Poliittinen oikeudenmukaisuus edellyttää vapauksia ja mahdollisuuksia, jotka ovat kaikille olennaisesti samanlaisia. Myös Suomessa tarvitaan kokonaan uusi vaalirahoituslaki. Kaikki yksityiset lahjoitukset voidaan kieltää. Jokaiselle puolueiden nimeämälle kansanedustajaehdokkaalle annetaan kampanjaa varten sama julkinen summa käyttöön.
Suomen vaalirahoituskohu on jatkunut jo vuosia. Matti Vanhasen tapaus on edelleen auki. Useaa kansanedustajaa epäillään vaalirahoihin liittyvistä rikoksista. Monet kansanedustajaehdokkaat käyttävät 2011 vaaleihin 100 000 euroa tai jopa enemmän.
Vaalien ympärillä pyörii mahtava business. Ensikertalaisena kansanedustajaehdokkaana olen ollut kovin hämmentynyt siitä mainostavaran ja -tilan kaupustelijoiden määrästä, jonka innokkaiden myyntiyritysten keskelle olen joutunut. Sähköposti tulvii mainoskynien ja -kynttilöiden tyrkyttäjää. Kännykkä soi viikonloppunakin, kun mainostilan ja -videoiden kauppaajat soittelevat.
Vaikka uusi vaalirahoituslaki asettaa ylärajat puolueiden ja ehdokkaiden vastaanottamille lahjoituksille, se on mahdollista kiertää esimerkiksi perustamalla yhä useampia tukiyhdistyksiä. Lain tosiasialliset vaikutukset jäävät nähtäviksi.
Keskustelu rikosepäilyistä ja suurimpien vaalibudjettien koosta kuitenkin kiertää itse pääkysymyksen: minkälaisten periaatteiden mukaan demokraattiset vaalit pitäisi järjestää? Kuinka paljon kansalaisten poliittisten valintojen pitäisi perustua mainontaan? Missä määrin ne, joilla on rahaa, saavat vaikuttaa vaalien tulokseen?
Ei ole epäselvyyttä siitä, keitä nykykäytännöt hyödyntävät. Esimerkiksi Nova Group perusteli vaalirahan jakamista vuoden 2007 eduskuntavaaleissa ”isänmaan asialla” ja halulla saada maahan porvarihallitus. Alma Median myyntimies totesi minulle puhelimessa – yrittäessään myydä mainostilaa Iltalehden verkkosivuilla – että olisihan se hienoa saada mainostajia muualtakin ”kuin vain kahdesta puolueesta”. Käytännössä kokoomuksen ja keskustan lisäksi myös sosiaalidemokraateilla on omat rahoittajansa. Muiden puolueiden ehdokkaiden budjetit ovat paljon pienempiä.
Nykykehityksen taustalla on rakenteellisia muutoksia: puolueiden aktiivinen jäsenkunta on vähentynyt ja jäsenien merkitys pienentynyt. Brittiläisen hallinnan ja julkishallinnon professorin Colin Crouchin mukaan kyse on ollut sekä luokkarakenteiden muutoksista että talouden globalisaatiosta. Ne sosiaaliluokat, jotka sata vuotta sitten tekivät aktiivisen ja kriittisen massapolitiikan mahdolliseksi, ovat kokeneet nopean laskun ja muodonmuutoksen. Ennen kaikkea maatalouden ja teollisuustyöläisten määrän suhteellisen laskun takia äänestäjäkunta on keskimäärin keskiluokkaistunut ja individualisoitunut.
Kun vauraus on kasvanut ja mainospropaganda purrut, niin arkinen kulutus on irronnut perustarpeiden tyydyttämisestä. Konsumeristinen kulttuuri – taipumus samaistua markkinatuotteisiin ja niiden muodikkaaseen kuluttamiseen – on vallannut alaa kaikissa yhteiskuntakerrostumissa. Jopa puolueita ja niiden ehdokkaita on alettu markkinoida samalla tavalla kuin uusia automalleja tai aamiaismuroja. Tärkeintä on, että riittävän monet ehdokkaat ja johtohahmot ovat ”julkkiksia”, eli että äänestäjät jo tuntevat heidät riippumatta alkuperäisestä asiayhteydestä.
Demokratian jälkeisen puolueen johto suuntautuu median välityksellä suoraan äänestäjäkuntaan, jonka tuntoja jatkuvasti mitataan mielipidetiedusteluilla ja johon yritetään vaikuttaa ammattimaisesti suunnitelluilla mediakampanjoilla. Puolueen ytimestä tulee politiikan ammattilaisia, joille ”politiikka” on vain yksi mahdollinen uravalinta (eikä välttämättä edes ensimmäinen – ensisijaisesti he ovat voineet olla esimerkiksi missejä, huippu-urheilijoita tai tv-visailijoita, vaikka useimmilla on myös akateemista koulutusta). Yksityinen raha tulee yhä tärkeämmäksi muun muassa siksi, että ammattimaiset mediakampanjat maksavat. Näin puolueista ja niiden edustajista tulee yhä alttiimpien yksityisen pääoman lobbaukselle.
Tässä tilanteessa keskustelu vaalirahoituksesta on vietävä periaatteiden tasolle. Mikä olisi järkevä ja oikeudenmukainen tapa järjestää vaalikampanjoiden rahoitus? Nykyinen järjestelmä pohjautuu sille oletukselle, että vaikka kampanjoiden yksityinen rahoitus on sinänsä oikein, niin ongelmana on se jonkin yksittäisen rahoittajan merkitys voi alkaa korostua ja vaikuttaa politiikkaan. Periaatteena on, että kansanedustajat eivät saisi olla suoraan riippuvaisia tietyistä henkilöistä, yhtiöistä tai muista erityisiä etuja ajavista toimijoista – muutoin he eivät enää edustaisi kansaa.
Mutta miksi ongelmana olisi vain suoranainen korruptio? John Rawlsin tunnettu oikeudenmukaisuusteoria valaisee asiaa kokonaan toisesta näkökulmasta. Rawlsin mukaan poliittinen oikeudenmukaisuus tarkoittaa kaikkien kansalaisten tasaveroisen osallistumisen mahdollisuutta niihin prosesseihin, missä yhteisiä lakeja säädetään ja päätetään yhteisestä hyvästä (esimerkiksi veroista ja sosiaalipolitiikasta).
Kaikkien kansalaisten tosiasiallisten poliittisten vapauksien pitää olla yhtäläisiä riippumatta mitä luokkaa, asemaa tai mielipidesuuntausta he edustavat. ”Ideaalisesti, samalla tavalla kyvykkäillä ja motivoituneilla kansalaisilla pitää olla suurinpiirtein samanlaiset mahdollisuudet saavuttaa poliittinen auktoriteettiasema riippumatta heidän taloudellisesta tai sosiaalisesta luokka-asemastaan.”
Eriarvoistumisen kehityksestä tulee helposti itseään vahvistava. Kun ne joilla jo on paljon saavat päättää yhteiskunnallisen kehityksen suunnasta, heillä on taipumus päättää siitä paitsi itsensä niin myös kaltaistensa eduksi. ”Vapaudet, joita osallistumisen periaate suojelee, menettävät pitkälti merkityksensä, jos niiden joilla on paljon yksityisiä voimavaroja annetaan kontrolloida julkista keskustelua.”
Rawlsin johtopäätös on yksiselitteinen. Poliittisia yhdistyksiä ja varsinkin puolueita ja vaalikampanjoita täytyy tukea – poissulkevasti – vain yhteisistä verovaroista. Yksityisellä rahalla ei ole asiaa demokraattisen politiikan kentille.
Tässä asiassa olen täysin samaa mieltä Rawlsin kanssa. Myös Suomessa tarvitaan kokonaan uusi vaalirahoituslaki. Kaikki yksityiset lahjoitukset voidaan kieltää. Jokaiselle puolueiden nimeämälle kansanedustajaehdokkaalle annetaan kampanjaa varten sama julkinen summa käyttöön, Esimerkiksi 5000 euroa tai 8000 euroa. Sekin olisi paljon enemmän kuin mitä monilla meistä ehdokkasta on laittaa kampanjaan.
Tärkeintä on kuitenkin se, että näin taataan tasaveroiset ja reilut valituksi tulemisen mahdollisuudet kaikille ryhmille ja suuntauksille. Poliittinen oikeudenmukaisuus edellyttää vapauksia ja mahdollisuuksia, jotka ovat kaikille olennaisesti samanlaisia.
