Oikein toteutettuna globaali kasvihuonepäästövero olisi suuri harppaus kohti maailmaa, jossa ihmiskunta pystyy yhä paremmin kontrolloimaan omaa kohtaloaan tietoisesti, harkiten ja yhdessä. Historiasta kuitenkin tiedämme, että oikeutuksen saaminen verotukselle edellyttää demokratiaa.
Fossiilisten polttoaineiden aikakausi on tulossa päätökseensä. Ilmaston lämpeneminen on noussut yhdeksi aikamme suurista kysymyksistä. Helppoja ja nopeita teknologisia keinoja korvata fossiiliset polttoaineet ei ole eikä kovin pian myöskään tule.
Globaali lämpeneminen on suoraa seurausta teollisen vallankumouksen jälkeisestä taloudellisesta kasvusta. 1800-luvulla maapallon väestö melkein kaksinkertaistui ja 1900-luvulla se nelinkertaistui. 1900-luvun kuluessa koko maailman taloudellinen tuotanto kasvoi kahdeksantoistakertaiseksi. Kasvu on perustunut paljolti fossiilisten polttoaineiden käyttöön. Teollisuus on vapauttanut ilmakehään myös muita kasvihuonekaasuja.
Näihin perustavaa laatua oleviin ongelmiin vastaamiseksi tarvitaan uusia keinoja, varsinkin kun taloudellisen kasvun sosiaaliset ja luonnolliset rajat ovat tulossa vastaan seuraavien vuosikymmenien aikana. Vaikka nykymuotoinen kasvu ei voi jatkua ikuisesti, kapitalistisen markkinatalouden dynamiikka edellyttää jatkuvaa kasvua. Muuten työttömyys nousee korkeaksi, köyhyys ja sosiaaliset ongelmat lisääntyvät ja poliittiset levottomuudet alkavat poreilla pintaan. Edessä on kiinnostava vuosisata.
Ihmiskunta on elimellinen osa maapallon elämänkehää. Kohtalomme on yhteenkietoutunut maapallon monimutkaisten ja osin itsesäätelevien geologisten, ilmastollisten ja ekologisten prosessien kanssa. Ihmiskunnalla ei kuitenkaan ole varaa odottaa, että maapallo löytää uuden tasapainon jollakin kasvihuonekaasujen tasolla. Yhteiskunnalliset järjestelmämme on rakennettu sen oletuksen varaan, että maapallon prosessit ovat hyvin vakaita suurin piirtein nykytasolla. Meillä ihmisillä ei ole myöskään oikeutta tai mitään järkeviä syitä tuhota elämän monimuotoisuutta oman kasvumme tieltä.
Taloudellisen kasvun tietoisen ohjaamisen ja säätelyn välttämättömyys on tiedostettu jo vuosikymmeniä sitten. YK:n ilmastonmuutoskonventti syntyi Rio de Janeirossa YK:n ympäristö- ja kehityskokouksessa vuonna 1992. Siihen kuuluvasta Kioton pöytäkirjasta sovittiin ilmastonmuutoskonventin kolmannessa osapuolikokouksessa Kiotossa, Japanissa, 11. joulukuuta 1997. Yhdysvaltain hallitus ajoi Kioton sopimuksen perustaksi kiintiöt ja päästökaupan, mutta ei itse kuitenkaan ole ratifioinut sopimusta.
Optimistisempienkin arvioiden mukaan Kioton sopimus kykenee ratkaisemaan ilmasto-ongelmasta vain murto-osan. Tarkkaa arviota on mahdoton tehdä, mutta sovituilla vähennyksillä lämpötilan lisääntymistä saadaan hillittyä ehkä asteen kymmenyksen verran, ehkä vähän enemmän. Pahimmassa tapauksessa lämpötila on nousemassa jopa neljä astetta, joten Kioton systeemi hillitsee lämpenemistä vain muutaman prosentin verran kokonaismuutoksesta.
Toisaalta YK:n ilmastonmuutoskonventti on hampaaton myös taloudellisen kasvun ohjaamisen yleisempien kysymysten kannalta. Ongelma ei ole ainoastaan se, että kapitalistisen markkinatalouden dynamiikka edellyttää jatkuvaa kasvua, vaan myös se, että kapitalistisen maailmantalouden kehitys on syklistä. Tutkijat ovat löytäneet monenpituisia syklejä, joista lyhimmät kestävät kolmesta neljään vuotta, pisimmät yli 60 vuotta. Lyhyet jaksot esiintyvät pitkien jaksojen sisällä, mutta mitään yksiselitteistä säännönmukaisuutta näissä sykleissä ei ole.
Rytmiset vaihtelut ja niiden voimakkuus juontuvat monien eri mekanismien yhteisvaikutuksesta. Uusliberalismin aikakaudella 1970-luvun jälkeen henkeä kohti laskettu kasvu on ollut laskussa varsinkin OECD-maailmassa ja monissa köyhimmissä maissa, samaan aikaan kun suhdannevaihtelut ovat voimistuneet ja tulleet samanaikaisemmiksi. Lisäksi eriarvoisuus on lisääntynyt useimpien maiden sisällä ja monien maiden välillä. Maailmantaloudesta on tullut aiempaa kriisialttiimpi paikka.
Tarvitaan siis nykyistä paljon kauaskantoisempia hallintamekanismeja. Globaalin kasvihuonekaasuveron (KKV) tarkoituksena on vähentää tehokkaasti fossiilisten polttoaineiden käytön houkuttelevuutta ja lisätä sekä energiatehokkaampien teknologioiden että vaihtoehtoisten energiamuotojen kehittämistä asettamalla hinta kasvihuonepäästöille. Se pyrkii vaikuttamaan sekä yritysten sijoituksiin että yksityiseen kulutukseen.
KKV:sta saatavat tulot olisi tarkoitus käyttää ensisijaisesti ilmastonmuutoksen hidastamiseen sekä siihen sopeutumiseen. Verrattuna joulukuun 2010 Cancúnin sopimuksen aloitteeseen uudesta ilmastorahastosta (”Green Climate Fund”), KKV tarjoaisi paljon kunnianhimoisemman keinon tämän rahaston kehittämisestä ’globaalin yhteisen hyvän’ nimissä. KKV toisi myös tuottoa, joka olisi erityisen hyödyllistä ilmastonmuutokseen sopeutumiseen kehitettävien uusien teknologioiden kannalta.
Globaalin yhteisen hyvän tulkintaa ei kuitenkaan tarvitse rajoittaa vain ilmastonmuutoksen torjuntaan ja muutokseen sopeutumiseen. Se pitää suhteuttaa osaksi koko maailmantalouden ja sen kasvun ohjaus- ja säätelymekanismeja. Veron tuotot ovat potentiaalisesti niin merkittäviä – satoja miljardeja euroja vuodessa – että KKV olisi merkittävä askel kohti globaalihallinnan uutta aikakautta: vihreää globaalia keynesiläisyyttä (tai kaleckilaisuutta puolalaisen taloustieteilijä Michal Kaleckin mukaan).
Oikein toteutettuna globaali KKV olisi suuri harppaus kohti maailmaa, jossa ihmiskunta pystyy yhä paremmin kontrolloimaan omaa kohtaloaan tietoisesti, harkiten ja yhdessä. Historiasta kuitenkin tiedämme, että oikeutuksen saaminen verotukselle edellyttää demokratiaa. ”Ei verotusta ilman edustuksellisuutta!” aloitti Pohjois-Amerikan vallankumouksen; ja samaten Ranskan vallankumouksessa oli kyse myös verotuksesta.
Tähän asti vain valtioilla on ollut oikeus verottaa. Ensimmäinen globaali vero toimisi ”kansainvälisen lain jäänmurtajana”, kuten belgialainen oikeustieteilijä ja aktivisti Lieven Denys on asian niin osuvasti ilmaissut. Samalla se avaa poliittisesti kauaskantoisen kysymyksen globaalista demokratiasta.
Periaatteellisella tasolla globaaliin demokratiaan ei liity mitään isoa pulmaa. Esimerkiksi globaalia KKV:ta hallinnoiva uusi kansainvälinen järjestö voisi helposti yhdistää perinteisen hallituskeskeisen kansainvälisen demokratian, parlamentarismin ja aktiivisen kansalaisosallistumisen periaatteita. Ongelma on pikemminkin käytännöllinen: kuinka saada maailman edistykselliset voimat ajamaan globaalia kasvihuonepäästöveroa ja tarttumaan opportunistisesti ensimmäiseen maailmanhistorialliseen tilaisuuteen toteuttaa se?
