On selvää, että öljytankkerien kaappaukset, Yhdysvaltain hyökkäykset Venezuelaan ja Maduron kidnappaus rikkovat monia lakeja vastaan. Näihin kuuluvat YK:n peruskirja, merioikeussopimus (UNCLOS) ja 1988 huumekauppaa koskeva yleissopimus. Hyökkäys on ongelmallinen myös Yhdysvaltain oman poliittisen ja oikeusjärjestelmän kannalta. Trumpin hallinto toimii ilman kongressin lupaa ja sivuuttaa muitakin lakinäkökohtia. Tässä blogissa pohdin sitä, missä määrin hyökkäys vain syventää taantumista kohti perinteistä imperialismia ja missä määrin kyse on pikemminkin siitä, että vanha on kuolemassa mutta uusi ei voi vielä syntyä; tässä välitilassa ilmenee suuri määrä patologisia oireita.
Amerikkalaiset ovat jo vuosikymmeniä olleet huolestuneita Yhdysvaltain laskevasta hegemoniasta ja sen seurauksista. Kuten poliittinen taloustieteilijä Susan Strange varoitti jo vuonna 1987, ”myytti menetetystä hegemoniasta on taipuvainen herättämään vain pessimismiä, epätoivoa ja vakaumuksen siitä, että näissä epäsuotuisissa olosuhteissa ainoa vaihtoehto on jättää kaikki muut huomiotta ja huolehtia omista itsekeskeisistä kansallisista eduista”. Yhdysvallat alkoi jo 1980-luvulla jättäytyä pois kansainvälisistä sopimuksista ja järjestöistä, joiden se katsoi olevan vastoin Yhdysvaltain etuja ja näkemyksiä, sekä rahoituskiristää YK-järjestelmää mukautumaan omaan tahtoonsa.
Uusliberalismin nousu ja kylmän sodan päättyminen loivat lyhyeksi aikaa ”yksinapaisen hetken”, jolloin Yhdysvallat ja sen ajama ideologia näyttivät olevan kiistattomassa johtoasemassa. Se myös mahdollisti kaksoisstandardit: muiden piti noudattaa USA:n asettamia tai tulkitsemia sääntöjä, mutta tarpeen vaatiessa maa itse oli sääntöjen yläpuolella.
USA:n suhteellisen asema lasku jatkui 2000-luvulta alkaen ja pian huoli hegemonisesta laskusta nousi jälleen. Uuskonservatiivit visioivat ”uutta amerikkalaista vuosisataa” ja käynnistivät globaalin sodan ”terrorismia” vastaan. Trump käynnisti kauppasodan Kiinaa vastaan ja irtisanoutui yhä useammista sopimuksista ja instituutioista. Obaman ja Bidenin demokraattihallinnot pehmentelivät ja peruuttelivat uuskonservatiivien ja Trumpin jyrkimpiä linjauksia, kuitenkaan muuttamatta suuntaa olennaisella tavalla.
Trumpin hallintojen tavoite ”tehdä Amerikka jälleen suureksi” on heikkouden enemmänkin kuin voiman osoitus. Viimeisen parinkymmenen vuoden kehitykseen on kuulunut sanktioiden lisääntynyt käyttö ja turvautuminen pakkoon. Vielä 1990-luvulla sanktioita käytettiin rajallisesti ja pakotteilla oli joko YK:n turvallisuusneuvoston tai ainakin EU:n ja muiden liittolaisten tuki. Viimeisen reilun parinkymmenen vuoden aikana sanktiovaltaa on siirretty Yhdysvaltain sisällä toimeenpanokoneistolle. Samalla sanktioiden määrä on lisääntynyt valtavasti ja yhä suurempi osa niistä on yksipuolisia. Samalla alkoi prosessi, jota alan kirjallisuudessa kutsutaan ”keskinäisriippuvuuden aseistamiseksi”.
Trumpin hallinto on syventänyt näitä taipumuksia ja radikalisoinut Yhdysvaltain politiikkaa, josta on tullut aiempaakin ilmeisemmin yksipuolista ja pakkoon perustuvaa. Laajalle levinneen tulkinnan mukaan Yhdysvaltain uusi kansallisen turvallisuuden strategia tarkoittaa, että Yhdysvallat on luopumassa pyrkimyksistä globaaliin hegemoniaan, joka perustuu laajaan hyväksyntään, ja on korvaamassa sitä perinteisellä imperiaalisella etupiiriajattelulla. Yhdysvaltain etupiiriin kuuluvat ennen kaikkea Latinalainen Amerikka ja Eurooppa, joita Yhdysvallat kohtelee vasalleinaan, sekä joukko muita myötämielisiä maita.
Yhdysvallat alkoi soveltaa sanktioita Venezuelaan jo kaudella 2005–14. Sen jälkeen Venezuela julistettiin kansalliseksi turvallisuusuhaksi ja Venezuela käytännössä asetettiin kauppa- ja rahoitussaartoon. Yhtenä nimenomaisena tavoitteena oli hallituksen vaihto.
Trumpin I hallinto edelleen radikalisoi ja yksipuolisti sanktioita. Lisäksi sanktioita alettiin soveltaa myös liittolaisiin ja kansainvälisiin instituutioihin, jotka eivät soveltaneet amerikkalaisia pakotteita. Vaikka sisäinen huono taloudenpito selittää merkittävän osan Venezuelan talousvaikeuksista, myös sanktioiden vaikutus on ollut suuri. Viimeisen vuosikymmenen aikana pakotteet ovat todennäköisesti enemmän vastuussa tilanteesta kuin korruptio ja muut sisäiset ongelmat, joiden vaikutusta ei kuitenkaan pidä myöskään väheksyä.
Monet tutkimukset ovat korostaneet, että pakotteiden seurauksilla on ollut taipumusta olla huonoja sekä demokratialle että pakotteiden kohteena olevan maan väestön terveydelle ja hyvinvoinnille. Jos tavoitteena on saada aikaan haluttu poliittinen muutos, pakotteiden vaikutukset ovat arvaamattomia ja usein haitallisia. Joskus ne edistävät poliittista muutosta, joka voi olla demokraattista tai sitten ei, mutta useimpien tutkimusten mukaan pakotteet ovat joko tehottomia tai niillä on kielteinen vaikutus demokratiaan. Usein pakotteet johtavat ”lipun ympärille ryhmittymiseen” – ts. nationalistinen vastarinta alkaa legitimoida vallitsevaa järjestelmää – ja samalla säännöllisesti syventävät sisäistä poliittista sortoa.
Kun Amerikan manner on määritelty osaksi Yhdysvaltain etupiiriä, jossa Yhdysvallat voi tehdä mitä vain kansainvälisestä laista piittaamatta, niin pakotteiden jälkeen seuraava looginen askel on käyttää suoraa sotilaallista voimaa. Tavoitteena ei välttämättä ole vain hallituksen vaihto (tai huumekaupan vähentäminen), vaan tähtäimessä ovat myös Venezuelan massiiviset öljyvarannot. Lisäksi etupiiriajatteluun kuuluu muiden ulkoisten valtojen – tässä tapauksessa erityisesti Kiinan – vaikutusvallan ja taloudellisten toimintamahdollisuuksien vähentäminen.
Yhdysvaltain nykykäytännöllä, jossa kansainvälisestä laista tai instituutioista ei tarvitse välittää, mutta maan oikeutta voidaan soveltaa mielivaltaisesti myös muiden maiden johtajiin, on kauaskantoisia seurauksia. Poliittinen konflikti voidaan nyt muotoilla uudelleen rikosoikeudelliseksi vastuuksi. Toisen maan hallituksenvaihdos voidaan ikään kuin oikeudellistaa jälkikäteen. Väitteistä, jotka koskevat oikeudellisesta vastuuta, tulee aiempaakin selkeämmin strategisen tai geopoliittisen kilpailun väline.
Tällä on myös ennustettavia seurauksia, joista osa on jo jossain määrin toteutunutkin. Lähestymistapa kiihdyttää normien rapautumista ja oikeuden pirstaloitumista eri leireihin tai etupiireihin. Se tekee yksipuolisesta voimankäytöstä aiempaakin hyväksyttävämpää ja heikentää globaaleja instituutioita ja globaalihallintaa. Tämä luo takaisinkytkentäsilmukan:
• Heikkenevä legitimiteetti → unilateralismi eli yksipuolinen toiminta
• Unilateralismi → normien rapautuminen
• Normien rapautuminen → lisääntynyt riippuvuus voimasta
• Voiman käyttö → legitimiteetin rapautuminen entisestään
Tämä on tie kohti kaikkien (leirien tai ryhmittymien) sotaa kaikkia vastaan. Sille voi etsiä myös historiallisia analogioita. Toki historialliset analogiat ovat aina vain osittaisia eikä mitään yksinkertaisia ylihistoriallisia säännönmukaisuuksia tai lainalaisuuksia ole. Silti osittaisetkin historialliset analogiat voivat joskus valaista tilannetta.
Yhdysvaltain kehitys muistuttaa joidenkin aiempien imperiumien myöhäis- tai loppuvaihetta. Mieleen tulevat esimerkiksi Rooman imperiumin loppuvaihe tai Britti-imperiumi 1900-luvulla. Molemmissa tapauksissa kyse oli luokkayhteiskunnasta, jossa oli selkeä keskus ja periferia, ja jossa keskuksen laskun myötä yhteinen laki alkoi muuttua yhä paljaammin pakottamisen välineeksi.
Jos jatketaan vielä historiallisilla analogioilla, niin myöhäisimperiaaliset oikeusjärjestykset eivät säily. Samalla kun konfliktit yleistyvät ja suursodan tai romahduksen mahdollisuudet lisääntyvät, niin vastahegemoniset tulkinnat ja vaatimukset yleistyvät ja vahvistuvat. Tähän voi soveltaa Antonio Gramscin ajatuksia vanhan järjestelmän kuolinkouristuksista ja välitilasta, jossa vanha on poistumassa, mutta uusi ei voi vielä syntyä.
Gramsci ajatteli, että välitila avaa tilaa uudelle ”järkeilylle”, että kriisi horjuttaa vakiintunutta legitimiteettiä, ja että uudet institutionaaliset järjestelyt tulevat ajateltaviksi. Vaikka siirtymisestä parempaan ei ole mitään varmoja takeita, ratkaisevaa 2020- ja 2030-luvuilla on se, voidaanko globaalia lakia kehittää ja oikeuttaa ilman yhtä hegemonista valtiota?
Toisin sanoen voidaanko hegemonisesta järjestyksestä siirtyä hallintaan, joka vaiheittain ja asteittain vakiinnuttaa tasaveroisen globaalin laillisuusperiaatteen ja funktionaaliset ja demokraattiset hallintaperiaatteet? Sellainen muutos edellyttää perustavia poliittisen talouden muutoksia. Tehtävänä on luoda uusi lakia ja oikeudenmukaisuutta koskeva ”arkijärki”, joka toimii maailmassa, jossa ei enää ole hegemoneja, imperiumeja tai etupiirejä.
Heikki Patomäki
