Moni media nosti UPI-raportin ”Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla” lööppeihin, etusivulle, pääuutiseksi tai myötäsukaisten pääkirjoitusten aiheeksi. Mutta miksi raportin tulkinnat otettiin annettuna?
Motiivit tehdä näin varmasti vaihtelevat. Raportti voi näyttää merkittävältä, koska se on Valtioneuvoston tilaama selvitys Ulkopoliittiselta instituutilta. Osa toimittajista on varmasti itse yhtä Venäjä-kielteisiä kuin UPI:n ”tutkijat” ja mielellään julkaisevat Venäjä-pelottelua. Lööppipelottelu myös myy. Uutiset ovat kaupallinen tuote: mitä tahansa ollaan valmiita nostamaan näyttävästi esiin, jos se lisää myyntiä.
Mutta missä on toimittajien etiikka? Miksi raportin tulkinnat otettiin annettuna?
Miksi juuri kukaan ei arvioinut kriittisesti sitä, mihin raportin tulkinnat ja niistä johdetut väitteet oikein perustuvat? Oliko syynä kenties se, että selvitys pitkälti mukailee nykyhallituksen virallisia näkemyksiä? Kuinka tämä sitten eroaa Venäjän valtiovetoisesta mediasta, joka ei julkaise kritiikkiä maan hallintoa kohtaan?
Vuosikymmenien saatossa on työstetty ja julkaistu monia eettisiä koodeja ja standardeja toimittajille. Niiden yhteinen peruslähtökohta on totuuden ihanne. Jokaisen tiedonlähteen käyttökelpoisuutta ja asianmukaisuutta on pyrittävä arvioimaan kriittisesti. ”Arvioi tiedon ja tulkintojen luotettavuutta.” Asioita pitää käsitellä monipuolisesti ja useammasta näkökulmasta. ”Etsi toisenlaisia näkökulmia ja anna niille tilaisuus tulla esiin ja yleisön tietoon.”
Useimmat toimittajat ovat saaneet yliopistollisen koulutuksen ja tietävät hyvin, mitä lähdekritiikin vaatimukset ovat. Myös mediat itse kouluttavat toimittajiaan lähdekritiikkiin – tai ainakin niiden pitäisi tehdä niin. Esimerkiksi Yleisradion Ohjelmatoiminnan säännöstön ohjelmatoiminnan pääperiaatteita koskevassa luvussa todetaan:
Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Lähdekritiikki on erityisen tärkeää kiistanalaisia kysymyksiä käsiteltäessä tai hankittaessa tietoja nimettömänä pidettävältä tietolähteeltä. Lähteen luotettavuutta arvioitaessa on otettava huomioon, että tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.
Jokaiselle, joka ottaa UPI-raportin käteensä, täytyy olla välittömästi selvää, että se nojaa suurelta osalta nimettömien haastateltavien mielipiteisiin. Raportin lopussa on kyllä lista haastateltavista – melkoista valintaa siinäkin – mutta edes haastateltavat eivät itse voi verifioida sitä, mistä lähteestä mikäkin sitaatti on; tai onko kukaan haastateltavista edes sanonut sitä mitä raportin sitaatissa esitetään.
Vähänkään kriittisemmälle lukijalle pitäisi nopeasti paljastua myös, että UPI-raportin tulkinnat ja väitteet ovat ladattuja. Klassinen esimerkki ladatusta kysymyksestä on tämä: ”milloin olet lakannut lyömästä puolisoasi?”. Siinä ennakko-oletetaan, että henkilö on aiemmin harjoittanut väkivaltaa puolisoaan kohtaan. Samalla tavalla esimerkiksi tämä kohta UPI-raportista on ladattu:
Venäjän strategisten asiakirjojen uudet muotoilut painottavat Venäjän olevan patoamispolitiikan kohteena ja väittävät, että Naton sotilaskaluston sijoittaminen lähemmäs Venäjän rajoja muodostaa uhkan Venäjän kansalliselle turvallisuudelle. Tätä viestiä on tehostettu useilla syytöksillä, joissa on väitetty lännen olevan syyllinen Ukrainan ja Syyrian konflikteihin. Venäjä käyttää uhka-arvioita ulottaakseen valtapolitiikkaansa naapureihinsa. Kun Venäjä ilmoittaa julkisesti tuntevansa olonsa uhatuksi kaikilta suunnilta, se pyrkii saamaan naapurinsa käyttäytymään omien intressiensä mukaisesti.
Tässä selvityksen kirjoittajat ennakko-olettavat, että Venäjän viralliset tulkinnat ovat sekä vääriä että tarkoitushakuinen keino edistää ”valtapolitiikkaa”. Tulkinnassa poissuljetaan se mahdollisuus, että Venäjän johto oikeasti uskoisi, mitä sanoo, tai että Venäjän tulkinnat voisivat olla edes alustavasti plausiibeleja, siis uskottavia ja vakuuttavia.
Lainauksessa esitettyjen väitteiden looginen seuraus on, että Venäjä ei itse voi olla uhattu, mutta se voi olla ja on muiden uhkaaja. Selvityksen kirjoittajat siis antavat ymmärtää, että Naton aseet eivät ole uhka, niiden sijoittelusta ja luonteesta riippumatta, kun taas Venäjän aseet ovat osa sen ”valtapolitiikkaa”.
UPI-raportissa ei osoiteta tieteellisesti luotettavin keinoin yhtään mitään, vaan siinä lukija houkutellaan hyväksymään yksi yksipuolinen tulkinta todellisuudesta nojaamalla värittyneisiin kategorioihin ja ladattuihin väitteisiin.
Journalismin etiikkaan kuuluu vahva kehotus olla rakentamatta stereotypioita – esimerkiksi Venäjästä. Venäjää saa ja pitää käsitellä kriittisesti, mutta moni- ja tasapuolisesti ja ilman negatiivissävyisiä yliyleistyksiä.
Toimittajien ammattietiikkaan kuuluu myös vahingon ja harmin minimoimisen periaate. Turvallistaminen, viholliskuvien rakentaminen tai jopa suoranainen sodanlietsonta on journalismin perusperiaatteiden vastaista toimintaa.
Heikki Patomäki
