Taas kerran Ulkopoliittisen instituutin edustajat antavat lausuntoja asioista, joista he eivät vaikuta tietävän juuri mitään. Terrorismin tutkija Teemu Tammikko kertoo valtalehdelle, että ”tässä vaiheessa ei voi sanoa, onko terrorismilla ja Marokolla selvää yhteyttä vai ei”. Hän kuitenkin toteaa fiksusti, että kun Marokosta muuttaneet tekevät iskuja Euroopassa, heitä ”yhdistää maahanmuuttajatausta”.
YLE esiintyy vaihteeksi edukseen haastattelemalla marokkolaistaustaista Helsingin yliopiston tutkijaa Maria Pakkalaa. Pakkala näkee uskonnollisen radikalisaation olevan seurausta Marokon talousvaikeuksista. Jutussa todetaan, että Marokossa joka neljäs nuori on tällä hetkellä työtön. Maailmanpankin mukaan viime vuonna 1,7 miljoonaa 15–24-vuotiasta marokkolaista oli ilman työtä tai opiskelupaikkaa.
Pakkala toteaa, että ”kun talousvaikeudet vain jatkuvat ja jatkuvat, ihmiset radikalisoituvat helposti. Ajatus on, että jos vain noudatettaisiin islamin oppeja, kaikki menisi paremmin, myös talous. Tähän valheeseen on kouluttamattomien nuorten helppo uskoa ja ääriliikkeet saavat lisää kannatusta.”
Robert Cox (s. 1926) on yksi tunnetuimpia globaalin poliittisen talouden tutkijoita. Hän työskenteli ensin neljännesvuosisadan kansainvälisessä työjärjestössä ILO:ssa ennen kuin siirtyi akateemiseen maailmaan. Cox alkoi tutkia Bretton Woods –järjestelmän rapautumista ja yhä laajemmalle leviävää uusliberalisaatiota, hyödyntäen muun muassa Antonio Gramscin ja Karl Polanyin käsitteitä ja ideoita.
1990-luvulla Cox ennakoi maailman tulevaa kehitystä. Hän oletti aikamme ”karun markkinautopian” (Polanyi) johtavan laajaan vastareaktioon. Usko vallitseviin globalisaatioperiaatteisiin alkaa heikentyä. Erojen jyrkkeneminen eri maissa johtaa identiteettipolitiikkaan, jonka myötä nationalismi nousee ja ”islam muodostuu metaforaksi kolmannen maailman kapinaa länsimaista kapitalistista ylivaltaa vastaan”. Toinen, rinnakkainen tendenssi vie kohti talousblokkien maailmaa, jossa kilpailu maailmanmarkkina- ja raaka-aineosuuksista kiihtyy.
Coxin ennakoinnit ovat osuneet aika hyvin kohdalleen. Globaali poliittinen talous auttaa ymmärtämään myös Marokon kehitystä, josta on olemassa kaksi jyrkästi erilaista tarinaa. Uusliberaalia globalisaatiota tukevien kansainvälisten järjestöjen tarinan mukaan Marokko on viime vuosikymmeninä tehnyt monia rakenteellisia ja muita uudistuksia, jotka ovat kantaneet hedelmää. Talous on kasvanut ja maa vaurastunut, vaikka ongelmia vielä onkin, kuten esimerkiksi riippuvuus maataloudesta ja sitä kautta säävaihteluista. (Ks. esim. tämä, tämä ja tämä)
Kansalaisaktivistien ja kriittisten tutkijoiden tarinan mukaan Marokossa on toteutettu radikaali uusliberaali ohjelma, joka on ajettu läpi despoottisin keinoin, ja joka on jakanut maan kahtia. Mega-hankkeiden Marokosta löytyvät Tanger-Med-satama, moottoritiet, suurnopeusjunat (ranskalainen TGV), ylellisiä autoja, huviloita, palatseja ja turistikohteita, joissa on suuret uima-altaat ja laajat golf-kentät. Kuitenkin inhimillisen kehityksen mittareilla Marokko on köyhä kehitysmaa, vasta jossain sijalla 120-130, ja marokkolaiset ovat käyneet koulua keskimäärin alle viisi vuotta, mikä on selvästi alle koko maailman keskiarvon. Tavalliset ihmiset on pakotettu sään ja markkinoiden hintavaihteluiden armoille. Marokossa on massoittain köyhiä irtolaisia ja merkittävä osa väestöstä toimii virallisen talouden ulkopuolella. (ks. esim. tämä, tämä ja tämä)
Tarinat on suhteellisen helppo yhdistää (ks. esim tämä). Marokon talous on kasvanut myös henkeä kohden laskettuna, mutta talousliberalismin ”trickle down” -mekanismi (eli murusia tippuu myös köyhien pöydälle) ei ole taaskaan toiminut. Superrikkaiden ja miljonäärien määrä on kaksinkertaistunut vuoden 2000 jälkeen, mutta köyhyyden väheneminen on kyseenalaista tai tulkinnanvaraista. Äärimmäisin köyhyys on keskittynyt maaseudulle, mutta kaupungeissa nuorisotyöttömyys on 40% – siis samaa luokkaa kuin eurokriisistä pahiten kärsineissä maissa.
Ihmiset elävät pidempään ja varsinkin kaupungeissa koulutus on lisääntynyt, mutta samalla odotukset ovat muuttuneet. Nuorisotyöttömyys on erityinen ongelma maassa, joka on juuri läpikäynyt nopean väestönkasvun vaiheen, ja jossa 45% väestöstä on alle 25-vuotiaita. Heikkojen tulevaisuudennäkymien takia neljä miljoonaa marokkolaista on muuttanut pois maasta, useimmat heistä Eurooppaan. Viime vuosina poismuuttajia on odottanut eurokriisin, uusliberaalien rakenteellisten uudistusten, syrjäytymisen ja maahanmuuttovihamielisten liikkeiden luoma nuiva EU-todellisuus.
Aivan kuten Euroopassa, Yhdysvalloissa ja monissa Aasian maissa, myös Marokossa nationalistinen populismi on noussut politiikan valtavirtaan. Marokossa populistien vihollisia eivät ole maahanmuuttajat, pakolaiset tai vähemmistöryhmät, vaan ne, jotka uhkaavat maan kansallista integriteettiä, erityisesti Länsi-Saharan itsenäisyyden kannattajat ja Algeria. Kun yhteinen vihollinen on nimetty, voivat hallituksessa olevat populistit jatkaa ”talousuudistuksia”, jotka ”tekevät kipeää” niin tavallisille ihmisille kuin koko taloudelle ja hyödyttävät eniten vaurainta yläkerrostumaa – aivan kuten perussuomalaiset ovat Suomessa tehneet ja Trump Yhdysvalloissa (ks. esim. tämä)
Uskottavan demokraattisen vasemmistolaisen vaihtoehdon puuttuessa – autoritäärinen arabisosialismi ja NL:n romahdus tuhosivat vasemmiston uskottavuuden alueella – ainoa vaihtoehto näyttäisi olevan radikaali islam. Liike on kielletty Marokossa ja pienikin epäilys liikkeen tukemisesta saattaa johtaa pidätykseen. Vaikuttaa luontevalta olettaa, että alttius (i) muuttaa Marokosta paremman tulevaisuuden toivossa ja (ii) uskoa islamilaiseen vaihtoehtoon korreloivat ainakin jossakin määrin. Historiasta tiedämme myös, että 18-30 vuotiaat nuoret miehet ovat vastuussa suurimmasta osasta väkivallantekoja, oli kyse rikollisuudesta, poliittisesta väkivallasta tai sodista. Isisin riveissä sotii tai on sotinut ehkä 1500 marokkolaista.
Analyysi on karkeasti yhteensopiva Coxin ennakoinnin kanssa. Erojen jyrkkeneminen, epävarmuuden lisääntyminen ja heikot tulevaisuusodotukset ovat johtaneet identiteettipolitiikkaan. Populistinen nationalismi on noussut ja islam muodostunut metaforaksi kapinalle länsimaista kapitalistista ylivaltaa vastaan.
Viime vuosikymmeninä pohjoismaisesta sosiaalidemokraattisesta Suomesta on vaiheittain tehty osa uusliberaalia länttä, joka aktiivisesti ajaa länsimaista kapitalistista ylivaltaa. Liekö sitten ihme, että Suomen profiili on vahvistunut radikaali-islamistisessa propagandassa? Kuten aina ennenkin, 1+1=2.
Heikki Patomäki
PS. Lokakuussa ilmestyvästä kirjastani Disintegrative Tendencies in Global Political Economy: Exits and Conflicts (Lontoo: Routledge) löytyy yksilöidympi, vivahteikkaampi ja syvempi analyysi niistä mekanismeista ja prosesseista, jotka ovat meidät tähän johtaneet.
