Vasemmistopuolueiden kannatus on ympäri Eurooppaa lähtenyt nousuun. Juhana Aunesluoma ennakoi jopa ”vasemmistojytkyä”. Äänestäjät painivat silti vaikeiden valintojen edessä. Miten estää mielikuvamainonnan ja median suuri vaikutus?
”Pitkään näytti siltä, että vasemmistopuolueet eivät Euroopassa kyenneet hyödyntämään talouskriisin jälkeistä sosiaalista ahdinkoa ja tyytymättömyyttä”, mutta nyt tilanne on muuttumassa.
Niin sanotut keskustaoikeistolaiset ja keskustavasemmistolaiset puolueet kannattavat nyky-EU:ta ja sen asteittaista, nykysuuntaista vahvistamista. Mitä ”vahvistaminen” tarkoittaa?
Vapaasisämarkkinautopiaa täydennetään erilaisilla vakautusrahastoilla, kilpailukykypolitiikan edelleen syventämisellä ja jäsenvaltioiden yhä tiukemmalla budjettikurilla. Alijäämiä hoidetaan edelleen ensisijaisesti leikkaamalla julkisia menoja sekä yksityistämällä julkista omaisuutta. Keskuspankin rooliin ei haluta puuttua, vaan EKP jatkaa yhä vain alhaisen inflaation tavoittelua – vakavan deflaatiokierteenkin kynnykselläkin.
Jäsenvaltioiden demokratiasta ollaan aina yhtä valmiita tinkimään talouskurin ja yhtenäisyyden nimissä. Nykysuuntaisella EU:n ”vahvistamisella” on myös taipumusta lisätä tulo- ja varallisuuseroja, siis kasata valtaa ja varallisuutta yhä harvempien käsiin.
Perimmiltään nämä linjaukset tarkoittavat, että eurokriisistä ei ole opittu mitään. Eteenpäin mennään samoilla resepteillä kuin millä kriisiin myös ajauduttiin.
Toki joitain pieniä oppimisen merkkejä toki on näkynyt. Yhdentoista jäsenmaan ajama rahoitustransaktiovero on tärkein linjankorjaus, mutta sekin on aikamoinen torso verrattuna niihin rahoitusveroihin, mitä me esimerkiksi Attacissa olemme kehitelleet ja ajaneet.
Kansalaisten luottamus EU-instituutioihin on romahtanut niin alas, että voidaan jo puhua legitimaatiokriisistä. Sitä ovat hyödyntäneet ennen kaikkea kansallismieliset ja välillä suoranaisen rasistiset populistipuolueet. Monet niistä ovat samanlaisia kuin Suomen perussuomalaiset: jakavat uskon vapaamarkkinautopiaan ja haluavat pysyä eurossa. Radikaalimmat vaativat oikeiston vapaamarkkinapolitiikkaa ilman EU:ta.
Kuvaavaa on, että perussuomalaiset, jotka pyrkivät kohti poliittista keskustaa, ovat hyväksyneet esimerkiksi käsitteet ”kestävyysvaje” ja ”kilpailukyky” talouspoliittisen ajattelunsa lähtökohdaksi. Molemmat ovat EU-komission aktiivisesti propagoimia käsitteitä, ja tarkoittavat käytännössä mm. yksityistämista ja budjettileikkauksia.
Ainoastaan vasemmisto vaatii suunnanmuutosta. Tämän olisi pitänyt olla ilmeistä kansalaisille ja äänestäjille jo aikaa sitten, mutta kaksi seikkaa on hämmentänyt kuviota. Perinteisesti myös vasemmisto on ollut hieman epävarma siitä miten suunnata EU-kritiikkinsä. Jotkut ovat vasemmistossa suhtautuneet nykyiseen uusliberaaliin EU-projektiin niin epäluuloisesti, että haluavat vain ottaa mahdollisimman paljon etäisyyttä kaikkiin yrityksiin kehittää EU:ta.
Toisaalta jotkut vasemmistopuolueet ovat osallistuneet sellaiseen hallitusyhteistyöhön ja käytännön päätöksiin, jotka ovat edellyttäneet monien vallitsevien EU-linjausten hyväksymistä, vaikka vain vastentahtoisesti.
Tilanne on kuitenkin muuttunut. Vuoden 2014 vaaleissa Euroopan vasemmistolla on selkeä muutosohjelma; Suomessa vasemmiston eurovaaliohjelma menee vielä askeleen pidemmälle. Ohjelmaan kuuluu keskuspankin mandaatin muuttaminen, uusien talouspoliittisten välineiden rakentaminen ja unionin läpikotainen demokratisointi.
Verotusoikeus EU:lle tarkoittaisi myös mahdollisuutta sulkea veroparatiisit Euroopassa sekä verottaa ekologisia haittoja, varallisuutta, pankkeja ja spekulaatiotaloutta. Nykyistä selvästi suuremmalla EU-budjetilla olisi myös aitoa talouspoliittista merkitystä.
Vapaamarkkinatalouskurin sijaan vasemmisto siis tavoittelee solidaarisuutta, täystyöllisyyttä ja sosiaalisesti ja ekologisesti kestävällä pohjalla olevaa kasvua. Kriitikot ovat kutsuneet tätä ”valikoivan federalismin” opiksi. Termi on mukiinmenevä, vaikkakaan ei täydellinen.
Jäsenvaltioiden omalla politiikalla on myös tulevaisuudessa tärkeä ja keskeinen rooli.
Vasemmisto vastustaa pyrkimyksiä militarisoida EU:ta tai rakentaa siitä perinteinen valtio tai suurvalta ja haluaa monimuotoista globaalia demokratiaa.
Vasemmiston kannatuksen nousu on yhteydessä siihen, että kansalaiset ja äänestäjät ovat alkaneet huomata muutosohjelmamme. Suomessakin ohjelmamme on jo alkanut uudelleen järjestää EU-keskustelua, ainakin hetkittäin.
Häilyvyyden aika ei kuitenkaan ole vielä kokonaan ohi. Epäluulo EU:ta kohtaan on usein edelleen niin vahva, että ollaan kovin varovaisia antamaan tukea hyvillekään muutoksille. ”Parempi pitää etäisyyttä.”
Hallitusyhteistyökompromissit ovat puolestaan saattaneet hieman pehmentää toisia. Hiljaisesti tai melkein huomaamatta on ehkä mukauduttu joihinkin vallitseviin tulkintoihin eurokriisistä, kestävyysvajeesta tai yhteisöveron ”dynaamisista vaikutuksista” (tyypillinen tarjontataloustieteen idea).
Yhteisesti sovittu ja päätetty eurovaaliohjelmamme antaa kuitenkin selkeän suunnan. Tämän ovat myös äänestäjät huomanneet. Suomessa asiaa on auttanut Kataisen hallituksesta lähtö. Nyt olemme vapaita tukalista kompromisseista, jotka ovat ainakin minusta tuntuneet aivan erityisen ongelmallisilta juuri EU-politiikassa.
Muutos on selvä ja positiivinen. Vasemmiston suunta on ylöspäin. Äänestäjillä on kuitenkin pulmallisia valintoja edessään. Pulmat ovat niitä samoja kuin mitä joutuu pohtimaan jokaisessa vaalissa, koskien strategista äänestämistä.
Vaalien alla on julkaistu gallup-ennakointeja paitsi puolueista niin myös ehdokkaista. Tällaisella ”ennustamisella” on äänestäjien käyttäytymistä ohjaavaa vaikutusta. Ennusteesta tulee helposti itseään toteuttava. Siten kyselyiden tekijät ja media ottavat itselleen merkittävää valtaa vaikuttaa vaalien lopputulokseen myös tätä kautta.
Demokratia toteutuu parhaiten, jos ehdokasta koskevie kyselyitä ei tehdä ainakaan vaalien alla, ja jos ihmiset äänestävät niitä ehdokkaita ja puolueita, jotka aidosti kokevat parhaaksi. Rehellisyys myös itselleen on oikea periaate myös tässä. Sitä paitsi yksi ääni ei juuri koskaan ratkaise valintaa, eli kunkin yksilön strategisen äänestämisen hyöty on nolla.
Toisin päin pulma saattaa kuitenkin olla hankalampi, varsinkin jos ei ole varma mitä puoluetta haluaa äänestää. Viestitulvan keskeltä löytyy myös tällainen sähköpostiini lähetetty kysymys: ”Potentiaalisten eurovaaliehdokkaideni lista on typistynyt kahteen jo kuukausia sitten. Toinen on sinä, ja toinen on eräs piraattien ehdokas.” Kysyjä jatkaa:
”Tiedustelen tätä siksi, että Vasemmistoliiton ehdokkaina on pari ehdokasta joille en halua ääntäni antaa. Eli mikäli raapustan äänestyslippuun 143, niin kenelle ääneni menee jos Heikki Patomäki ei tule valituksi?”
Tähän pulmaan minulla ei ole yksiselitteistä vastausta. Suomessa on käytössä d’Hondtin vaalimenetelmän se versio, jossa äänestäjät ratkaisevat asian. Listan sisältä eniten ääniä saanut saa vertailuluvukseen kaikki listan äänet, toiseksi tullut puolet jne. Median ohjaava valta saattaa kysyjän mielessä vielä syventää pulmaa.
Parasta lienee tässäkin tehdä valinta kokonaan ilman strategisia pohdiskeluja, vain sen mukaan, mitä oikeasti pitää parhaana vaihtoehtona.
Kysyjä sai minut kuitenkin pohtimaan, onko nykyinen suomalainen yksilökeskeinen järjestelmä sittenkään paras vaihtoehto? Jos kunkin puolueen ehdokkaat asetettaisiin puolueiden sisäisillä jäsenäänestyksillä valintajärjestykseen jo ennen vaaleja, niin kansalaiset ainakin tietäisivät, mitä äänellään tukevat.
Se vähentäisi myös paineita henkilökeskeiseen vaalimainontaan, josta osa on pelkkää mielikuvamainontaa ja poliittisesti täysin merkityksetöntä, ellei suorastaan järjetöntä.
Eikä media pääsisi enää manipuloimaan puolueiden sisäistä järjestystä.
Heikki Patomäki
