Viime vuosikymmeninä taloustiedettä on hallinnut oppi, jonka mukaan meidän on valittava tehokkuuden ja tasa-arvon välillä. Tämän opin mukaan tulo- ja varallisuuserot ovat hyvä asia (ainakin johonkin pisteeseen asti), koska ne kannustavat ahkeruuteen ja riskinottoon. Lisäksi kannustinloukut voivat lisätä työttömyyttä. Kasvavat erot pitää hyväksyä myös silloin kun ne johtuvat luonnollisista työn kysynnän ja tarjonnan vaihteluista tai noususuhdanteesta.
Saman opin mukaan kasvavista tulo- ja varallisuuseroista ei kannata huolestua, koska osa lisääntyneestä hyvinvoinnista valuu ajan myötä myös huonompiosaisille. Alempien tuloryhmien absoluuttinen hyvinvointi lisääntyy. Kaikki siis hyötyvät. Lisäksi taloustieteilijöille on vuosikymmeniä opetettu myös niin sanottua Kuznetsin käyrää, jonka mukaan maan tulotason noustessa riittävästi tuloerot alkavat taittua myös suhteellisesti.
Suomessa taloustieteen perinteistä oppia ovat kannattaneet oikeistopuolueet, elinkeinoelämä, valtiovarainministeriön virkamiehet ja jonkinmoinen enemmistö taloustieteilijöistä. Vain harva menee kuitenkaan yhtä pitkälle kuin ajatuspaja Libera, joka myötämielisen median tukemana toitottaa yksioikoisesti, että ”Suomeen pitää saada lisää tuloeroja!”. Useimmiten vaatimukset erojen lisäämisestä esitetään varovaisen maltillisesti, julkista mielipidettä mukaillen.
Yleinen kehitys maailmalla ei ole mennyt Kuznetsin käyrän mukaan. Thomas Pikettyn bestseller-tutkimus Capital in the 21st Century (2014) löi viimeisen niitin teorian päälle. Tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet myös niissä OECD-maissa, joiden kehitys näytti vielä 1980-luvulla tai ainakin 1970-luvulla menneen Kuznetsin kaavan mukaan. Yhdysvallat on johtanut kehitystä.
Suomessa tuloerot alkoivat lisääntyä rivakasti vuoden 1993 veromuutoksen jälkeen, siinä vaiheessa oikeastaan rivakammin kuin missään muualla. Vuonna 2007 käynnistänyt melkein kymmenen vuoden rahoituskriisien ja taantuman kausi pysäytti kehityksen. Kataisen hallituksen 2011-14 joillakin toimilla oli jopa pieniä tasa-arvoistavia vaikutuksia. Sipilän kaudella tuloerot näyttäisivät lähteneen taas nousuun. Varallisuuserot ovat paljon suuremmat kuin tuloerot ja varallisuuden osalta eriarvoistuminen on jatkunut myös 2010-luvulla. Rikkain kymmenys omistaa nyt melkein puolet Suomen varallisuudesta (sen osuus tuloista on neljännes).
Historia ja empiiriset kokemukset ovat kyseenalaistaneet väitteen siitä, että erot tehostaisivat kasvua. Jo 20 vuotta sitten valtavirtataloustutkimusta edustavat Philippe Aghion ja Jeffrey Williamson totesivat teoksessaan Growth, Inequality, and Globalization: Theory, History, and Policy (1998), että tutkimusten mukaan tasa-arvo edistää kasvua. Eriarvoisuus on haitallista. Esimerkiksi Etelä-Korea ja Filippiinit olivat 1960-luvun alussa varsin samanlaisia talouksia. Suurten erojen Filippiinit kasvoi 30 vuodessa kaksinkertaiseksi, pienempien ja vähenevien erojen Korea viisinkertaiseksi.
Talousteoriaa hallinneen opin mukaan kannustimia lisätään parhaiten alentamalla tulojen marginaaliverotusta sekä yhtiöiden ja pääoman verotusta. 1960- ja 70-luvuilla marginaaliverotus lähenteli monissa maissa 100 prosenttia. 1980-luvun Suomessa yhtiövero oli 60%. Sittemmin rajaverotusta ja yhtiöveroa on pienennetty dramaattisesti – ja talouskasvu on laskenut selvästi.
Viime vuosina jopa IMF ja OECD (molemmat oikeaoppisen talousajattelun linnakkeita) ovat hyväksyneet näkemyksen, että erojen lisääntyminen on ollut haitallista talouskasvulle. OECD:n laajalti viitatun 2014 arvion mukaan esimerkiksi Suomen kumulatiivinen kasvu 1990-2010 jäi eriarvoistumisen takia melkein 10% pienemmäksi kuin mitä se olisi muuten ollut. OECD:n tutkimus nosti esille erityisesti sen, miten eriarvoisuus vaikuttaa koulutukseen ja sosiaaliseen liikkuvuuteen.
Tulot ovat virta yli ajan; varallisuus muodostaa varannon tietyllä hetkellä. Tuloerojen lisääntymisellä on taipumusta johtaa kasautuvaan varallisuuserojen lisääntymiseen, riippuen tietenkin kulloisistakin pääomatuotoista ja talouden kasvuasteesta. Suomessa rikkain kymmenys omistaa tätä nykyä puolet varallisuudesta, mutta Yhdysvalloissa jo kolme neljäsosaa.
1980-luvun alussa kaikkein rikkaimpien Forbes 400 listalle pääsi alle sadalla miljoonalla dollarilla. Vuonna 2016 listalle pääsy edellytti jo melkein kahden miljardin dollarin omaisuuden. Inflaatiotarkistettuna ero on kymmenkertainen, samaan aikaan kuin enemmistön tulo- ja varallisuuskehitys on taantunut. Kehitys ei siis ole hyödyttänyt kaikkia. Hidastunut talouskasvu on valunut varakkaimman kymmenyksen ja erityisesti rikkaimman prosentin taskuihin.
OECD-maailma on tietysti vain osa maailmantaloutta. Kiina on ollut maailman kasvukeskus yhdessä Intian ja nousevien maiden kanssa. Satoja miljoonia ihmisiä on noussut köyhyydestä keskiluokkaan. Absoluuttinen köyhyys näyttää vähentyneen. Ehkä kyse on ainakin osin vain perinteisten teollisuusmaiden suhteellisen aseman laskusta?
Vaikka kyse on myös kasvun uusjaosta maailman mittakaavassa, henkeä kohti laskettu kasvu on laskenut myös maailmantalouden tasolla. Vaikka viime vuosikymmenten globaalin tuloero-indeksin kehitys on tieteellisten ja poliittisten kiistojen kohteena, iso kuva on selvä. Globaali eriarvoisuus on yleisesti ottaen lisääntynyt jatkuvasti ja merkittävästi parisataa vuotta, teollisesta vallankumouksesta lähtien. Globaalilla tasolla eriarvoisuus on suurempaa kuin yhdenkään maan sisällä, joskin verrannollista Etelä-Afrikan ja Intian tilanteeseen.
Kasautuneet ja yhä edelleen kasautuvat varallisuuserot ovat huikeita. Rikkain 1% omistaa puolet koko maailman varallisuudesta. Oxfam väittää vuoden 2017 raportissaan, että kahdeksan miestä omistaa nyt enemmän varallisuutta kuin 3,6 miljardia vähäosaisinta ihmistä maailmassa. Tällaisilla eroilla ei ole mitään tekemistä ”kannustimien” tai tehokkuuden kanssa.
Heikki Patomäki
[Tämä on ensimmäinen blogi kolmiosaisesta sarjasta. Toinen osa käsittelee eriarvoisuutta oikeudenmukaisuuden näkökulmasta ja kolmannessa osassa erittelen kasvavan eriarvoisuuden poliittisia seurauksia. Kirjoitukset perustuvat luentosarjaan ”Capital, Growth and Inequality in the 21st century”, jonka pidin Helsingin yliopistossa syys-lokakuussa 2018. Luonteensa mukaisesti blogit ovat suoraviivaisemmin kantaa ottavia kuin yliopistolliset luennot.]
