EuroMemo-ryhmän kannanotto, 2. huhtikuuta 2020
COVID-19-kriisi aiheuttaa suuria kärsimyksiä ihmisille kaikkialla Euroopassa. Se on kriittinen solidaarisuustesti niin Euroopan unionille kuin myös koko maailmalle. Vastaukset vuoden 2008 maailmanlaajuiseen rahoitus- ja talouskriisiin olivat monin tavoin riittämättömiä ja ongelmallisia. Uusi epäonnistuminen tehokkaan ja yhteistyöpohjaisen vastauksen löytämisessä voi edelleen pahentaa sosiaalisia ja poliittisia jännitteitä jäsenvaltioiden välillä. Jos niin käy, Euroopan yhdentymishankkeen taantuminen – ellei jopa suoranainen romahdus – on väistämättä edessä. [Tämä suomennos julkaistiin ensimmäiseksi Uuden Suomen blogina.]
COVID-19-epidemia on ainakin väliaikaisesti onnistunut poistamaan EU:n talouspolitiikan suuren fetissin – leikkaus- ja säästökuuripolitiikan. Uusliberaalit ja konservatiiviset politiikkaeliitit ovat joutuneet kohtaamaan massatyöttömyyden ja ennennäkemättömän määrän yritysten konkursseja taloudellisen toiminnan pysähtymisen seurauksena. Tässä tilanteessa on nopeasti otettu käyttöön suuria julkisia tukiohjelmia, joiden kokonaiskoko on vähintään 10 prosenttia EU:n BKT:stä. Euroopan komissio keskeytti finanssipoliittisen sopimuksen lainakriteerien noudattamisesta ja tosiasiassa hyllytti EU:n tiukat valtiontukisäännöt. Hetken empimisen jälkeen EKP päätti jatkaa luototuksen lisäämisen politiikkaa.
Viime vuosikymmenen keskeinen taloudellinen dogma, joka enemmän kuin mikään muu kantaa vastuuta EU:n nykyisistä poliittisista ja taloudellisista ongelmista, on heitetty nopeasti syrjään. Tavoitteena on pelastaa kapitalistinen järjestelmä jopa sen olemassaoloa koskevalta kriisiltä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä merkitsee paradigma-muutosta, kuten vuosien 2008–2009 talouskriisi on osoittanut.
Kriisi on joka tapauksessa paljastanut armottomalla tavalla kolmen vuosikymmenen yksityistämisen ja julkisen sektorin alirahoituksen traagiset seuraukset – etenkin terveyspalvelujen kohdalla. Viruksen aiheuttaman taakan kantavat kansanterveysjärjestelmät, joita vaivaa henkilökuntapula ja alimitoitettu rahoitus. Tämä kriisi osoittaa vahvan julkisen sektorin elintärkeän merkityksen ja panee pisteen uusliberalistiselle sadulle minimivaltiosta. Ei ole sattumaa, että COVID-19-kriisi paljastaa julkisen rahoituksen alasajon kauhistuttavat seuraukset juuri sellaisissa maissa kuin Italia, Espanja ja Kreikka, sillä juuri ne ovat kärsineet eniten viime vuosikymmenen taloudellisesta polarisaatiosta ja leikkauspolitiikasta.
Tätä taustaa vasten Saksan, Alankomaiden, Itävallan ja Suomen osoittama solidaarisuuden puute pandemiasta kärsiville maille on traagista. Lääkinnällisten laitteiden vientikiellot, rajojen sulkeminen ja mikä tärkeintä, itsepäinen kieltäytyminen ottaa edes väliaikaisia korona-joukkovelkakirjoja käyttöön – puhumattakaan yhteisvelasta laajemmassa ja pysyvämmässä mielessä – aiheuttavat valtavaa vahinkoa EU:n poliittiselle yhteenkuuluvuudelle. Se, että Italian pääministeri Giuseppe Conten kaltaiset valtiojohtajat nyt korostavat Kiinasta, Venäjältä ja muualta tulevaa tukea, kertoo laajalle levinneestä turhautumisesta EU:n poliittiseen tilanteeseen.
Konservatiiviset ja kansallismieliset voimat käyttävät kriisiä hyväkseen estääkseen kaikki ratkaisut EU:n rajoille ja Kreikan saarille juuttuneiden pakolaisten vavahduttavaan humanitaariseen tilanteeseen. Lisäksi EU sivuuttaa kehkeytymässä olevan humanitaarisen ja taloudellisen kriisin globaalissa etelässä ja erityisesti Afrikan mantereella, vaikka on helppo ennakoida sen synnyttävän uuden muuttovirran kohti Eurooppaa.
COVID-19-kriisiä ei siis tulla muistamaan pelkästään humanitaarisena katastrofina, johon liittyy tuhansien ihmishenkien turhia menetyksiä, vaan todennäköisesti myös Euroopan yhdentymishankkeen katkeamispisteenä. Kriisi aiheuttaa suuria sosiaalisia kustannuksia korkean työttömyysasteen, lisääntyneen köyhyyden ja kasvavan eriarvoisuuden myötä. Kun otetaan huomioon toimivallan jakautuminen unionin ja jäsenvaltioiden kesken, on vääjäämätöntä, että kansallisilla hallituksilla on keskeinen rooli epidemian kriittisen vaiheen aikana. Kuitenkin heti kun epidemian pahin vaihe tasoittuu, niin rajoitteet puuttua kriisin sosiaalisiin ja taloudellisiin seurauksiin tulevat olemaan kaikille ilmeisiä.
Talousyhdentymisen korkea aste edellyttää koordinoitua ja yhteistyöhön perustuvaa jälleenrakennusohjelmaa EU-tasolla. Tämän ohjelman täytyy tehdä ratkaiseva pesäero EU:ta kolme vuosikymmentä hallinneeseen uusliberalistiseen suuntaukseen. Sen on muutettava Euroopan talous kohti sellaista tuotanto- ja kulutusmallia, joka on aidosti sosiaalisesti osallistava ja ympäristöystävällinen. Tätä varten komission ajama vihreä diili täytyy muuttaa sopimukseksi vihreästä uusjaosta (”Green New Deal”).
Sosiaalinen ulottuvuus on asetettava etusijalle, kun suunnitellaan massatyöttömyyden, köyhyyden ja eriarvoisuuden torjumista. Uusliberaalin dogman julkisille palveluille aiheuttamat vahingot on korjattava; julkisia palveluita pitää kehittää ja laajentaa. Ympäristöulottuvuuden on muutettava energia-, kuljetus- ja elintarvikejärjestelmäämme ja pienennettävä päättäväisesti ekologista jalanjälkeämme ja hiilipäästöjä. Demokraattisen ulottuvuuden on saatava kansalaiset mukaan päättämään investointiprioriteeteista, etenkin alueellisella ja paikallisella tasolla.
Kansalliset hallitukset eivät voi yksin rahoittaa aloitteita nykyisen kriisin voittamiseksi tai kestävän tulevaisuuden rakentamiseksi. On otettava käyttöön yhteiset toimenpiteet, mukaan lukien yhteisten joukkovelkakirjalainojen liikkeellelasku ja mittava EU-budjetti, joita monet EU-maat ovat jo kannattaneet. COVID-19-kriisi on osoittanut, että rahoituksellisia välineitä massiivisen yleiseurooppalaisen sosio-ekologisen muutoksen toteuttamiseksi on olemassa, jos niiden mobilisoimiseksi vain on olemassa poliittista tahtoa. Samoin kansainväliset aloitteet koskien velkahelpotuksia ja kehitysapua on suunniteltava ja toteutettava nopeasti.
Kutsumme edistyksellisiä poliittisia voimia yhdistymään tältä pohjalta ja ajamaan perusteellisia ja syvällisiä poliittisia muutoksia Euroopassa ja maailmalla.
The European Economists for an Alternative Economic Policy in Europe (EuroMemo-ryhmä) on eurooppalaisten taloustieteilijöiden verkosto, joka on sitoutunut edistämään täystyöllisyyttä ymmärrettynä hyvän työn käsitteen kautta, sosiaalista oikeudenmukaisuutta poistamalla köyhyyden ja sosiaalista syrjäytymisen, ekologista kestävyyttä ja kansainvälistä yhteisvastuuta.
Euromemo-ryhmän ohjausryhmän jäsenet ovat: Marija Bartl (Amsterdam), Marcella Corsi (Rooma), Judith Dellheim (Berliini), Wlodzimierz Dymarski (Poznan), Marica Frangakis (Ateena), John Grahl (Lontoo), Peter Herrmann (Rooma), Laura Horn (Roskilde), Maria Karamessini (Ateena), Jeremy Leaman (Loughborough), Mahmood Messkoub (Haag), Heikki Patomäki (Helsinki), Ronan O’Brien (Brysseli), Werner Raza (Wien), Magnus Ryner (Lontoo), Angela Wigger (Nijmegen)
Lausunnon ovat hyväksyneet 400 tutkijaa ja tutkijaa ympäri Eurooppaa, mukaan lukien:
Susan George (Ranskan ATTACin kunniapresidentti), Mary Kaldor (LSE), Olivier De Schutter (Louvainin yliopisto), Bob Jessop (Lancasterin yliopisto), Pascal Petit (Pariisin yliopisto 13), Dominique Plihon (Pariisin yliopisto 13), Mario Pianta (SNS, Firenze), Alessandro Roncaglia (Sapienza yliopisto), Jacques Mazier (Sorbonne Yliopisto), Christoph Scherrer (Kassel Yliopisto), Frank Moulaert (KU Leuven), Donatella della Porta (SNS Firenze), Giovanni Cornia (Firenzen yliopisto), Claudio Cattaneo (Barcelonan autonominen yliopisto), Otto Holman (Amsterdamin yliopisto), Gary Dymski (Leedsin yliopisto), Henk Overbeek (Amsterdamin yliopisto), Owen Parker (Sheffieldin yliopisto), Jorge Garcia-Arias (Leonin yliopisto), Hans Jürgen Bieling (Tübingenin yliopisto), Daniel Diaz-Fuentes (Oxfordin yliopisto), Fiona Tove (TNI), Jorgé Reis (Coimbra-yliopisto), Trevor Evans (Berliinin kauppakorkeakoulu), Helena Sousa (Minhon yliopisto), Júlio Mota (Coimbra-yliopisto), Grazia Ietto-Gillies (London Southbank yliopisto).
Päivitetty allekirjoittajaluettelo on saatavana osoitteessa www.euromemo.eu
