Usko internetin ja sosiaalisen median positiivisiin mahdollisuuksiin on kuihtunut. Esimerkiksi Facebook on joutunut laajan kritiikin kohteeksi: se tekee käyttäjistään riippuvaisia ja vääristää sosiaalisia suhteita, samalla kun sen tuottamaa dataa käytetään ihmisten manipuloimiseen kaupallisissa ja poliittisissa tarkoituksissa.
Sosiaalisen median myötä arkikieleemme on pesiytynyt uusi käsitepari: trollit ja trollaus. Käsite trollaus ei ole yksiselitteinen ja sitä voidaan käyttää myös ihmisten leimaamiseen (mikä itsessään voi olla trollaamista). Ilmiö on kuitenkin todellinen. Blogipalstoilla, Facebookissa, Twitterissä ja muualla esiintyy sekä itsetarkoituksellista häiriköintiä että organisoitua, tarkoitushakuista ja aggressiivista vaikuttamista ihmisten mieliin.
Itse olen törmännyt trollaamiseen erityisesti keskusteluissa uusliberalismista, taloustieteestä ja Venäjästä, mutta esimerkiksi maahanmuutto, poliittinen islam ja terrorismi kuohuttavat mieliä aivan yhtä lailla. Mielipidevaikuttamiseen tähtäävän trollaamisen ei tarvitse olla tiukasti organisoitua. Löyhähkö verkosto samanmielisiä ihmisiä, joiden toiminta on jossain määrin koordinoitua, riittää saamaan isoja vaikutuksia aikaan – varsinkin jos he onnistuvat vetämään mukaansa samanhenkisiä ulkopuolisia. Toinen ääripää on trollaamiseen palkatut ammattilaiset.
Tässä blogissa en kuitenkaan ole kiinnostunut trollaamisen organisoitumisesta vaan siitä, miten trollaaminen toimii. Trollaaminen näyttäisi saavan voimaa ennen kaikkea siitä, että se rikkoo järjestelmällisesti eettisen ja järkiperäisen dialogin sääntöjä ja periaatteita vastaan [1]. Tässä muutamia keskeisiä tapoja, joilla trollaus toimii aidon dialogin sääntöjä ja periaatteita vastaan:
Argumentaatio riitana tai sotana: Dialogiin kuuluvat erimielisyydet ja ristiriidat, mutta dialogissa keskustelijat ovat valmiita oppimaan ja jakavat totuuden ja oikeellisuuden tavoitteet. Dialogi perustuu yhteistyöhön ja yhteisiin tavoitteisiin. Trolli tyypillisesti hyökkää henkilöä vastaan, vetoaa voimakkaasti (negatiivisiin) tunteisiin tai muuten kääntää dialogin pelkäksi riidaksi. Organisoidussa trollaamisessa oletuksena on, että keskustelu on sotaa. Sodankäyntiajattelua voidaan perustella myös sillä, että maailmassa vallitsee hyvän ja pahan vastakkainasettelu, ja että koska pahat voimat käyvät sotaa, meidän on pakko vastata samalla mitalla. Esim suomalainen Venäjän vastainen trollaus näyttäisi toimivan tällaisella manikealaisella logiikalla.
Asiantuntija-auktoriteetin väärinkäyttö: Vetoaminen asiantuntijamielipiteeseen voi olla – ja monissa tilanteissa on – perusteltua, mutta asiantuntija-auktoriteettia voi myös käyttää väärin. Esim vetoaminen yhden poliittisen johtajan tai hallinnollisen auktoriteetin mielipiteeseen ei toimi argumenttina. Tony Blair vetosi 2002-3 Britannian salaisen palvelun varmaan tietoon esittäessään, että Saddam Husseinin Irakilla on ydinaseita. Ydinaseita ei kuitenkaan koskaan löytynyt. Ihmistieteissä, politiikassa tai oikeudessa asioista on yleensä monia tulkintoja ja asiantuntijoiden välillä merkittäviä näkemyseroja. Siksi yhteen asiantuntijaan tai asiantuntijaryhmään vetoaminen ei riitä, vaan täytyy kuunnella erilaisia näkemyksiä ja harjoittaa ristikkäiskuulustelua. Milton Friedmaniin vetoamalla ei voi todistaa, että keynesiläinen, institutionalistinen tai marxilainen teoria inflaatiosta olisi väärä. Puolueettomuus ei ole objektiivisuutta missään teknisessä mielessä, vaan puolueettomuus on mielekkäintä ymmärtää eettiseksi pyrkimykseksi vapaan ja järkiperäisen dialogin sisällä, jossa vain hyvien perusteiden voima painaa. Trollaaajat kuitenkin tyypillisesti esittävät – usein aggressiiviseen sävyyn – heidän mielipiteitään vastaavat tutkimukset, teoriat tai autoritatiiviset tulkinnat vuorenvarmoina totuuksina, joita ei voi kiistää. ”Tässä videossa kaikki on kuvattu, jokainen näkee mistä on kyse.” ”Näin tiedettä tehdään.” ”Tämä on moderni esitys asiasta.” ”Johtavat läntiset instituutiot toimivat tämän tiedon varassa.” Tällaisella varmuudella on taipumusta vedota ihmisiin, jotka eivät tunne asiaa tai tieteen toimintaa tarkemmin.
Tavoitteena leimaaminen: Henkilöhyökkäykset ovat yksi leimaamisen tapa ja samalla myös yksi tavanomaisimpia virhepäätelmiä. Rationaalisessa keskustelussa väitteen totuutta tai oikeellisuutta ei voi päätellä (kuin korkeintaan joissakin tarkkaan rajatuissa suhteissa ja harvoissa poikkeustapauksissa) sitä esittävän henkilön ulkonäöstä, sukupuolesta, kansallisuudesta, puoluesidonnaisuudesta, ammatista, identiteetistä tms. Leimaaminen johtaa kaivon – eli mahdollisen tiedon lähteen – myrkyttämiseen. Leimaaminen voi monen muun asian ohella suojella myös vahvaa sisä- ja ulkopuolen eroa. Näin on esim silloin kun taloustieteilijä julistaa, että ainoastaan tietyn listan julkaisuissa voidaan esittää taloutta koskevaa tietoa, kaikki muu on disinformaatiota. Koordinoidun trollaamisen tietoinen tarkoitus voi olla vahingoittaa hyökkäyksen kohteen mainetta ja uskottavuutta. Leima huonosta maineesta voi jäädä elämään, vaikka kukaan ei muistaisi, mistä se alun perin tuli.
Jaollisuuden ja koostumuksen virhepäätelmät: Osilla voi olla ominaisuuksia, joita kokonaisuudella ei ole, ja päinvastoin. Vaikka komitean kaikki jäsenet olisivat viisaita, emme voi päätellä, että komitea kokonaisuutena on viisas tai toimii viisaasti. Vaikka yhdistys lakkaa olemasta, sen jäsenet eivät lakkaa olemasta. Vaikka kollektiivinen toimija X on valehtelija (on jäänyt kiinni valehtelusta), siitä ei seuraa, että kaikki sen jäsenet ovat valehtelijoita tai että kaikki sen esittämät väitteet olisivat epätosia tai vääriä. Vaikka kollektiivinen toimija X olisi esittänyt tosia väitteitä ja olisi hyvässä maineessa (jonkin ryhmän keskuudessa), siitä ei seuraa, etteikö X voisi esittää epätosia tai vääriä väitteitä, tietämättömyyttään tai tarkoituksella. Väärät yleistykset osista kokonaisuuksiin ja kokonaisuuksista osiin voivat tukea esim leimaamista ja muita aggressiivisen retoriikan muotoja. Lisäksi kannattaa huomata, että trollaaminen itsessään perustuu koostumukseen virhepäätelmään, sillä sen toimintatavat eivät ole yleistettäviä. Trollaamiseen osallistuvan henkilön toimintatavat voivat kääntyä myös omia tavoitteitaan vastaan.
Relevanssin sivuuttaminen: Dialogin keskeinen sääntö koskee relevanssia. Argumentin esittäjän pitää pysyä asiassa, mutta myös kriitikon pitää suhteuttaa kysymyksensä ja kritiikkinsä vastaavalla tavalla. Tyypillinen tapa ohjata keskustelu pois sen varsinaisesta aiheesta on esittää ladattu, aggressiivinen kysymys. ”Miten kehtaat jatkaa tuota propagandaasi Venäjän ja putinismin puolesta?” ”Olet ilmeisesti saanut koulutuksesi Neuvostoliitossa, vai kuinka?” ”No sitten ainakin jossain vasemmistolaisessa huuhaa-yliopistossa…”. Keskustelun voi myös avata ladatulla, aggresiivisella kysymyksellä, esim ”Milloin uusliberalismin vastustajat ja kriitikot lopettavat ylimitoitettujen pelkokuvien lietsontansa?”. Jatko menee tyypillisesti näin: ”Kieltäydyt vastaamasta kysymykseen vai…?”. Mutta relevanssin voi sivuuttaa myös monella muulla tavalla. Huomion voi esim keskittää johonkin pikkuyksityiskohtaan, jolla ei ole juurikaan tekemistä pääargumentin kannalta, ja huutaa ”tästä nyt näkee miten väärässä X yleensä on!” tai ”onpa outoa!”. Tai kun joku henkilö on syytettynä jostain, voidaan kuvata tehdyn rikoksen kauheutta ilman että kuitenkaan tarjotaan mitään evidenssiä X:n syyllisyydestä siihen. Trollille relevanssi ei ole se olennaisin asia, vaan päätarkoitus on aiheuttaa hämmennystä ja kukistaa vastustaja.
Todistamisen taakan siirtäminen tai kohtuuton kasaaminen: Dialogi voi olla symmetrinen tai epäsymmetrinen sen suhteen kenellä on todistamisen taakka. Dialogin kuluessa osapuolet paljastavat sitoumuksiaan, mutta kaikilla osapuolilla ei ole aina samanlaista todistamisen taakkaa, tilanteesta ja keskustelun rakenteesta riippuen. Esim jos jossain yhteisössä on yleisesti hyväksytty joku oletus tai väite, ja kriitikko onnistuu heittämään ainakin ensikatsomalta uskottavan epäilyksen varjon sen ylle, niin vastaajan tehtävä on lähtökohtaisesti todistaa, että epäilykselle ei ole aihetta. Uskottavuuteen perustuva argumentti tai kritiikki pyrkiikin tyypillisesti siirtämään todistamisen taakan toiselle osapuolelle. Pelkkä epäilyksen varjon heittäminen epäilyksen varjon ylle ei yleensä riitä vastaukseksi. Aggressiivinen vastaus tähän on kuitenkin vaatia enemmän todisteita tai jopa ehdottoman varmaa argumenttia todistamaan kriitikon kritiikin (mikä voi kaikkien muiden ongelmien lisäksi olla lähtökohtaisesi mahdoton vaatimus, sillä esimerkiksi historiallisia tulkintoja tai käsitteellisiä valintoja ei voi edes teoriassa todistaa deduktiivisesti). Kun vielä lisäksi relevanssi sivuutetaan, on mahdollista nostaa esiin lukemattomia yksityiskohtia, jotka kriitikon pitäisi todistaa. Näin todistamisen taakkaa ohjailemalla voi tehdä keskustelusta yksipuolisen tavalla, joka ei lainkaan täytä reilun dialogin tunnusmerkkejä. Trollaaminen esim Twitterissä voi tuoda keskusteluun mm sellaisen lisämausteen, että samanaikaisesti vaaditaan monia erilaisia todistamisen linjoja ja kaikkiin niihin pitäisi vastata reaaliajasssa. Vaikutelma on sama kuin se, että seminaarihuoneessa kaksikymmentä ihmistä olisi äänessä yhtä aikaa, osa huutaen ladattuja kysymyksiä, osa vaatien todistamaan irrelevantteja yksityiskohtia (Twitterissä osa henkilöistä voi tosin olla kuvitteellisia, nimimerkkien takana voi piileskellä kuka vain). Luovuttaminen tulkitaan kritiikin tai argumentin heikkoudeksi.
Yhteenveto
Trollaaminen rikkoo järkiperäisen ja eettisen keskustelun sääntöjä vastaan. Juuri tässä piilee sosiaalisen median ongelma. Useimmilla sosiaalisen median foorumeilla ei ole mitään vakiintuneita käytäntöjä ja mekanismeja, jotka erottaisivat asialliset ja hyvät argumentit ladatuista kysymyksistä, henkilöhyökkäyksistä, leimaamisista ja moninaisista virhepäätelmien muodoista. Varsin pienet trolliryhmät – silloinkin kun niiden toiminnan koordinaatio perustuu pelkkiin epämuodollisiin verkostoihin – voivat hallita monia keskusteluja, samalla vetäen keskustelun standardeja alas.
Prosessi on jatkunut jo vuosia. Keskustelusta tulee riitaa, argumentaatiosta sotaa. Vaikka sota on ensin vain pelkkä metafora, eikä mitään suoraa väkivaltaa tai sen uhkaa yleensä ole, aggressiivinen riitely, yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristyminen ja eri näkemysten polarisoituminen ei tiedä hyvää.
Trollaaminen kaventaa sananvapautta ja surkastuttaa demokraattista keskustelua. Kun kadulla vastaan tuleva tuntematon henkilö näyttää keskisormea tai korkea virkamies ehdottaa julkisesti professorin erottamista mielipidesyistä, tai kun YLE:n toimittaja julkisesti halventaa ennakkoluuloillaan yliopisto-opetuksen mainetta, tiedämme, että suunta on kohti yhteiskunnallisten konfliktien laajenemista ja autoritarismia.
Sosiaalinen media on osaltaan ollut tuottamassa eräänlaista ”postmodernia” toisintoa 1930-luvun alkuvuosista, edesauttamalla vihan lietsontaa dialogin ja demokratian kehittämisen sijaan. Toki paremmissa poliittisen talouden olosuhteissa sosiaalisen median positiiviset vaikutukset olisivat voineet korostua enemmän.
Heikki Patomäki
LÄHTEET
[1] Ks. erityisesti Walton, Douglas N. (2008) Informal Logic: A Pragmatic Approach. 2. painos. Cambridge: Cambridge University Press. Filosofinen perusta eettiselle ja järkiperäiselle kommunikaatiolle löytyy teoksesta Habermas, Jürgen (1984) The Theory of Communicative Action, Volume One. Reason and the Rationalization of Society. Kääntänyt T. McCarthy. London: Heinemann. Ks. myös Rescher, Nicholas (1977) Dialectics. A Controversy Oriented Approach to the Theory of Knowledge. New York: State University of New York Press; Rescher, Nicholas (1993) Pluralism. Against the Demand for Consensus. New York: State University of New York Press
