Vierailuni Arto Luukkasen ”Dosentti”-ohjelmassa Alfa-TV:ssä (ensimmäinen esitys 26.5.) innosti monia kommentoimaan asiaa facebookissa, sähköpostitse ja puhelimitsekin. Kommentit eivät koskeneet keskustelun sisältöä vaan Luukkasta ja hänen ”russofobiaansa”, toimintaansa ja perussuomalaisuuttaan. Ensin ajattelin vain laittaa pari huomiota kommentiksi fb-keskusteluun, mutta koska niillä on yleisempää merkitystä, on ehkä parempi julkaista ne erillisenä blogina.
Carl Schmitt elää politiikan tutkijoiden keskuudessa monista syistä, mutta ei varmaan vähiten siksi, että hän määritteli politiikan kentäksi, jossa ystävät ja viholliset erottuvat. Schmitt piti tätä jakoa eksistentiaalisena, olemassaoloamme koskevana. Schmitt itse osallistui ’poikkeustilan’ ja ’vihollisten’ määrittelyyn toimiessaan natsi-Saksan eräänlaisena virallisena juristina. Hän pysyi uskollisena ideoilleen myös toisen maailmansodan jälkeen.
1980-luvulta alkaen monet itseään kriittisinä pitävät teoreetikot ovat innostuneet Schmittin politiikka-teorioista. Viime vuosikymmenten identiteettipolitiikka on usein ollut schmittiläisittäin ystävän ja vihollisen määrittelyä, puolin ja toisin, tosin rauhanomaisesti. Viimeaikaiset vastakkainasettelut Euroopassa ovat tehneet Schmittistä ehkä aiempaakin ajankohtaisemman ainakin siinä mielessä, että se auttaa ymmärtämään sitä, miten politiikka voi taas kerran kääntyä väkivallaksi. Tosiasiassa Schmitt nimittäin määritteli politiikan sodan jatkamiseksi toisin keinoin.
Itse ajattelen politiikkaa enemmän Hannah Arendtin tavoin moninaisuuden julkisena kenttänä, jossa on erilaisia toimijoita, jotka tunnustavat toisensa, debatoivat ja voivat myös panna alulle jotain uutta. Politiikka on retoriikkaa. Se on myös dialogia, jossa pyritään vakuuttamaan ’toisia’. Politiikka voi kääntyä väkivallaksi, mutta se on politiikan loppu.
Vasemmiston näkökulmasta olisi erityisen ajattelematonta olla antautumatta keskusteluihin perussuomalaisten ja heidän kannattajiensa kanssa. Juuri perussuomalaisiin se vasemmiston – varsinkin demarien mutta jossain määrin myös vasemmistoliiton – kannatus on paljolti valunut.
Dialogi voi paljastaa sellaisia kerrostumia, jotka eivät ole välittömästi näkyvillä. Dialogi voi opettaa ymmärtämään eroja ja niiden syitä paremmin, mutta myös tuoda esille jaettuja huolenaiheita, oletuksia ja näkemyksiä, joskus aika yllättävälläkin tavalla.
Esimerkiksi Luukkasen kanssa jaamme monia teemoja ja näkemyksiä – Venäjästä emme tosin juuri puhuneet – ja ennen nauhoitusta rupatellessa muistelimme tehneemme yliopistopolitiikassa joskus yhteistyötäkin. Luukkanen nimittäin tuki minua Helsingin yliopiston rehtoriksi viimeisissä vapaissa rehtorin vaaleissa 2008. Hän kannattaa vasemmiston tavoin vapauden, sivistyksen ja kollegiaalisen demokratian pohjalle rakennettua yliopistoa. Muitakin yhteisiä teemoja on.
Luukkasen keskusteluohjelmasta aivan riippumatta, en muista, että olisin koskaan poissulkenut keskustelutilanteita ’toisten’ kanssa heidän poliittisten mielipiteidensä takia. Tai toisinpäin: en tiedä onko olemassa mitään poliittista suuntausta, jonka edustajien kanssa en olisi harjoittanut dialogia. Joihinkin tutkimusprojekteihini on nimenomaisesti kuulunut haastattelut mitä erilaisempien suuntausten ja kansalaisjärjestöjen kanssa, esimerkiksi Etelä-Amerikassa tai Venäjällä.
Yksi kiinnostavimpia kokemuksia on esimerkiksi ollut se, kuinka alttiita poliittisen islamin edustajat ovat argumenteille globaalin demokratian puolesta. Sehän ratkaisisi ongelman nimeltä länsimainen imperialismi yksinkertaisesti ja rauhanomaisesti. Keskusteluissa alun epäluulo vaihtuu nopeasti aidoksi kiinnostukseksi. Vastakkainasettelut murtuvat kun näkökulma muuttuu.
Heikki Patomäki
