Vastustaako Sanna Marinin hallitus yhteisvastuullista eurovelkaa vain koska Suomi vastusti niitä vuosikymmenen sitten? Velvoittaako perinne? ”Koronabondit ovat aika lailla sama asia kuin eurobondit aikoinaan. Niitäkin vastustimme. Kaikista parhaiten pystymme nyt auttamaan muita huolehtimalla yhteisesti esimerkiksi lääkehuollosta ja huoltovarmuudesta”, valtiovarainministeri Kulmuni on todennut lehtiuutisten mukaan. Paljon lisäperusteluita ei noista uutisista löydy.
Valtakunnanlehti kuitenkin valaisee, että ”Suomen pelko keskusteluissa on, että koronakriisin kulisseissa yhteisvastuuta pusketaan eteenpäin kuin vahingossa, ja että lopulta julkisen talouden hyvässä kunnossa pitäneet maat joutuvat maksumiehiksi”. Toisaalta lehti ei täsmennä kuka tätä pelkoa Suomessa tuntee. Ehkä oletuksena on, että Suomi on persoona, jolla on tunteita, ja että nämä tunteet ovat riippumattomia siitä mitä Suomen hallitus tai kansalaiset tuntevat.
Oli Suomi yksi jakamaton persoona tai ei, tosiasiassa Suomessakin on erilaisia näkemyksiä. Esimerkiksi Suomen Pankin johtaja Olli Rehn puhuu nyt koronabondien puolesta. ”Järjestelmäkriisi vaatii koko järjestelmän kattavaa ratkaisua. Tämä on euroopanlaajuinen kriisi ja se vaatii euroopanlaajuista ratkaisua”, hän toteaa Bloombergin haastattelussa. Suomessa yhtenäistä EU:ta on perusteltu myös turvana mahdollista sotilaallista uhkaa vastaan. Nykyisessä hallitusohjelmassa tämä näkökohta on muotoiltu kieli keskellä suuta näin:
Euroopan unioni on Suomen ulkosuhteiden tärkein viitekehys ja vaikutuskanava sekä turvallisuusyhteisö. Suomen etujen mukaista on vahvistaa EU:n ulkoista toimintakykyä ja yhtenäisyyttä. (Hallitusohjelman s.56)
Tästäkin näkökulmasta on kiinnostavaa katsoa, kuinka pitkälle lyhytnäköisestä itsekkyydestä ollaan valmiita pitämään kiinni, vaikka se olisi johtamassa unionin hajoamiseen.
Pääsuunta tähänastisissa eurobond-kannanotoissa vallalla on ollut lähinnä konservatiivinen kansallismielisyys. Marinin hallitus jatkaa tätä linjaa, mikä vastannee suhteellisen laajalle levinnyttä suomalaista arkikäsitystä yhteisvelasta ja sen seurauksista (joskaan monilla ei välttämättä ole mielipidettä asiasta, koska se koetaan vieraaksi). Lukijapalaute aiempiin kirjoituksiini valaisee tätä käsitystä:
En näe mitään mieltä siinä, että suomalaiset alkaisi maksaa jonkun etelä-euroopan korruptoituneiden ja huonosti taloutensa hoitaneiden maiden velkoja. Me olemme unionissa olleet aivan liiankin solidaarisia ja nyt sen aika on ohi.
Inhimillinen ajattelu perustuu metaforiin, kehystämisiin ja tarinoihin. Metaforisen ajattelun kautta voimme kuvitella valtion yksilöpersoonana, jonka toiminnasta voidaan kertoa moralisoivia tarinoita. Tähän ajatteluun sotkeutuu helposti kapitalistisen markkinatalouden kilpailueetos. Niinpä jos jollain maalla eli ”persoonalla” menee huonosti, se johtuu laiskuudesta, puutteellisista kyvyistä tai kyseenalaisesta moraalista ja korruptiosta. Yhteisjärjestelyt tarkoittaisivat vain, että ne, jotka eivät pärjää, yrittävät vapaamatkustaa paremmin menestyvien kustannuksella. Jokainen olkoon oman onnensa seppä. Jos heikommat sortuvat, se on heidän oma vikansa, eikä sillä ole mitään vaikutusta Suomeen tai suomalaisiin.
Palautetta lähettänyt lukija menee niin pitkälle, että antaisi koko euron kaatua:
Väitän että vauras pohjola (pian hyvin velkainen) ei halua maksaa etelän velkoja eurobondien muodossa. Se olisin mitä järjettömintä. Euro on kuolleena syntynyt idea ja se joutaakin kaatua. Mieluummin kuitenkin hallitusti. Mitä solidaarisuuteen tulee, on tärkeintä hoitaa oma pesä kuntoon koska ei ole resursseja pelastaa muita. Kriisin hetkellä tulee hyvin selväksi miten jokainen maa lopulta pitää kiinni omista intresseistään, ja hyvä niin. Yhteistyötä pitää tehdä mutta kansallisesti tulee ensin huolehtia turvallisuudesta ja terveydestä sekä hyvinvoinnista.
Yksi keskeinen ongelma on, että vallitsevat metaforat ja niistä johdetut ”totuudet” eivät yleensä auta ymmärtämään laajoja keskinäisriippuvia kokonaisuuksia. Suomalaisten vauraus ja hyvinvointi ovat kiinni siitä, että osallistumme maailmantalouden toimintaan. EU-maiden osuus Suomen tavaraviennistä oli vuonna 2018 noin 60 % ja euroalueen osuus 38 % (lisäksi tulee vielä suomalaisten yritysten muualla tapahtuva tuotanto). Jos eteläisen Euroopan maat romahtavat, sillä on massiivisia vaikutuksia suomalaisten vientituotteiden kysyntään ja taloudellisen toiminnan edellytyksiin, sekä suoraan että epäsuoraan (esimerkiksi Saksan kautta).
Solidaarisuuden puute rapauttaa EU:n kannatusta entisestään ja tukee kansallismielisten demagogien asemaa. Tämä ei tarkoita ainoastaan hajaantumista EU-tasolla vaan myös monien jäsenvaltioiden sisällä. Yksi erityisen akuutti esimerkki on Italia. Jos Italiassa kehkeytyy yhtäaikainen velka- ja pankkikriisi, ja jos Italiaan aletaan soveltaa samanlaisia ”pelastus”paketteja kuin aiemmin Kreikkaan ja muihin eurokriisimaihin, niin on varsin todennäköistä, että enemmistö italialaisista on pian valmis lähtemään eurosta. Euron äkillisen hajoamisen seuraukset olisivat puolestaan ennakoimattomat ja potentiaalisesti katastrofaaliset – myös Suomelle. Samaan aikaan mikään ei enää takaa edes Italian yhtenäisyyttä, vaikka pohjoisessa Italiassa ei toistaiseksi ollakaan menty yhtä pitkälle kuin esimerkiksi Skotlannissa tai Kataloniassa.
Suomalaiset voivat hyötyä eurobondeista myös suoraan. Toisen maailmansodan syvät talouspudotukset ovat osuneet usein juuri Suomen kohdalle: 1990-luvun alun kriisi ja 8%:n romahdus vuonna 2009. Kolmas saattaa olla nyt edessä – tosin kaikki ovat nyt yhtä aikaa vaikeuksissa. Lainamarkkinoiden tilanne voi muuttua nopeasti jo lähikuukausina. Eurobondit takaavat, että lainaa on saatavilla alhaisilla koroilla myös vaikeissa olosuhteissa. Ehdotetut koronabondit voisivat taata Suomelle noin 30 miljardin euron lainoituksen (kahden prosentin osuudella), mikä on merkittävästi enemmän kuin vaihtoehtoisessa EVM-ratkaisussa (EVM = Euroopan vakausmekanismi). Eurobondeja ei myöskään välttämättä lasketa kansallisiin velkakiintiöihin, mikä voisi antaa osaltaan myös Suomelle lisää pelitilaa.
Eurobondit eivät tarkoita sitä, että Suomi tai suomalaiset maksaisivat muiden velkoja, vaan ainoastaan sitä, että viime käden vastuu veloista on yhteinen. Komission vuoden 2011 eurobondi-ehdotuksessa esiteltiin useita toteuttamismalleja, joista vain yhden mukaan kaikki valtionvelka olisi yhteistä. Kahdessa muussa mallissa vain osa julkisesta velasta tai uusi velka olisi yhteisvastuullista, ja jälkimmäisessä niistä yhteisvastuu olisi rajattu vain osaan maista.
Kaikissa näissä malleissa välitön tulonsiirto muodostuisi ainoastaan siitä, että Suomen tai Saksan kaltaisten maiden velkojen korko voisi nousta hieman tai jonkin verran (koskien sovittua osaa veloista). Tämäkin riippuu monesta seikasta, erityisesti siitä, kuinka paljon käytetään EKP:n mahdollisuutta ostaa velkakirjoja markkinoilta. Periaatteessa EKP:n kapasiteetti on rajaton, mutta EKP:n toimintaa rajoittavat muun muassa EU:n lainsäädäntö ja EU:n legitimaatiovaikeudet.
On helppo ymmärtää kaipuuta turvalliseen kansalliseen lintukotoon, mutta nykymaailmassa sellainen perustuu illuusioon. Yhteisvastuu on parempi ratkaisu kuin likinäköinen kuvitelma itseriittoisuudesta. Yhteisvastuun ei myöskään pidä pysähtyä EU:n rajoille.
Lopuksi on syytä korostaa, että vaikka kannatankin eurobondeja, ne eivät itsessään ole ratkaisu EU:n vaikeuksiin tai nyt käynnissä olevaan kriisiin. Tehtyihin ehdotuksiin liittyy myös perustavia ongelmia. Eurobondit loiventavat markkinakuria, mutta eivät suinkaan poista sitä. Ideana on yhä vain, että yksityisten lainamarkkinoiden pitää ehdollistaa julkista rahoitusta. Lisäksi eurobondit vahvistavat EU:n budjettikurivaatimuksia. Koska uhaksi nähdään moraalinen hasardi (eli se, että jotkut lainaavat vastuuttomasti ja sysäävät vastuun muille), niin tavanomaisiin ehdotuksiin on kuulunut, että komissiolle annetaan lisävaltaa kontrolloida jäsenvaltioiden menonkäyttöä. Toisaalta ero ei välttämättä olisi suuren suuri vuonna 2020 jo vallitsevaan tilanteen verrattuna.
Kirjassa Eurokriisin anatomia (luvussa 6) argumentoin, EU:n viralliset vastaukset 2008-9 kriisiin ja sen seurauksena puhjenneeseen eurokriisiin eivät olisi merkinneet olennaista muutosta sen enempää nyt sovelletun talousteorian kuin legitimaation näkökulmasta. Ehdotettuihin vastauksiin on kuulunut kriisirahastoja, vakausmekanismeja, rahoitustransaktiovero ja yhteisvelkakirjat. Yleisesti ottaen ehdotuksissa on edelleen oletettu, että Maastrichtin sopimus on vakaalla pohjalla ja EMU toimii ja on legitiimi. Jopa tällainen hieman uudistettu versio ”uusliberaali EU jatkuu” – mallista on ollut Suomen hallituksille liikaa. Suomi ei lähtenyt mukaan transaktioverohankkeeseen, on vastustanut yhteisvelkakirjoja, ja on esittänyt omia ehtoja kriisirahastoille. Myöskään Marinin hallituksen EU-politiikassa ei näy minkäänlaista sosiaalidemokraattista ajattelua.
Minkälainen sitten olisi sosiaalidemokraattinen unioni? Yhteisvelkakirjat olisivat vain pieni osa laajaa kokonaisuutta. Merkittävää yhteistä EU-budjettia ja yhteisiä EU-veroja vastaisivat uudet demokraattisen osallistumisen ja edustuksellisuuden muodot. Talouspolitiikan tavoitteena olisi täystyöllisyys ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja sen pääpaino olisi fiskaalisissa keinoissa. Rahapolitiikka olisi alisteista talouspolitiikan yleisille tavoitteille ja EKP olisi demokratisoitu.
Tässä mallissa EU:lla olisi aktiivista ja laajamittaista aluepolitiikkaa, samaan aikaan kun läheisyys-periaatetta sovellettaisiin kattavasti. EU takaisi sekä työttömyysvakuutuksen että perussulon kaikille eurokansalaisille. EU harjoittaisi koordinoitua ja muutoinkin yhtenäistä tulo- ja palkkapolitiikkaa ja pyrkisi aktiivisella julkisella investointipolitiikalla vaikuttamaan paitsi taloudellisen kasvun määrään niin myös sen suuntaan, koostumukseen ja sisältöön.
Heikki Patomäki
