Pekka Toverin Iltalehti-kommentti haastatteluuni on valitettava esimerkki siitä, kuinka helposti pyrkimys kriittiseen analyysiin voidaan tulkita väärin. En ole Venäjän toimien puolustaja, vaan pyrin ymmärtämään, miten nykyinen konflikti on syntynyt ja miten sen edelleen eskaloitumista voitaisiin ehkäistä. Tällainen lähestymistapa ei ole puolueellisuutta, vaan osa kriittisen yhteiskunta-analyysin ja rauhantutkimuksen perinnettä.
Haastattelussa ja blogissani korostan, että luottamuksen ja kommunikaation puute, epäluulo ja vastavuoroiset uhkakuvat voivat johtaa virhetulkintoihin ja aggressiivisiin reaktioihin. Kun tällainen kierre pääsee valloilleen, se ruokkii itseään ja tekee rauhanomaisista ratkaisuista entistä vaikeampia. Tämän kierteen katkaiseminen edellyttää paitsi diplomatiaa ja vuoropuhelua myös rakenteellisia toimia, jotka lisäävät luottamusta ja turvallisuutta (ks. asiaa käsittelevä blogi, jossa korostan myös Venäjä-Ukraina-rauha-prosessin tärkeyttä, josta puolestaan olen kirjoittanut useissa yhteyksissä, ks. esim. tämä, tämä ja tämä).
Kriittinen epistemologia – eli tiedonmuodostuksen perusteiden tarkastelu – auttaa meitä ymmärtämään, miten erilaiset tulkinnat syntyvät ja miksi ne voivat erota toisistaan. Totuus tarkoittaa vastaavuutta sen kanssa, miten asiat todella ovat maailmassa. Tämä vastaavuus ei kuitenkaan ole kirjaimellinen, vaan pikemminkin käytäntöjämme ohjaava metafora. Minkä tahansa väitteen totuuden arvioinnin täytyy perustua evidenssiin, johdonmukaisuuteen ja harkintaan, jossa otetaan huomioon erilaiset näkökulmat.
Nyt kaavana on pikemminkin se, että kun jossain tapahtuu jotakin – esimerkiksi havaitaan epänormaaliksi tulkittua toimintaa vesilaitoksissa tai drooneja lentokenttien läheisyydessä, tai joku kaapeli menee poikki – niin asiasta tehdään näyttävä uutinen, jonka yhteydessä asiantuntijat ja poliitikot, joilla ei ole mitään evidenssiä tai oikeaa tietoa asiasta, arvioivat salamannopeasti, että kyse on Venäjän sabotaasista tai hybridisodankäynnistä.
Siksi on niin tärkeää, että jos evidenssiä on, se tuodaan julkisuuteen heti, jotta asiantuntijat, kansalaiset ja poliitikot voivat arvioida tilannetta järkiperäisesti. Ja kun evidenssiä ei ole, niin on parempi pidättäytyä arvosteluista ja syytöksistä. Julkistaminen palvelee myös terveellä pohjalla olevia kansainvälisiä suhteita. Kun arviot perustuvat havaittuun näyttöön, niin yhtäältä voidaan välttää virhetulkinnat ja turhat syytökset, samalla kun toisaalta voidaan tehdä rikkomusten ja loukkausten kieltäminen vaikeammaksi.
Kun keskustelemme rauhasta ja turvallisuudesta, meidän on kyettävä punnitsemaan erilaisia näkemyksiä rationaalisesti – ei siksi, että kaikki näkökulmat olisivat yhtä hyviä, vaan siksi, että vain näin voimme lähestyä sellaista ymmärrystä, joka kestää kriittisen tarkastelun. Tämä ei ole heikkoutta, vaan vahvuutta: se osoittaa halua etsiä kestäviä ratkaisuja, jotka perustuvat ymmärrykseen, ei pelonlietsontaan, jolla maksimoidaan klikkausten määrää.
Rauhan- ja konfliktintutkimus puolestaan tarjoaa välineitä konfliktien syiden analysointiin ja keinoja niiden ratkaisemiseen ilman väkivaltaa. Toistan vielä, että näiden näkökulmien tuominen julkiseen keskusteluun ei ole heikkoutta, vaan vahvuutta: se osoittaa halua etsiä kestäviä ratkaisuja, jotka perustuvat ymmärrykseen pikemminkin kuin pelkoon tai hysteriaan, jonka harjalla voi rakentaa journalistista menestystä tai poliittista uraa.
Toverin reaktio osoittaa, kuinka vaikeaa on käydä keskustelua, jossa pyritään ylittämään yksinkertaistavat vastakkainasettelut. Olisi tärkeää keskustella vaikeista ja monisyisistä asioista ilman leimaamisia. Vain näin voimme edistää rauhaa ja turvallisuutta – ei vain valtioiden välillä, vaan myös kansalaisten kesken.
