Termi ”putinismi” ilmaantui läntiseen kielenkäyttöön pian sen jälkeen, kun Vladimir Putinista tuli presidentti ensimmäisen kerran. Varsinkin Ukrainan konfliktin myötä termistä ”putinisti” on tullut yhä jyrkempää vastakkainasetteluja heijastava termi, sellainen, jota on helppo käyttää myös leimaamiseen.
Suomenkielinen wikipedia määrittelee putinismin yksinkertaisen kuvailevasti:
”Putinismi on nimitys Venäjän presidentti Vladimir Putinin harjoittamalle keskusjohtoiselle politiikalle. Putinismi määritellään useasti Venäjän voimaministeriöiden eli turvallisuuspalvelun, poliisin ja armeijan vallaksi. Vaikka Venäjällä on ulkoisesti kaikki demokratian perinteiset laitokset, maata johdetaan presidentin kansliasta käsin muun muassa turvallisuuspalvelun avulla. […] Putinismiin liittyy taloudellinen vapaus, vaikka Putinin johtamat silovikit haluavat keskittää talouden avainalat valtiolle tai ainakin valvoa niitä sijoittamalle yrityksiin valtiolle uskollisia miehiä.”
Englanninkielisen maailman medioissa putinismi on kuitenkin valtapuolisesti negatiivinen sana. Yleensä sillä viitataan venäläisen poliittisen järjestelmän korruptioon ja henkilöpalvontaan. Myös suomalaisessa keskustelussa ”putinismia” käytetään ennen kaikkea vahvan negatiivisessa merkityksessä.
Varsinkin Ukrainan konfliktin myötä termistä ”putinisti” on tullut samantyyppinen ilmaisu kuin mitä ”stalinisti” tai ”kommunisti” olivat kylmän sodan aikana. Ne, jotka ”ymmärtävät Venäjää liikaa”, ovat Venäjän puolella – ja meitä vastaan. Tällaiset sivumerkitykset kertovat, että sanojen käyttö liittyy jyrkkiin me/toiset jakoihin.
Varsinkin sosiaalisessa mediassa on viimeisten kuukausien aikana näkynyt yrityksiä leimata myös minut ”putinistiksi”. Välillä virtuaalikeskustelut leviävät tosimaailmaan. Esimerkiksi Into-kustantamon pikkujouluissa tuntematon mieshenkilö tuli sormi pystyssä ja naama punaisena syyttämään minua ”putinistiksi”, kieltäytyen edes kertomasta, mihin moinen syytös mahtaa perustua.
Eilen sain sähköpostiviestin, joka oli osoitettu minulle ja Paavo Arhinmäelle, ja jossa sama asia nostettiin uudelleen esille vähän toisesta näkökulmasta. Viestin lähettäjä kertoi ”erinomaisten vaalikonevastausteni” perusteella löytäneensä ehdokkaansa, mutta sitten törmänneensä Wikipedian sivuilla kommenttiini, joka meni näin:
”Patomäki kirjoitti Helsingin Sanomiin syksyllä 2014 vieraskynäkirjoituksen, jossa hän kritisoi Euroopan Unionia ja vastusti pakotteiden asettamista Vladimir Putinin hallinnolle. Patomäen mielestä Venäjällä vallitsee ’yhä periaatteessa liberaali ja ihmisoikeudet huomioiva demokratia’.”
Jo se on kiinnostavaa, että joku on katsonut aiheelliseksi laittaa nuo kaksi asiayhteyksistään irrottua ja erillistä kommenttia wikipediaan. Joka tapauksessa ne ensin pelästyttivät ehdokastaan etsivän äänestäjän, joka sitten kuitenkin päätti lähettää asiasta viestin. Paavon ja minun vastausten jälkeen hän selitti: ”Heh. Aloin jo pelätä Wikipedian viimeisen kappaleen vuoksi, että olisit samaa kaliberia Johan Bäckmanin kanssa.”
HS vieraskynä-kirjoituksessani 17.9.2014 arvioin Venäjä-pakotteiden oikeutusta ja todennäköisiä vaikutuksia. Tutkimuskirjallisuus kertoo, että pakotteet eivät yleensä toimi ainakaan siinä mielessä, että niiden avulla saataisiin toivottu politiikka-muutos aikaan. Kun toinen osapuoli on tarpeeksi suuri toimija, pakotteista voi myös tulla osa laajenevaa konfliktia. Syyskuun jälkeinen kehitys on mielestäni tukenut tätä arviota. Pakotteet näyttäisivät edelleen koventaneen Venäjän johdon tahtoa. Olemme suistuneet lähemmäksi avointa suurkonfliktia, jopa sotaa Venäjän ja lännen välillä.
Tuo wikipediaan laitettu toinen lause ”Venäjällä vallitsee yhä periaatteessa liberaali ja ihmisoikeudet huomioiva demokratia” on puolestaan irrotettu HS-haastattelusta 11.2.2015, jossa minulle ja Itä-Euroopan historian dosentti Johannes Remylle esitettiin kysymys: onko Putin uusi Hitler? Myös tässä haastattelussa näkökulmani oli rauhantutkimuksellinen. Pyrin katsomaan asioita kokonaisuuden näkökulmasta ja suhteuttamaan Venäjän kehitystä historiallisten vertailujen kautta. Venäjän demonisointi on osaltaan lietsomassa konfliktia ja esimerkiksi München 1938 –analogia (jota olin käsitellyt aiemmassa blogissani) voi olla myös resepti sotaan.
Hitler-vertausta käsittelevästä haastattelusta irrotettu lause ”rajoituksista huolimatta siellä vallitsee yhä periaatteessa liberaali ja ihmisoikeudet huomioiva demokratia” tarkoittaa vain sitä, että nyky-Venäjä ei ole natsi-Saksa (vertaus natsi-Saksaan ei ole oikeutettu), ja että siellä on edelleen vuoden 1993 perustuslaki voimassa, jossa liberaalit ihmisoikeudet määritellään. Samanhan toteaa myös esimerkiksi yllälainattu Wikipedian määritelmä: ”Venäjällä on ulkoisesti kaikki demokratian perinteiset laitokset […ja] putinismiin liittyvät taloudelliset vapaudet”. Samaisessa haastattelussa totesin kuitenkin myös, että Venäjä on kehittynyt autoritääriseen suuntaan, mikä on myös totta (tosin 1990-lukua tuskin voidaan sitäkään pitää minään demokratian kulta-aikana Venäjällä, vaikka meno olikin nykyistä liberaalimpaa).
Monista Ukrainan konfliktia koskevista teksteistäni ja haastatteluistani olisi yhtä hyvin voitu irrottaa esimerkiksi nämä sitaatit:
”Vuoden 1996 kirjasessani Vain kauppakumppaneita? pidin todennäköisempänä sellaista skenaariota, jossa autoritäärisyys ja bonapartismi yhdistyvät muodolliseen liberalistiseen kehikkoon, ja jossa on vahvoja tendenssejä kohti vielä harvainvaltaisempia vaihtoehtoja. Putinin kovalinjainen johtajuus oli ennakoitavissa.”
”Pointtina ei ole väittää, että konfliktit johtuisivat yksinomaan EU:sta tai edes Naton laajenemisesta, vaikka ne ovat olleet ja ovat olennainen osa kokonaisuutta. Asetelman voi kääntää osin toisinpäin ja sanoa, että Venäjän yksipuolinen toiminta Krimillä ja koko Ukrainan kriisissä on omiaan tukemaan Nato-intoilijoita ja atlantistisen suuntauksen kannattajia Suomessa. Toisin sanoen Putin tekee parhaansa ajaakseen Suomen Naton syliin ja vahvistaakseen myös sellaista uusliberaalia talouspoliittista suuntausta, jota atlantistit yleensä kannattavat.”
”Krimin niemimaan ottamista Venäjän hallintaan ei voida puolustaa yleistettävissä olevin moraalisin tai oikeudellisin perustein.”
”Kriittinen kosmopolitanismi kykenee ottamaan etäisyyttä mistä tahansa ”meistä”, kritisoimaan mitä tahansa yhteisöä, kansakuntaa, valtiota – samalla yrittäen sijoittaa käynnissä olevat asiat ja kehityskulut laajempiin yhteyksiinsä.”
”Venäjän poliittinen kehitys on ollut ongelmallinen”; ”Venäjä on kehittynyt autoritääriseen suuntaan.”
Jyrkkään vastakkainasetteluun perustuvat leimaamisyritykset ovat tavanomainen tulos turvallistamisesta eli prosessista, jossa asiat määritellään olemassaoloamme koskeviksi uhkiksi siten, että ne vielä edellyttävät poikkeuksellisia toimenpiteitä. Tämä tarkoittaa poikkeamisia tavanmukaisista liberaali-demokraattisista menettelytavoista, yleensä turvallisuuskoneiston ylivaltaa. Ne, jotka mielellään käyttävät ”putinisti”-leimaa viitaten Venäjän uhkaan, eivät välttämättä ymmärrä, kuinka lähellä heidän oma ajattelunsa on sitä logiikkaa, jolla Putinin hallinto oikeuttaa toimiaan.
Tulen jatkamaan tämän kriisin tarkastelua ja analyysia rauhantutkijan ja -aktivistin näkökulmasta, asettumatta itse osaksi konfliktia. On tärkeää kehittää kykyä ottaa etäisyyttä mistä tahansa ”meistä”, kritisoida mitä tahansa yhteisöä, kansakuntaa, valtiota – samalla yrittäen sijoittaa käynnissä olevat asiat ja kehityskulut laajempiin yhteyksiinsä. Yhtä tärkeää on omaksua myös vastuun etiikka.
Venäjällä olisin ”putinismin” lannistumaton kriitikko, edustaahan se yhtä muunnelmaa uusliberaalista talouspolitiikasta, hierarkkista johtamistapaa, militarismia, ja riippuvuutta öljystä ja sotateollisesta kompleksista. ”Yhtenäinen Venäjä” on kokoomuksen sisarpuolue, vaikka sen ideologia muistuttaakin mielestäni vielä enemmän perussuomalaisten ajattelua – se on eräänlaista perusvenäläisyyttä.
Kuitenkin kun puhutaan Suomen tai EU:n ulkosuhteista, tai yleisemmin rauhan mahdollisuuksista, on itsekritiikki – eli oman osallisuuden näkeminen toisessa ja konfliktissa sen kanssa – usein eettisesti ja poliittisesti ensisijaista. Vastuu tarkoittaa myös sitä, että kykenee arvioimaan kriittisesti oman toimintansa mahdollisia ja todennäköisiä seurauksia. Kylmä sota päättyi nimenomaan siihen, että eri vaiheiden jälkeen Mihail Gorbatšov ja Ronald Reagan ymmärsivät tämän.
Toivoisin myös Suomen nykyisen ulkopolitiikan perustuvan tällaiselle yleismaailmalliselle näkökulmalle ja syvemmälle ymmärrykselle. Hetkittäin kylmän sodan aikana Suomen ulkopoliittinen johto pystyi jopa aloitteellisuuteen, yrityksiin ylittää kylmän sodan vastakkainasettelut ja estää ydinsota.
Kuten silloin nähtiin, viisas ulkopolitiikka voi saada vallankumouksellisia muutoksia aikaan myös maiden sisällä. Myös itse maailmanjärjestelmä voi muuttua.
Heikki Patomäki
