Ensin en ajatellut vastata ”Katsastaja H:n” hyökkäykseen lainkaan. Kokemuksesta tiedämme, että nimimerkkien takaa kirjoittelu on usein sävyltään henkilökohtaista ja hyökkäävää, välillä törkeää tai jopa suoranaista vihapuhetta. Aiemmin samoilla blogisivuilla oli ollut toisen ”katsastajan” blogi ”Kaiken maailmanpolitiikan professori”, joka oli paitsi henkilöhyökkäys niin myös yritys löytää teknisiä virheitä lyhyestä tv-haastattelusta. Siinä sanomisiani tulkittiin tarkoituksellisen pahansuovasti.
Uusimman blogin myötä minua on valistettu, että näiden katsastajien identiteetit ovat julkisia, että kyse on Tuukka Saarimaasta ja Heikki Pursiaisesta. Herrat ovat VATT:in erikoistutkijoita – ja siten ylijohtaja ja tunnetun talouskeskustelija Juhana Vartiaisen alaisia työntekijöitä. Taloussanomien 28.11.2014 kirjoituksen mukaan ”katsastajien kohteiden revittely on suorasukaista ja välillä jopa ilkeää”. Taloussanomat ovat oikeassa; näin tosiaan näyttäisi olevan.
Heikki Pursiaisen ”Asiaton kirjallisuuskatsaus: Suomen talouspolitiikan tulevaisuus” käynnistyy innokkaalla viittauksella aiempaan hyökkäykseen minua kohtaan, ja muutaman lauseen jälkeen alkaa lista asioista, jotka kirjassani ovat muka väärin. Palaan tähän sisältöön pian, mutta ensin on paikallaan sanoa lyhyesti muutama sana keskustelun etiikasta ja politiikasta, sekä myös kirja-arvioiden luonteesta.
Aitoa keskustelua määrittelee yhteinen pyrkimys totuuteen. Samalla keskustelussa asemoidaan suhdettamme toisiin. Tätä suhdetta määrittelee niin etiikan kuin pätevän argumentaation säännöt. Oikeaan keskusteluun kuuluu kysymysten ja vastausten vastavuoroisuus. Polemisti sen sijaan lähtee liikkeelle siitä, että hänellä on oikeus sotaan eri tavalla ajattelevia vastaan. Polemisti nojaa oletettuun legitimiteettiin, jonka hän määritelmän mukaan kieltää vastustajaltaan. Polemisti turvautuu ad hominem argumenttiin, jonka yleinen kaava on seuraava: henkilö X esittää argumentin A; henkilön X ominaisuuksissa on jotain epälegitiimiä; siispä argumentti A on epätosi. Mitä muka ”kaiken maailmanpolitiikan professori” voisi tietää taloudesta?
Olen julkaissut useiden eri tieteenalojen julkaisuissa. Yksi ensimmäisistä oli Kansantaloudellinen aikakauskirja, jossa raportoin vuonna 1989 taloustieteellisen graduni keskeiset tulokset ja argumentit otsikolla ”Tuotannon moninkansallistumisen selittämisestä”. Olen myös arvioinut monia kirjoja eri foorumeilla; ja samaten omia kirjojani on arvioitu mitä erilaisimmissa paikoissa.
Aggressiiviseen ad hominem –argumentin käyttöön olen törmännyt melkeinpä ainoastaan taloustieteilijöiden keskuudessa. Yksittäistapaukset eivät haittaisi, mutta sama on vuosien varrella toistunut lukemattomia kertoja. Jos tästä haluaa muotoilla eroja korostavan puoli-säännönmukaisuuden, niin se menee näin: taloustieteilijöillä on vahva taipumus käytännöllisiin virhepäätelmiin ja erityisesti henkilöhyökkäyksiin. Tämä taipumus on sitä vahvempi, mitä enemmän oikealle kallellaan (markkinaliberalismin mielessä) taloustieteilijä on poliittisilta mielipiteiltään.
Helppo vastaus tähän tilanteeseen olisi sanoa: korjatkaa taloustieteilijöiden koulutusta! Vaatikaa pakollisena kirjallisuutena opinnoissa myös käytännöllistä logiikkaa, esimerkiksi kestosuosikkiani, Douglas Waltonin kirjaa Informal Logic: A Pragmatic Approach, joka käy kattavasti ja tyylikkäästi läpi vakuuttamisdialogin säännöt ja niihin liittyvät erilaiset käytännölliset virhepäätelmät. Virhepäätelmiä on monia, ad hominemista yleisön ennakkoluulojen hyödyntämiseen ja kehäpäätelmään.
Suosittelisin myös tutustumaan hermeneutiikkaan, esimerkiksi Donald Davidsonin muotoilemaan tulkinnallisen suopeuden periaatteeseen. Se edellyttää puhujan tai kirjoittajan mielipiteiden tulkitsemista järkiperäisenä ja perusteltuna. Vaikka perusteluista voi olla eri mieltä, tehtävänä on ensi yrittää ymmärtää ne perustelut, joita alkuperäisen väitteen tai näkemyksen tueksi on esitetty. Esimerkiksi kirja-arvion suhteen tämä tarkoittaisi minimissään sitä, että ensin esitellään yleisölle, mitä kirjassa ylipäänsä sanotaan. Mikä on kirjan pääargumentti ja sen perustelut? Tällainen ei näytä käyvän asiattomien bloggaajien tai vesakanniaisten mielessä lainkaan.
Ongelma on kuitenkin syvempi. Uudessa kirjassani tarkastelen tätä ongelmaa monelta eri kulmalta. Yksi näkökohta on se, että vaikka yleisenä teoriana ihmisten käyttäytymisestä homo oeconomicus -oletus (eli oletus rahassa tai muuten helposti mitattavaa omaa etuaan maksimoivasta ihmisestä) on huono, se kuitenkin pätee taloustieteilijöihin. Kokeellisesti on osoitettu, että eniten uusklassisen taloustieteen oletusten mukaisesti näyttäisivät toimivan taloustieteilijät itse, osin juuri siksi, että heidät on koulutettu ajattelemaan homo oeconomicus -logiikan mukaisesti.
Toiseksi se, että uusklassisen taloustieteen metodologia perustuu matemaattiseen ja tilastolliseen mallittamiseen, on omiaan kannustamaan dogmatismiin. Tony Lawsonin sanoin, valtavirtataloustiede ei kykene sen enempää ennustamaan tulevaisuutta kuin valaisemaan sitä maailmaa, jossa elämme. Silti taloustieteessä puhutaan teoreemista, rinnakkaisteoreemista ja todistuksista ihan kuin kyse olisi matematiikasta ja fysiikasta. Matemaattisen esittämisen uskotaan takaavan väitteiden tieteellisyyden. Historialla, evidenssillä tai kyvyllä oikeasti ennakoida tulevaisuutta ei ole mitään väliä. Matemaattinen päättely on vastaansanomatonta, ja tilastolliset menetelmät toimivat kuin kone. Tapa esittää asioita korvaa kyvyn sanoa jotain maailmasta.
Kolmas näkökohta liittyy ”ulkopuolisten” poissulkemiseen, ikään kuin talous ei koskisi ihmisiä, siis jokaista meistä, kaikkia kansalaisia. Hienostuneen metodologian tasolla tässä puhutaan tietoteoriasta. Kuten uudessa kirjassani tuon esille, erityisesti juuri Milton Friedman on muotoillut tämän opin niin, että viime kädessä ratkaisevaa on se, kuka arvostelman antaa. Oikeaoppisen talousliberalistisen koulutuksen saanut on luotettavampi kuin muut. Tuloksena on tieto-opillinen sulkeuma: ulkopuolisille ei ole asiaa talouspuheeseen. Poliittisella tasolla tämä oppi on resepti tyranniaan. Milton Friedman ja hänen tukijansa voivat selitellä yhteyksiä August Pinochetiin, Chilen taannoiseen diktaattoriin ja uusliberalismin edelläkävijään, mutta minusta yhteys on selvä. Eikä Friedman ole ollut yksin: monet uusklassikot ovat olleet vihamielisiä demokratialle.
Ei ole mitenkään vähäpätöinen seikka, että uuden kirjani keskeinen lähtökohta ja pointti on puolustaa demokratiaa. Kirja alkaa lausahduksella.
”Taloudenpito on politiikkaa. Yhden talouspoliittisen totuuden sijaan tarvitaan vilkasta moniäänistä keskustelua tulevaisuuden mahdollisuuksista. Myös kansalaisilla pitää olla vapaus valita eri vaihtoehtojen väliltä niin Suomessa kuin koko Euroopan unionissa.”
Tässä vaiheessa kuulen jo asiattomien bloggaajien ja muiden oikeaoppisten taloustieteilijöiden huutavan kuorossa: ”pseudotiedettä”, ”huuhaata”, ”eikö se perkeleen Patomäki aio koskaan vastata itse kritiikkiin!”. Ja mieleni tekisi vastata, aivan kuten olen monesti aiemmin vastannut: järjestetään julkinen väittelytilaisuus, se sopii minulle enemmän kuin hyvin! Voidaan hyvin myös väitellä toimitettujen lehtien tai journalien palstoilla kaikessa rauhassa, niissä ainakin pidetään huolta edes joistakin sivistyneen keskustelun ja eettisen dialogin standardeista.
Mutta otan lusikan kauniiseen käteen. Vaikka juuri mitään suopeutta tai dialogisuutta ei toisella osapuolella ole osoittaa, vastaan ikään kuin olisi – tosin vain lyhyesti, mikä tarkoittaa myös sitä, että Pursiaisen hyökkäyksen loppupuolen väitteisiin ei ole mahdollisuutta vastata. Seuraavat 7 kohta-kohdalta vastausta riittänevät.
(1) Heikki Pursiainen kritisoi väitettäni, että uusklassinen taloustiede puolustaisi tehokkaiden markkinoiden hypoteesia, mutta silti hän puolustaa sitä itse. On absurdi väite, että ”kriisin ennustamattomuus vahvistaa uskoa tehokkaiden markkinoiden hypoteesiin”, koska globaali rahoitusmarkkinakriisi 2008-9 itsessään osoittaa, että markkinat eivät ole tehokkaat. Se, että valtavirtataloustieteilijät eivät käsittele olennaisia aiheita journaleissaan, vain todistaa pointtini.
Tosiasia on, että tehokkaiden rahoitusmarkkinoiden hypoteesi on yleistetty koskemaan myös muita markkinoita (Lucas, rationaalisten odotusten teoria), ja oletukset tehokkaiden markkinoiden hypoteesin ja täydellisen kilpailun mallin taustalla ovat monissa suhteissa samankaltaisia. Totean viitteessä 4, että näiden teesien tarkka suhde voisi olla kokonaisen kirjan aihe. Viittaan moniin relevantteihin lähteisiin asiasta, ja kirjaa kirjoittaessa kävin tästä keskusteluja useiden kollegojen kanssa, erityisesti Britanniassa.
(2) Kirjoitan viitteessä 4: ”Greenwald-Stiglitz-teoreema (Greenwald & Stiglitz 1986) kieltää tehokkaiden markkinoiden hypoteesin kaikissa tilanteissa, missä informaatio ei ole jakautunut tasaisesti vaan on epäsymmetristä tai epätäydellistä, tai missä kilpailu on ’epätäydellistä’ jossain muussa merkityksessä, eli siis käytännössä aina. Julkisvallan interventiot esimerkiksi verojen kautta voivat tämän vastateoreeman mukaan aina parantaa tehokkuutta. Kysymys kuuluu: miten tehokkaiden markkinoiden hypoteesi voi olla hyvä lähtökohta, jos se on aina väärässä?” Pursiaiselle ainakin tehokkaiden markkinoiden hypoteesi näyttäisi silti olevan hyvä lähtökohta, syistä, joita en ymmärrä.
Myöhemmin kirjoitan: ”Uusklassisen taloustieteen omia välineitä käyttäen on suhteellisen helppo osoittaa – kuten kanadalainen taloustieteilijä Richard Lipsey ja australialainen taloustieteilijä Kelvin Lancaster tekivät jo 1950-luvulla – että jos hyväksytään, että todellisessa maailmassa markkinat eivät ole ’täydellisen kilpailullisia’ (eli ne eivät täytä utopian edellyttämää pitkää listaa epärealistisia oletuksia ja vaatimuksia), niin vakauden tai tehokkuuden lisääminen edellyttäisi yleensä siirtymistä poispäin ihannemallista.” Tähänkään ei tule vastausta.
(3) Mitä Krugmanin ja Stiglitzin metodologiaan tulee, olen tässä suhteessa erityisen selväsanainen. ”Taustateorialla ja metodologialla on kuitenkin väliä. Oikeansuuntaisiin johtopäätöksiin voi joskus päätyä myös osin vääristä syistä; ja joskus se mitä hiljaisesti hyväksyy voi yllättäen tuottaa perinteisiä johtopäätöksiä tavalla, jota ei välttämättä ole loppuun asti mietitty. Esimerkiksi Krugman on oikeuttanut globaalin etelän hikityöpajoja perinteisin talousliberalistisin argumentein ja suhtautuu aika vihamielisesti tuonnempana esiteltävään ”moderniin rahateoriaan”. Stiglitz puolestaan voi esittää monia kiinnostavimpia argumenttejaan vain luopumalla uusklassisesta matemaattisesta mallintamisesta ja osallistumalla tavanomaisiin yhteiskuntatieteellisiin ja poliittisiin keskusteluihin. Yksipuolinen metodologia voi kahlita ajattelua ja estää näkemästä parempia mahdollisuuksia.”
(4) Valitsemisen välttämättömyydestä ei seuraa yleismaailmallinen niukkuus Robbinsin tai uusklassisen talousteorian mielessä, vaikka Heikki Pursiainen mitä väittäisi. Marx, Veblen, Keynes, Galbraith ja vihreät kulutuskapitalismin kriitikot tietävät paremmin: maailmassa voi olla myös yltäkylläisyyttä ja tuhlausta. Tästä asiasta olen valmis järjestämään vaikka erillisen kahden tunnin julkisen debatin.
(5) ”Sata vuotta sitten hylätyn teorian karikatyyristä…”. Uusklassinen taloustiede on ympäri maailmaa ollut hylkäämässä oppihistorian, uudet sukupolvet eivät sen vuoksi tiedä mistä heidän käsitteensä ovat peräisin, vaan luulevat niiden olevan universaaleja, kaikkialle päteviä. Yhteiskuntatieteilijät tietävät paremmin. Meille käsitehistoria on olennainen osa koulutusta ja yhteiskunnallista ymmärrystä. Käsitteillä on historia ja tulevaisuus – tai joissakin tapauksissa ei kuitenkaan enää tulevaisuutta.
(6) Pursiainen kirjoittaa: ”Talousteorian lähtökohtana ovat ihmisten tekemät valinnat. Kaikki teoreettiset oletukset kohdistuvat suoraan valintoihin, niiden taustalla olevat psykologiset prosessit eivät kuulu standarditeoriaan lainkaan. Jos valinnat ovat johdonmukaisia, havaittujen valintojen perusteella voidaan ennustaa, mitä valitsija valitsisi joissakin toisissa olosuhteissa.” Kirjassani on kuitenkin jo vastaus tähän pointtiin: ”[Uusklassinen] teoria on immuuni kritiikille. Odotetun hyödyn maksimoimisen teorian ydin ei ole kumottavissa. Oletus hyödyn maksimoinnista on uskon asia, tieteellisen koettelun ulkopuolella. Uusklassisen talousteorian hyöty on muuttuja, jota ei itsessään voi havaita. Jos hyödyn voi vain päätellä tehdystä valinnasta, mikä tahansa valinta voidaan tulkita hyödyn maksimoinniksi.”
(7) Pursiainen: ”Patomäki ei kokonaisuudessaan halua tai kykene ymmärtämään tätä. Siis sitä, mikä on taloustieteen yleensä ja erityisesti arvoteorian tavoite. Tarkoituksena ei ole kertoa mikä kaikki on arvokasta jossain suureellisessa filosofisessa mielessä. Talousteorian tarkoituksena on selittää asioiden arvo ihan jokapäiväisessä mielessä: siis esimerkiksi miksi auton arvo on 100 polkupyörää tai oluttuopin 2 kahvikupillista. Valintoihin perustuva teoria soveltuu juuri tähän tarkoitukseen. Jotta tuoppi voisi olla tässä mielessä 2 kertaa arvokkaampi kuin kahvikupponen, täytyy olla joku joka valitsee mieluummin oluen kuin kaksi kupillista kahvia, kun saa vapaasti valita.”
Tämähän vain todistaa kirjassani monta kertaa esittämäni pointin: uusklassinen taloustiede on sitoutunut subjektivistiseen arvoteoriaan. Oikeudenmukaisuus, demokratia ja kaksi kupillista kahvia voivat uusklassikoille olla sama asia, kunhan ihmiset ”saavat vapaasti valita”. Minusta ne eivät oikeasti ole sama asia.
Tämän enempää Pursiaisen purkausta ei ole tarpeen käydä läpi. Toki on positiivista, että Heikki Pursiainen näyttää lukeneen kirjani läpi. Minkäänlaista aitoa tai eettistä yritystä ymmärtää kirjani keskeisiä argumentteja en siinä kuitenkaan näe.
Ystävällisin terveisin,
Heikki Patomäki
PS. Termin uusliberalismi olen määritellyt systemaattisesti artikkelissa “Neoliberalism and the Global Financial Crisis”, New Political Science, (31):4, 2009, pp.431-442, joka on saatavilla täällä.
