Tarkastelen Jyri Lavikaisen väitettä, jonka mukaan Uusi START ‑sopimuksen päättyminen on hyvä asia, koska se vapauttaa Yhdysvallat vahvistamaan ydinasepelotettaan Kiinaa ja Venäjää vastaan ja luo pohjaa laajemmille neuvotteluilla. Lavikaisen analyysi nojaa yksipuolisesti Yhdysvaltain näkökulmaan ja sivuuttaa Yhdysvaltojen vastuun asevalvonnan rapautumisesta. Hänen tulkintansa heijastaa Washingtonin strategista ajattelua pikemminkin kuin mitään yleisempää tutkimuksellista näkökulmaa.
UPI:n valta-asemasta
UPI:n laajentuminen lähes 40 tutkijan organisaatioksi – ja lisäksi hallintohenkilökuntaa on n. 30 – on vaikuttanut suuresti kansainvälisten suhteiden tutkimuksen ja maailmanpolitiikan oppialaan Suomessa. Osa UPI:n henkilökunnasta keskittyy näkyvyyteen mediassa ja kevyisiin julkaisuihin, kun taas aktiivisemmat tutkijat käyttävät huomattavan osan ajastaan ulkoisen rahoituksen hakemiseen. Koska rahoituslähteet ovat rajallisia, tämä vähentää yliopistollisen tutkimuksen mahdollisuuksia.
Lisäksi UPI on vahvistanut asemaansa alan järjestöissä ja julkaisuissa: esimerkiksi Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seura KATSE ja nyt myös Rauhantutkimusyhdistyksen Kosmopoliksen päätoimitus ovat siirtyneet UPI:n vaikutuspiiriin. Tämä on osin seurausta siitä, että UPI:n tutkijoilla on aikaa enemmän kuin yliopisto-opettajilla, joiden työajasta merkittävä osa menee opetukseen ja hallintoon.
Se, että UPI:ssa on kansainvälisten suhteiden tai maailmanpolitiikan tutkijoita ainakin yhtä paljon kuin mitä tutkijaopettajia ja tutkijoita on kaikissa Suomen yliopistoissa yhteensä ei ole ainoa ongelma. UPI:n rooli suomalaisessa ulkopolitiikan tutkimuskentässä herättää monella puolella kriittisiä arvioita. Useissa keskusteluissa on noussut esiin näkemys, että instituutti toimii ensisijaisesti valtion virallisen linjan tulkitsijana eikä varsinaisena tutkimuslaitoksena. Samalla on huomautettu, että kiinnostus moniin perinteisesti Suomen kannalta tärkeisiin asioihin – esimerkiksi YK-kysymyksiin – on viime vuosina ollut vähäistä.
Lavikaisen näkemys
Jyri Lavikaisen eilen (5.2.2026) julkaisema UPI-kommentti kertoo, että ongelma on vielä syvempi. Lavikainen argumentoi, että Naton eurooppalaisten jäsenmaiden tulisi olla helpottuneita siitä, ettei ole mitään merkkejä siitä, että Yhdysvallat aikoisi hyväksyä Venäjän tarjouksen Uusi START -sopimuksen jatkamiseksi. Ennen kuin etenen arvioimaan Lavikaisen argumenttia, niin on hyvä nopeasti kerrata mikä Uusi START oli.
Uusi START oli Yhdysvaltojen ja Venäjän välinen strategisten ydinaseiden vähentämissopimus, joka allekirjoitettiin Prahassa huhtikuussa 2010 ja tuli voimaan helmikuussa 2011. Se korvasi SORT‑sopimuksen ja jatkoi aiempaa START‑prosessia, jonka edelliset vaiheet olivat päättyneet tai jääneet tulematta voimaan.
Sopimus rajoitti strategisten ydinkärkien laukaisualustojen määrää puoleen. Lisäksi se otti käyttöön uuden tarkastus- ja todentamisjärjestelmän. Varastoitujen, operatiivisesti passiivisten ydinkärkien määrää sopimus ei rajoittanut. Venäjä keskeytti osallistumisensa sopimukseen helmikuussa 2023 mutta ilmoitti noudattavansa edelleen sen numeerisia rajoituksia. Uusi START päättyi virallisesti eilen eli 5. helmikuuta 2026.
Miksi Uusi Start -sopimuksen loppuminen on Lavikaisen mielestä hyvä asia? Lavikaisen mukaan Uusi START -sopimuksen päättyminen on myönteinen kehityskulku, sillä sopimus ei enää vastaa nykyistä ”turvallisuusympäristöä”, jossa Yhdysvaltojen on kyettävä ylläpitämään uskottavaa ydinasepelotetta samanaikaisesti sekä Kiinaa että Venäjää vastaan. Sopimuksen jatkaminen rajoittaisi Yhdysvaltojen liikkumatilaa vahvistaa ja laajentaa omaa ydinasepelotettaan, ehkä erityisesti Euroopassa, koska sen ei voida olettaa jakavan strategista kapasiteettiaan tasapuolisesti kahden suurvallan kesken. Venäjä sen sijaan hyötyisi rajoitusten jatkumisesta: sen uudet strategiset asejärjestelmät jäisivät edelleen sopimuksen ulkopuolelle, ja ilman toimivaa verifikaatiota Yhdysvalloilla ei olisi luotettavia keinoja arvioida Venäjän sitoutumista velvoitteisiinsa.
Lavikaisen mukaan Venäjän toistuvat rikkomukset aiemmissa asevalvontasopimuksissa vahvistavat tätä epäluottamusta. Koska Uusi START on alun perin suunniteltu kaksinapaisen maailman olosuhteisiin, sen raukeaminen avaa kirjoittajan mukaan mahdollisuuden kehittää uusi, laajempi ja moninapaisen kansainvälisen järjestelmän realiteetteihin paremmin soveltuva ydinasevalvontakehys.
Näkökulman yksipuolisuus
Yksi Lavikaisen UPI-kommentissa huomiota herättävä asia on, että hän keskustelee ydinasepelotteesta vain yhden toimijan näkökulmasta. Se toimija ei ole Suomi tai EU, vaan Yhdysvallat. Hiljaisena oletuksena lienee, että Yhdysvaltain ydinpelote on tärkeä Euroopan turvallisuuden kannalta, mutta edes sitä ei sanota suoraan tai analysoida. Samalla Lavikainen sivuuttaa sen, että päätös olla jatkamatta Uusi START -sopimusta on vain yksi esimerkki Trumpin II hallinnon ailahtelevasta ydinasepolitiikasta.
Samalla kun Lavikainen keskustelee ydinasevarustelusta ja sen rajoittamisesta ikään kuin hän olisi itse osa Yhdysvaltain hallintoa, niin hän myös katsoo ydinaseneuvotteluiden viimeaikaista historiaa yksipuolisesta näkökulmasta. Venäjän ja Yhdysvaltojen suhteiden heikkeneminen on kytkeytynyt asevalvontaneuvottelujen järjestelmällisiin ja osin tarkoituksellisiin epäonnistumisiin.
Presidentti Bush nuorempi vetäytyi ohjustentorjuntasopimuksesta (ABM) vuonna 2002 osana Yhdysvaltojen uuskonservatiivista käännettä. Tämän venäläisten jyrkästi tuomitseman vetäytymisen tavoite oli vapauttaa Yhdysvallat ydinasepelotteen vastavuoroisuuden rajoitteista (pian tämän jälkeen Yhdysvallat ja Britannia aloittivat laittoman hyökkäyssodan Irakiin). Bushin hallinto halusi rakentaa ohjuspuolustusjärjestelmän, joka heikentää vastapuolen kostoiskun uskottavuutta. Venäjä (ja Kiina) tulkitsivat sen yritykseksi saavuttaa strateginen valta-asema. Nyt Trumpin II hallinto on aikeissa toteuttaa Bushin aikomuksen (Trump allekirjoitti 27.1.2025 toimeenpanomääräyksen, jonka mukaan asevoimien pitää rakentaa ns. Kultainen kupoli ennen hänen virkakautensa päättymistä).
Ensimmäisellä kaudellaan Trump irtisanoi keskimatkan ydinaseita koskevan INF-sopimuksen vuonna 2018 vedoten Venäjän sopimusrikkomuksiin sekä Kiinan kasvavaan ohjusarsenaaliin, vaikka Kiina ei ollut sopimuksen osapuoli. Uusi START -sopimuksen kohtalo on jatkoa tälle. Näinä vuosikymmeninä Yhdysvalloilla on ollut merkittävä vastuu ydinpelotteen strategisen kontekstin horjuttamisesta, jopa silloin, kun se on toiminut laillisten oikeuksiensa rajoissa. Ongelmana ei ollut ensisijaisesti lain rikkominen, vaan normien rapauttaminen.
Muiden vastuusta
Yhdysvaltojen toiminta ei ole ollut tietenkään ainoa ongelma. Konfliktien eskalaatio on aina prosessi, jossa on monia osapuolia. Varsinkin sen jälkeen, kun Ukrainaa koskevien turvallisuusdilemmat ja konfliktit laajenivat sodaksi itäisessä Ukrainassa 2014, Venäjän toiminnasta on tullut läpinäkymättömämpää – ja ongelma pahentui dramaattisesti vuoden 2022 jälkeen. Tämä on heikentänyt luottamusta väitteiden todentamiseen.
Kiina puolestaan on laajentanut ja kehittänyt aiemmin pientä ydinasekapasiteettiaan. Nykyisissä, edelleen epäsymmetrisissä olosuhteissa se ei ole toistaiseksi osoittanut kiinnostusta monenkeskisiin aserajoitus- tai aseriisuntaneuvotteluihin, vaikka Kiina onkin johdonmukaisesti ilmoittanut tavoittelevansa ydinaseiden vähentämistä tai poistamista (Kiina on myös ainoa P5-maa, jonka doktriini kieltää ydinaseiden ensikäytön missään olosuhteissa).
Ydinaseet ovat vaara kaikille
Konfliktien edelleen eskaloituessa ydinaseet muodostavat vaaran koko ihmiskunnalle. Tämä oli selvää Suomen ulkopoliittiselle johdolle kylmän sodan aikana. Suomi esimerkiksi painotti ydinsulkusopimuksen velvoitetta ydinaseriisuntaan. Sitä mukaa kun Suomi on uudelleenasemoinut itseään osaksi (uus)liberaalia – ja sittemmin yhä enemmän uuskonservatiivista – länttä, tällaiset näkökohdat on sivuutettu.
Ydinaseista on alettu puhua ikään kuin oltaisiin varautumassa käymään ydinsotaa, jota ei ehkä voida ”voittaa”, mutta jossa ainakin vastustajat voidaan tuhota niin totaalisesti, että pelote on uskottava. Sillä ei tunnu olevan merkitystä, että laajamittainen ydinsota tarkoittaisi teollisen sivilisaation ja suuren osan ihmiskunnasta tuhoa.
Lavikaisen UPI-kommentti on yhtäältä tyyppiesimerkki tästä vallitsevasta tendenssistä, mutta samalla se on paljastava, koska kommentin näkökulma on sama kuin Washingtonin, ikään kuin Lavikainen olisi itse osa amerikkalaista establishmenttia. Tämä on jenkkisuomettumista puhtaimmillaan – ilmiö, josta olen keskustellut toisaalla.
Heikki Patomäki
