Kun Suomi liittyi Natoon vuonna 2023, päätös ymmärrettiin laajalti välttämättömäksi vastaukseksi silloiseen tilanteeseen ja askeleeksi turvallisuuden lisäämiseksi. Pelotetulkinta turvallisuuden lisäämisestä perustuu mekanistiseen ajattelutapaan: enemmän sotilaallista kykyä tarkoittaa enemmän turvallisuutta. Tässä viitekehyksessä omilla päätöksillä, politiikalla ja sotilaallisilla kyvyillä ei ole vaikutusta muihin tai maailmaan.
Todellisuus on kuitenkin kompleksinen. Suomen linjaukset, Naton laajentuminen, Venäjän reaktiot, kuten myös näitä koskevat tulkinnat ja selittävät teoriat, ovat kaikki osa yhtä kehittyvää, relationaalista prosessia. Ulkopuolista tarkkailupistettä ei ole; tulkinnan ja toiminnan välillä ei ole selkeää eroa. Kaikki on yhteydessä toisiinsa.
Miksi mekaaninen peloteteoria ei toimi
Mekaanisen peloteteorian näkökulmasta Suomen Nato-jäsenyys vahvistaa sotilasliittoa. Suomi tuo mukanaan suuren reserviarmeijan, vahvan alueellisen puolustuksen ja syvällisen asiantuntemuksen pohjoisissa olosuhteissa toimimisesta. Tämä vahvistaa Naton pelotetta, erityisesti sen Venäjän vastaisella rajalla, samalla kun Naton pelote vahvistaa Suomen turvallisuutta. Asetelma vaikuttaa molempia osapuolia hyödyttävältä.
Kuitenkin myös peloteteoriakirjallisuuden sisällä on keskusteltu ja kiistelty pelotteen luonteesta sekä pelotteen mekanismeista ja niiden monimielisyyksistä. Thomas Schellingin ja muiden tutkimusten jälkeen teorian kannattajatkin ymmärtävät, että pelote ei ole materialistis-mekaaninen asia, vaan se on refleksiivinen peli, johon liittyy (rajoitettua tai suppeaa) kommunikaatiota epävarmuuden vallitessa.
Yksi keskeinen tulos on, että jotta pelote olisi uskottavaa, valtioiden on usein näytettävä olevansa valmiita toimimaan irrationaalisesti tai luomaan automaattisia eskalaatiomekanismeja. Mikä tahansa uhkapeli kuitenkin lisää epävarmuutta ja todellisen sodan todennäköisyyttä. Lisäksi sama toiminta voi joko estää tai provosoida kontekstista riippuen. Keskeinen syy on, että valtioiden ja liittoutumien johtajat nojaavat yksinkertaistettuihin mentaalisiin malleihin. He tulkitsevat signaaleja ennakkoluulojen ja aiempien uskomusten kautta, ja usein he näkevät sen, mitä odottavat näkevänsä.
Yhtä olennainen seikka on, että pelote ei pelkästään ”vähennä konfliktia”. Pikemminkin se vaikuttaa siihen, missä ja miten konfliktit ilmenevät. Esimerkiksi kylmän sodan aikana ydinasepelote saattoi vähentää totaalisen sodan todennäköisyyttä, mutta samalla se lisäsi rajoitettujen konfliktien ja sijaissotien todennäköisyyttä. (Tähän on vielä hyvä lisätä, että vaikka ydinasepelote saattoi vähentää totaalisen sodan todennäköisyyttä, ydinsodan ja siten täydellisen tuhon todennäköisyys oli kylmän sodan aikana silti korkea; arvioni mukaan todennäköisyys vastasi kahta kierrosta venäläistä rulettia).
Turvallisuuden esineellistäminen johtaa harhaan – kyse on prosessista
Kun turvallisuus ymmärretään syvemmällä tavalla, kyse on relationaalisesta prosessista. Relationaalisuus tarkoittaa, että turvallisuus syntyy toimijoiden ja olosuhteiden välisissä suhteissa – ei yksittäisenä ominaisuutena tai esineenä. Prosessia vie eteenpäin vuorovaikutus.
Kun Suomi on ensin liittynyt Natoon ja sitten aloittanut sotilaallisen varustautumisen aivan uudella tasolla, Venäjä ei vain tarkkaile tätä neutraalisti. Se tulkitsee, reagoi ja mukautuu. Nato tulkitsee sitten nämä mukautumiset, mikä johtaa lisäreaktioihin. Se, mikä näyttää puhtaasti puolustukselliselta yhden osapuolen näkökulmasta, voi näyttää uhkaavalta toisen näkökulmasta. Tämä on niin kutsutun turvallisuusdilemman ydin.
Suomen Nato-jäsenyys ei ”lisää turvallisuutta”, vaan muuttaa suhteita ja odotuksia. Se muokkaa sitä, miten eri toimijat ymmärtävät toisiaan ja mitä he uskovat tapahtuvan seuraavaksi. Tämän mukaisesti ne myös muodostavat vastauksensa.
Venäjä ei koe Naton laajentumista neutraalina tosiasiana. Venäjän johto tulkitsee sitä omien historiallisten kokemustensa, strategisen kulttuurinsa ja vallitsevien poliittisten narratiiviensa kautta. NATO puolestaan tulkitsee Venäjän reaktiot tilanteeseen uhkan vahvistumiseksi. Nämä tulkinnat eivät ole toissijaisia, vaan olennainen osa todellisuutta. Ne vaikuttavat riskinarviointeihin, päätöksiin ja joukkojen käyttöönottoon. Toisin sanoen, turvattomuus/turvallisuus ei ole vakaa tila. Se uusintuu tai muuttuu alati jatkuvan vuorovaikutuksen kautta.
Kehä, joka tuottaa itse itsensä
Tästä näkökulmasta Suomen NATO-jäsenyys ei ole vain vastaus turvattomuuteen. Se on myös prosessin vaihe, joka myötävaikuttaa turvattomuuden lisääntymiseen. Vastauksena se toki oli ymmärrettävä. Venäjän laajamittaisen Ukraina-hyökkäyksen jälkeen Suomi kohtasi radikaalisti muuttuneen tilanteen. NATO-jäsenyys oli yksi mahdollinen tapa yrittää vähentää haavoittuvuutta. Kuitenkin se ruokkii laajempaa dynamiikkaa, jossa kummankin osapuolen pyrkimys turvallisuuden parantamiseen tulkitaan toiselle mahdolliseksi uhkaksi.
Tämä luo itseään vahvistavan mallin:
• Yksi osapuoli toimii lisätäkseen turvallisuuttaan
• Toinen osapuoli tulkitsee tämän uhkaksi ja vastaa
• Vastaus nähdään sitten vaaran vahvistuksena
• Lisätoimenpiteisiin ryhdytään
Tämä ei ole tulevaisuuden mahdollisuus, vaan on jo tapahtumassa. Venäjä on alkanut mukauttaa sotilaallista asennettaan ja strategista ajatteluaan vastauksena Suomen jäsenyyteen, vaikka sen päähuomio on toistaiseksi keskittynyt Ukrainaan ja muualle. Nato puolestaan integroi Suomen suunnittelu- ja infrastruktuuriinsa.
Prosessi ei siis odota, vaan alkaa välittömästi odotusten ja tulkintojen tasolla. Ajan myötä se muuttuu sotilaallisiksi valmisteluiksi, joita seuraavassa vaiheessa tulkitaan vallitsevien teorioiden, strategioiden ja tarinoiden mukaisesti.
Miksi tavanomainen keskustelu on niin puutteellista
Keskusteluja Naton laajentumisesta on leimannut vahva polarisaatio. Lännessä hallitseva puoli on inttänyt, että maat voivat vapaasti liittyä liittoutumiin ja että mikä tahansa tapa vahvistaa pelotevoimaamme lisää rauhan mahdollisuuksia. Kriitikot ovat varoittaneet jo vuosikymmeniä siitä, että laajentuminen ruokkii eskalaatiota.
Vaikka mielestäni jälkimmäinen näkökulma on lähempänä totuutta, aidosti relationaalisesta ja prosessirealistisesta näkökulmasta tämä vastakkainasettelu – varsinkin jos sitä pidetään kategorisena – on väärä. Kyse ei ole vain kahdesta erillisestä vaikutuksesta, joita voidaan punnita toisiaan vastaan. Eri tulkinnat ja vastaukset ovat osa samaa kokonaisprosessia.
Se, mitä yhdellä puolella pidetään ”pelotteena”, näyttäytyy toiselle ”uhkana”. Se, mikä yhdessä yhteydessä tuntuu lisäävän ”vakautta”, lisääkin ”epävakautta”. Sama toiminta voi tuottaa näennäisesti vastakkaisia vaikutuksia samanaikaisesti, koska näiden vaikutukset toteutuvat keskinäisen tulkinnan ja vastauksen järjestelmässä. Mikään tulkinta tai toiminta ei ole kokonaisprosessin ulkopuolella, ja yhtä tulkintaa voidaan käyttää vahvistamaan toista.
Kaikilla toimilla voi myös olla sekä tarkoitettuja että ei-toivottuja seurauksia. Myös peloteteorian kriitikot myöntävät, että joissakin (harvinaisissa) olosuhteissa ja onnistuneen kommunikaation monien edellytysten täyttyessä – ja varsinkin jos mukana on myös jonkin verran onnea – pelote voi vähentää vastapuolen aggression todennäköisyyttä ainakin joksikin aikaa. Avoimissa järjestelmissä ei ole universaaleja empiirisiä säännönmukaisuuksia.
Kaikki tämä tarkoittaa, että pääkysymys ei ole se, lisääkö vai vähentääkö Suomen Nato-jäsenyys turvallisuutta jossakin absoluuttisessa tai mekaanisessa mielessä. Kysymys on siitä, miten se muuttaa dynamiikkaa, jonka kautta turvallisuutta/turvattomuutta tuotetaan.
Natoon liittymisen epävarmuudet ja paradoksit
Vaikka takana oli pitkä prosessi, jossa monet toimijat pyrkivät edistämään Nato-jäsenyyttä 2000- ja 2010-luvuilla, Suomen päätös liittyä Natoon oli myös vastaus nopeasti muuttuneisiin olosuhteisiin. Yleisen mielipiteen äkillinen käänne vuoden 2022 alussa johtui paljolti siitä, että vallitseva turvallisuusympäristö näytti yhtäkkiä paljon epävarmemmalta ja vaarallisemmalta. Tämä käsitys ei sinänsä ollut väärä, sillä Ukrainan hyökkäys oli Venäjän puolelta aggressiivinen siirto, joka eskaloi merkittävästi konfliktia.
Uskottava tulkinta voisi olla, että Suomen Nato-jäsenyys oli paikallisesti järkevä valinta, mutta globaalisti haitallinen, sillä se osaltaan on vahvistanut dynamiikkaa, joka lisää vielä suuremman konfliktin kokonaisriskiä. Viimeaikaiset tapahtumat ovat toisaalta kyseenalaistaneet myös Nato-jäsenyyden välittömän ja paikallisen järkevyyden. Näin siinäkin tapauksessa, että asiaa tarkasteltaisiin vain kapeasta mekaanisesta näkökulmasta.
Näyttää nimittäin yhä ilmeisemmältä, että Natosta on tulossa epävarma ja epäluotettava viitekehys Trumpin hallinnon sanojen ja tekojen seurauksena. Vaikka Naton täydellinen hajoaminen olisi edelleen epätodennäköistä Hormuzinsalmen jännitteiden kaltaisista kiistoista huolimatta, Nato-pelotteen uskottavuus todennäköisesti heikkenee.
Suomen kannalta tämä tarkoittaa todennäköisesti sitä, että se joutuu kantamaan jäsenyyden negatiiviset seuraukset (Suomi on innostuneesti liittoutunut vihamielisen blokin kanssa, siitä on tullut aiempaa militaristisempi, ja se on sulkenut rajan), mutta se ei kuitenkaan saa jäsenyyden luvattuja ja odotettuja hyötyjä (luotettava kollektiivinen puolustus). Vaaroille altistumisen ja suojelun puuttumisen välille muodostuu yhä isompi kuilu.
Mitä tehdä nyt?
Naton sisäiset ristiriidat korostavat entisestään kysymyksen ”mitä Suomen pitäisi tehdä?” kärkevyyttä. Miten toimia maailmanlaajuisessa relationaalisessa prosessissa vahvistamatta sen vaarallisimpia tendenssejä? Ja miten Suomi voisi yrittää kääntää noita tendenssejä?
Kun kerran olemme jäseniä (ainakin toistaiseksi), miten Suomen tulisi asemoittua liittouman sisällä? Sen pitäisi korostaa puolustuksellisuutta välttämällä toimia, jotka voitaisiin tulkita valmistautumiseksi hyökkäysoperaatioihin. Tämä ei poista jännitteitä, mutta lieventää muiden tulkintoja. Nyt käynnissä oleva hanke muuttaa ydinenergialakia, mikä mahdollistaisi amerikkalaisten ydinaseiden tuomisen Suomeen, edustaa täysin päinvastaista toimintalinjaa. Tällainen ydinaseflirttailu maksimoi provokaatiovaikutuksen.
Toinen kysymys on, miten Suomi osallistuu Naton sisäisiin keskusteluihin. Liittoumat eivät ole yhtenäisiä. Niissä on erimielisyyksiä koskien historian tulkintaa, riskiarvioita, strategioita, ja pitkän aikavälin tavoitteita. Suomi voisi tukea tulkintoja ja toimia, jotka vähentävät lisäeskaloitumisen todennäköisyyttä. Näihin kuuluvat viestintäkanavien avaaminen ja ylläpitäminen sekä tarpeettomien sotilaallisten signaalien rajoittaminen. Kuitenkin Suomen nykyhallitus näyttää toimivan täysin päinvastoin myös tässä asiassa.
Lisäksi toiminnan johdonmukaisuus olisi ensiarvoisen ratkaisevan tärkeää. Jos kansainvälisen oikeuden perusperiaatteita sovelletaan valikoivasti, ne menettävät arvovaltansa. Johdonmukaisuus ei poista konflikteja maailmanpolitiikasta, mutta se vaikuttaa siihen, miten toimia tulkitaan ja säilyttävätkö normit ja niiden mukana myös YK-järjestelmä uskottavuuttaan. Räikeä ristiriita Venäjän jyrkän tuomitsemisen ja Yhdysvaltojen ja Israelin aggression suvaitsemisen ja jopa tukemisen välillä on haitallista ”sääntöihin perustuvalle järjestelmälle” – tai sille vähälle, mitä siitä on enää jäljellä.
Lopuksi on vielä kysymys siitä, kuinka jäykkä järjestelmästä tulee. Suurin vaara ei ehkä liity jännitteisiin sinänsä, vaan odotusten kovettumiseen. Kun kumpikin osapuoli alkaa nähdä toisen pysyvänä, muuttumattomana uhkana, tyypillisesti siksi, että toista osapuolta pidetään pohjimmiltaan pahana, tilanne edelleen eskaloituu helposti ja liennytys on vaikeaa. Jopa nykyolosuhteissa olisi mahdollista toimia tavalla, joka ylläpitää ymmärryksen avoimuutta ja toiminnan joustavuutta. Tämä ei kuitenkaan ole nykyhallituksen toimintatapa.
Johtopäätöksiä
Suomen Nato-jäsenyys oli vastaus lisääntyneeseen epävarmuuteen, ei välittömään sotilaalliseen uhkaan. Se oli varotoimenpidestrategia, jonka järkevyys riippuu siitä, miten arvioimme relationaalista kokonaisprosessia ja sen vaikutuksia.
Suomen Nato-jäsenyys on osaltaan vaikuttanut sotilasliittoon, mutta ei millään yksinkertaisella tavalla. Päätös liittyä Natoon on toisaalta syventänyt Suomen osallisuutta negatiivisiin turvallisuusdynamiikkoihin. Kokonaisdynamiikka on globaali ja kumpuaa olennaisesti poliittisen talouden prosesseista ja mekanismeista. Suomen kannalta dynamiikan keskiössä on Venäjän ja lännen välinen konflikti, joka on asteittain pahentunut jo neljännesvuosisadan ajan.
Suomen Nato-jäsenyys on muokannut laajempaa prosessia, jossa sotilaalliset voimavarat, strategiset ideat ja poliittiset tulkinnat ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa keskenään. Tässä prosessissa turvallisuuden lisäämiseen tähtääviä yrityksiä ei voida erottaa muiden toimijoiden vastauksista, tai vastauksista niihin, jne. Yhdessä nämä muodostavat kokonaisprosessin.
Naton sisäinen hajoamiskehitys vahvistaa osaltaan johtopäätöstä siitä, että tavoitteena tulisi olla riskien vähentäminen niiden voimistamisen sijaan. Riskejä voidaan vähentää avaamalla kommunikaatioväyliä, ottamalla käyttöön luottamusta ja turvallisuutta lisääviä toimia, sekä kehittämällä ei-sotilaallisia lähestymistapoja turvallisuuteen.
Yleinen käsitys siitä, että maailmanjärjestelmän yhteiset säännöt ja instituutiot ovat kaikkien, mutta aivan erityisesti pienempien toimijoiden, etujen mukaisia, pitää edelleen paikkansa. Jos Suomi tukee kansainvälistä oikeutta ja tuomitsee rikkomukset yhdessä yhteydessä, sen tulisi soveltaa samoja standardeja ainakin suurin piirtein samalla tavalla myös muualla.
Tehtävänä on toimia mahdollisimman järkevästi osana kokonaisprosessia. Vihamielisten vuorovaikutusmallien vakiintuminen pitää estää. Täytyy säilyttää tilaa erilaisille tulkinnoille ja vuoropuhelulle. On tunnustettava, että turvallisuus ei ole asia, jonka kukaan voi saavuttaa yksin. Tämä viittaa yhteisen turvallisuuden käsitteeseen, joka on Etyjin keskeinen periaate.
Tulevien hallitusten tehtävänä on elvyttää Helsingin henkeä – ellei se ole silloin jo liian myöhäistä.
Heikki Patomäki
