[32] Ks. Hanna Wass et.al. (2025) “Citizens in the turmoil of world politics: finns’ foreign and security policy expectations two years after joining NATO”, NATOpoll Policy Brief 1/2025, ss. 23-25, saatavilla osoitteessa https://www.helsinki.fi/assets/drupal/2025-05/NATOpoll%20policy%20brief%201_2025_English.pdf.
[33] Puolustusministeri Antti Häkkäsen puhe Naton ydinasepolitiikan seminaarissa Helsingissä 29.4.2025, Puolustusministeriö 8.5.2025, saatavilla osoitteessa https://defmin.fi/-/puolustusministeri-antti-hakkasen-puhe-naton-ydinasepolitiikan-seminaarissa-helsingissa-29.4.2025.
[34] Termi ”Overtonin ikkuna” tulee Joseph P. Overtonin (1960–2003), Mackinacin julkisen politiikan keskuksen entiseen varapuheenjohtajan nimestä. Ajatuksena on, että vallitseva julkinen mielipide tekee kulloinkin oletuksia eri mahdollisuuksista akselilla ”mahdoton – radikaali – hyväksyttävä – kohtuullinen/järkevä – suosittu politiikka”. Tätä ikkunaa voidaan siirtää tekemällä aiemmin mahdottomaksi, liian radikaaliksi tai kohtuuttomaksi pidetyistä asioista enenevässä määrin hyväksyttäviä, järkeviä tai jopa suosittuja (ja myös päinvastoin). Viimeisen vuosikymmenen aikana käsitettä on käytetty luomaan tarkoituksellista muutosta kohti libertaarisen tai nationalistisen oikeiston tavoitteita. Ks. esim. Laura Marsh (2016) “The flaws of the Overton window theory: how an obscure libertarian idea became the go-to explanation for this year’s crazy politics”, New Republic 27.10.2016, saatavilla osoitteessa https://newrepublic.com/article/138003/flaws-overton-window-theory.
[35] ”Naton kannattaisi vielä vahvistaa Venäjän vastaista rajaansa, suomalaistutkijat esittävät. Ulkopoliittisen instituutin tutkijat sanovat, että Nato voisi myös harkita ydinaseiden tuomista lähemmäs itärajaa”, YLE Verkkouutiset 4.12.2025, saatavilla osoitteessa https://yle.fi/a/74-20197740.
[36] Ydinaseiden aiheuttaman ongelman luonteesta, ihmiskunnan tulevaisuudesta, ja mahdollisista refleksiivisistä ratkaisuista ongelmaan, ks. luku 6 ”How will the cold war end? Non-fixed pasts, reflexive futures, and the transformation of the temporality of human existence”, kirjassa Heikki Patomäki (2023) World Statehood. The Future of World Politics, Cham: Springer, saatavilla (oikeiden kirjastojen verkostossa) https://link.springer.com/book/10.1007/978-3-031-32305-8.
[37] Puolustusministeriön sivuilla todetaan, että ”neuvotteluissa Suomi piti tärkeänä varmistaa, että toimiessaan Suomessa sopimuksen mukaisesti Yhdysvallat kunnioittaa Suomen suvereniteettia, lainsäädäntöä ja kansainvälisoikeudellisia velvoitteita, myös varastoitaessa tietynlaista materiaalia Suomen alueelle”. Sopimukseen ei kuitenkaan tullut kirjausta, että ydinaseita ei saisi tuoda Suomeen. ”Puolustusyhteistyösopimus Yhdysvaltojen kanssa”, Puolustusministeriö, https://defmin.fi/vastuualueet/kansainvalinen-puolustusyhteistyo/kansainvaliset-sopimukset/puolustusyhteistyosopimus-yhdysvaltojen-kanssa-dca-.
[38] Ks. Vladimir Marakhonov (2025) “The looming missile crisis in the Arctic”, Bulletin of the Atomic Scientists 4.12.2025, saatavilla osoitteessa https://thebulletin.org/2025/12/the-looming-missile-crisis-in-the-arctic/.
[39] R. Vezzoni (2025) On Social Change and Ecological Necessity: The Ecological Political Economy of Green Transition Attempts in the European Union, University of Helsinki (Dissertationes Universitatis Helsingiensis 374/2025), saatavilla osoitteessa https://helda.helsinki.fi/items/acbd85e9-5a38-464c-8635-9fad01dfa992.
[40] Tällaisessa teknologiaoptimismissa on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin menneisyys rakennettiin hiilidioksidipitoisten teknologioiden ympärille, mutta odotamme tulevaisuutta, jota ei rakenneta niiden ympärille. Siksi emme voi vain ekstrapoloida tulevan teknologian kehitystä menneisyyden pohjalta. Toiseksi monin tavoin ehdollisia ja epävarmoja mahdollisia tulevaisuuksia pidetään teknologiaoptimistisissa malleissa eräänlaisena ”faktoina”, joiden vain odotamme tapahtuvan. Jamie Morgan & Heikki Patomäki (2021) “Planetary good governance after the Paris Agreement: the case for a global greenhouse gas tax”, Journal of Environmental Management, (292): August, erit. ss. 2-3, doi: https://doi.org/10.1016/j.jenvman.2021.112753.
[41] “Ilmastopaneeli: Suomi voi yhä saavuttaa hiilineutraaliuden, vaikka metsät ovatkin nyt päästölähde. Paneelin mukaan hiilinielujen katoaminen vaikeuttaa tavoitteen saavuttamista, mutta ei tee siitä mahdotonta.” YLE Verkkouutiset 13.3.2025, saatavilla osoitteessa https://yle.fi/a/74-20149043.
[42] Väestö on kasvanut siirtolaisuuden ansiosta edelleen jonkin verran joten kokonaisuutena talous on kasvanut hivenen, mutta Suomessa ei ole ollut lainkaan henkeä kohti laskettua talouskasvua vuoden 2008 jälkeen. Ks. blogisarjan ensimmäinen osa, “Suomen tila 2025: talouspolitiikka ja sen tulevaisuus”, https://patomaki.fi/2025/10/suomen-tila-2025-talouspolitiikka-ja-sen-tulevaisuus/.
[43] Evidenssiä lämpenemisen tai kuumenemisen kiihtymisestä, ks. esim. William J. Ripple ym (2025) “The 2025 state of the climate report: a planet on the brink”, BioScience, advance access publication, https://doi.org/10.1093/biosci/biaf149. Arvioni kahden ja kolmen asteen saavuttamisesta perustuu aktuaaliseen vuosi-vuodelta dataan, kahdenkymmenen vuoden keskiarvon sijasta. Analysoin ilmastomuutoksen kiihtymisen todennäköisiä ja mahdollisia seurauksia maailmanpolitiikan ja globaalihallinnan kannalta esseessä Heikki Patomäki (ilmestyy) “World system futures: scenarios for the 21st century”, teoksessa M.Albert & B.Buzan (toim.) World System Science, Cambridge: Cambridge University Press, ilmestyy 2026.
[44] Ks. Heikki Patomäki (2025) “The temporal logic of Trump II’s climate denialism”, World & New World Journal 18.8.2025, saatavilla myös espanjaksi, saksaksi, arabiaksi, ranskaksi ja koreaksi, at https://worldandnewworld.com/climate-change-and-the-temporal-logic/#pll_switcher.
[45] Hegelin kuuluisa ”onneton tietoisuus” syntyy, kun henkilö kuvittelee toisen maailman, kenties tuonpuoleisen, jossa vallitsevien olosuhteiden ja valta- ja riippuvuussuhteiden todellisuus on voitettu. Nykymaailman raskas todellisuus korvataan uskonnon sijaan usein esimerkiksi saippuasarjojen ja nostalgian fantasiamaailmoilla. Sellaiset kaupalliset mediat, kuten Fox News, ja tabloidit, kuten Sun tai Iltalehti, yhdistävät skandaaleja, urheilua, saippuasarjoja ja nostalgiaa nationalismiin ja uusliberalismiin. Yhä epätasa-arvoisemmaksi muuttuvassa yhteiskunnassa esiin on noussut enenevässä määrin satamiljonäärejä ja miljardöörejä (mukaan lukien Trumpin kaltaiset hahmot), jotka haluavat rahoittaa avokätisesti laitaoikeistoa ja radikaalioikeistoa ja edesauttaa niiden vaalivoittoja. Rahalla ostetaan näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa.
[46] Ks. Antti Ronkainen (2025) ”Ursula von der Leyenin muodonmuutos ja Euroopan ympäristöpolitiikan taantuma”, Kalevi Sorsa säätiön blogi 5.11.2025, saatavilla osoitteessa https://sorsafoundation.fi/ursula-von-der-leyenin-muodonmuutos-ja-euroopan-ymparistopolitiikan-taantuma/.
[47] Heikki Patomäki, Johan Galtungin haastattelu (1994) ”Rauhantutkijat politiikan kentille osallistumaan!”, Kosmopolis, 24:3, ss. 39-54. Kosmopoliksen vanhat numerot eivät ole saatavilla verkossa ja skannattu tiedosto on liian iso patomaki.fi sivuille, mutta lähetän pdf:n sähköpostitse pyytäjille.
