Jari Salminen tiivistää aamun poikkeuksellisen kriittisessä HS-vieraskynässään suomalaisen peruskoulujärjestelmän laskun ja rappion muutamalla osuvalla lauseella. ”Huolellisesti suunnitellusta, tarkasti ohjatusta ja systemaattisesti kehitetystä peruskoulusta ei ole paljon jäljellä. Kansainvälistä mainetta saavuttanut koululaitoksemme on joutunut innovaatiopuheen, epämääräisen opetussuunnitelmareformin ja monien samanaikaisten hanke- ja muutosprosessien kohteeksi.” Sama kehitys on itse asiassa toistunut koulutuksen joka tasolla.
Hallinto-oppineet ovat tässä olleet oikeiston asialla. Demokratia piti purkaa ja hierarkiat rakentaa tilalle, jotta laskuun ja rappioon johtaneet ”uudistukset” saataisiin toteutettua ”muutosvastarinnasta” huolimatta. Esimerkiksi opetusministeriön hallinnon arvioinnin valmisteluryhmän 2002 raportissa suositeltiin, että ”johtajuutta sekä merkityksessä ’leadership’ että ammattitaitoisen ’managementin’ merkityksessä on olennaisesti lisättävä kaikkien koulutuslaitosten johtamisessa peruskouluista yliopistoihin.” Tällaista johtajuutta vaadittiin kaikkiin ”tulosyksiköihin”. Perusteluna tälle suositukselle oli ennen kaikkea jatkuvat hallintouudistukset ja niiden tehokas läpiajaminen. Vaadittiin ”ripeitä, määrätietoisia toimia ja toisaalta pitkäjännitteisyyttä erityisesti uudistusten omaksumiseksi ja sisäistämiseksi”.
Seuraukset olivat etukäteen nähtävissä. Vapaus ja demokratia tietenkin menivät ensimmäiseksi ja tilalle saatiin johtajien mielivalta, pahimmassa tapauksessa diktatuuri (työntekijät entisissä julkisorganisaatioissa osaavat enää toivoa, että saisimmepa edes ”hyvän johtajan”…). Myös koulutusjärjestelmän nopeasti etenevä rappeutumiskehitys oli täysin selvää jo vuonna 2010 kun kirjoitin näin: ”Suomen koulut voivat menestyä PISA-vertailuissa 1970-luvulla luodun peruskoulujärjestelmän ansiosta, mutta tulevaisuus ei näytä hyvältä. Koulupäivät ovat liian lyhyitä, luokkakoot ovat liian suuria ja monet opettajat ovat turhautuneet pätkätöihin. Hyvät ja huonot koulut alkavat erottua aiempaa selvemmin ja asiakasmentaliteetti yleistyy. Opetusohjelma pirstotaan valinnaisiin paloihin.”
Jatkoin sarkastisesti kommentoiden oikeiston visiota ”valinnanvapauden” lisäämisestä: ”Mutta miksi sitten pitäisi olla myöskään pakkomatematiikkaa tai pakkohistoriaa? Tai edes pakkokoulua? Eikö rikkaiden pitäisi saada laittaa lapsensa yksityiskouluihin, joissa he ovat vapaita päättämään mitä haluavat opiskella? Mitä väliä muilla ihmisillä tai yleisillä periaatteilla on?”
Suomi on auringonlaskun maa. Nykyisellä hallituksella ei ole mitään ymmärrystä sen enempää ongelmien todellisista syistä kuin omasta osuudestaan noiden ongelmien syventämisessä. Yleisen tietotaito-tason ja sivistyksen suhteellinen lasku tarkoittaa muun muassa, että tulee yhä todennäköisemmäksi, että suomalaisyritykset voivat pärjätä maailmanmarkkinoilla ensisijaisesti vain hintakilpailukyvyllä. Hintakilpailukyvyn parantaminen taas edellyttää kustannusten alentamista eli halpatyövoimaa ja työehtojen huonontamista. Eufemismi ”joustavat työmarkkinat” tarkoittaa juuri tätä.
Teemasta on monia muunnelmia. Esimerkiksi Sixten Korkman moittii uudessa kirjassaan Suomen jäykkiä työmarkkinarakenteita yhdeksi keskeiseksi talouskasvun esteeksi. Korkman suosittelee paikallista sopimista tapana lisätä ”työmarkkinoiden joustoa”. Joidenkin olosuhteita pitää huonontaa, jotta yritykset pärjäisivät ”yhä kovenevassa maailmanlaajuisessa kilpailussa”.
Samaan aikaan kun Suomi oligarkisoituu yksityistämistä ja omaa etuaa ajavien liikemiespoliitikkojen ohjauksessa, ja kun yhteiskunnalliset käytännöt korruptoituvat kovaa vauhtia, maasta on asteittain tulossa banaanitasavalta myös taloudellisesti.
Mikä uljas projekti tämä uusliberalismi onkaan ollut!
Heikki Patomäki
