EU-kansanäänestys järjestettiin lokakuussa 1994. Koska 56,9 % äänestykseen osallistuneista kansalaisista sanoi kyllä, eduskunta hyväksyi – perustuslakikiistoista ja jarrutuskeskusteluista huolimatta – Suomen EU-jäsenyyden ns. supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Näin Suomesta tuli osa unionia tammikuussa 1995. Vaikka sen jälkeisten kolmen vuosikymmenen aikana monet EU-jäsenyyden vastustajien peloista ovat toteutuneet, ei EU-kriittistä liikehdintää juuri näy ja suomalaisten suhtautuminen EU:n on vähintään yhtä myönteistä kuin 1990-luvulla. Vallitseva suomalainen EU-politiikka on konservatiivista tavalla, jonka täsmennän tekstin edetessä. (Pituusrajoitteiden vuoksi keskityn talous-, ulko-, turvallisuus- ja identiteettipolitiikkaan ja joudun jättämään erityisesti ympäristöpolitiikan vähemmälle huomiolle sen tärkeydestä huolimatta.)[1]
Suomen jäsenyys alkoi “mallioppilas”-vaiheella. Paavo Lipposen hallitusten aikana Suomi halusi olla eurooppalaistuva, ennustettava ja lojaali jäsenvaltio, joka ei vaadi etuoikeuksia tai pyydä poikkeuksia. Vuonna 1994 jäsenyyden kannattajat sanoivat, että päätös euroon liittymisestä tehdään erikseen.[2] Pari vuotta myöhemmin tulkinta oli, että Suomi on jo sitoutunut liittymään talous- ja rahaliiton EMU:n kolmanteen vaiheeseen. Asia hoidettiin yksinkertaisella enemmistöpäätöksellä eduskunnassa vuonna 1998 (ei kansaäänestystä tai perustuslaillista säädäntöjärjestystä). Näin Suomi liittyi myös euroalueeseen: kirjanpidollinen euro otettiin käyttöön 1999 ja käteinen raha 2002. Schengenin säännöt astuivat voimaan Suomessa maaliskuussa 2001. Vuosikymmenen alussa neuvoteltiin EU:n uudesta perustuslaista, mutta se kaatui Hollannin ja Ranskan kansanäänestyksissä vuonna 2005.
Perussopimusta muutettiin Lissabonin sopimuksella 2009. Neuvottelut käytiin juuri ennen globaalin rahoitusmarkkinakriisin 2007–2009 alkua. Globaali finanssikriisi laukaisi eurokriisin 2010–2015. Kumpikaan kriisi ei johtanut Lissabonin sopimuksen tekstin avaamiseen, mutta varsinkin eurokriisi aktivoi sopimuksen mekanismeja ja johti uusien välineiden luomiseen: Euroopan vakausmekanismi (EVM, 2012), finanssipoliittinen sopimus (Fiscal Compact, 2012, joka on tiukennettu versio vakaus- ja kasvusopimuksesta), ja Euroopan pankkiunioni (2014–), joka on toteutunut vain osin.[3]
Eurokriisin aikana ja siitä kummunneen perussuomalaisten nousun myötä Suomen orientaatio muuttui kohti konservatiivista niukkuuslinjaa, johon on kuulunut kielteinen suhtautuminen kaikkiin eurooppalaista solidaarisuutta tai yhteisinstituutioiden kehittämistä koskeviin aloitteisiin, ainoana poikkeuksena pyrkimykset kehittää sotateollista yhteistyötä. Suomi alkoi yhä useammin asettua niiden maiden joukkoon, jotka korostavat budjettikuria, matalaa yhteisvastuun tasoa ja maiden omaa vastuuta velanhoidossa, ja samalla vastustavat kaikkia tulojen uudelleenjaon mekanismeja. Näin Suomi tuki ensin Saksan linjaa ja sittemmin päätyi läheiseksi kumppaniksi “nuukan nelikon” (Alankomaat, Itävalta, Tanska, Ruotsi) kanssa.
EU-jäsenyyden kannattajien positiiviset odotukset ja niiden toteutuminen
EU-jäsenyyttä samoin kuin liittymistä EMU:n kolmanteen vaiheeseen kannatettiin ja vastustettiin moninaisin argumentein. Kannattajien pointit voidaan jakaa aika perinteisellä tavalla kolmeen pääluokkaan: talous, turvallisuus ja identiteetti. Näkemykseni mukaan pääsuunta oli moninaisuudesta huolimatta suhteellisen selkeä[4]: taloudellisesti EU-jäsenyys on hyödyllinen, koska se vapauttaa kauppaa ja markkinoita, tuo vakautta ja lisää investointeja. Kaupan, vakauden ja investointien myötä työpaikkoja tulee lisää ja talouskasvu nopeutuu.
Nokia-vuosina 1998–2007 näytti hetken siltä, että nämä odotukset toteutuvat, mutta siihen Suomen talousbuumi loppui. Suomessa ei ole ollut lainkaan henkeä kohti laskettua talouskasvua globaalin rahoitusmarkkinakriisin alkamisen jälkeen.[5] Vienti kääntyi laskuun huippuvuoden 2008 jälkeen[6] ja Nokian suurromahdus tapahtui 2010-luvun alussa[7].
Ulkomaisten investointien varanto on kaikkiaan kasvanut, mutta virrat ovat heilahdelleet ja merkittävä osa investoinneista on kohdistunut olemassa oleviin yrityksiin ja infrastruktuuriin, eikä ole luonut uutta tuotantoa tai työllisyyttä (esim. kantaverkko- ja jakeluverkkojen omistus on siirtynyt osittain ulkomaille ja investointien avulla on tehty yritysjärjestelyjä). Euro on kyllä poistanut valuuttakurssivaihtelut suhteessa muihin euromaihin ja ollut suhteellisen vakaa muutenkin, mutta makrotaloudellisesta vakaudesta ei ole juuri voinut puhua. Eurokriisi jatkui vuosikausia ja pian sen jälkeen oli edessä koronakriisi.[8] 2010- ja 2020-luvuilla julkinen velka on kasvanut, osin myös juuri talouskurin ja nuukuuspolitiikan vuoksi.
Euroon liittyminen tarkoitti, ettei Suomella ole enää käytössään valuuttakurssi- tai rahapolitiikkaa. Teollisuuden ja rahamaailman johtajat sekä monet, varsinkin oikeistopoliitikot, korostivat 1990-luvulla, että devalvaatiopolitiikalla ei ole tulevaisuutta. Suomen Pankin silloinen pääjohtaja totesi, että ”EMU:n ulkopuolelle jäävien maiden elämä ei tule olemaan helppoa”. Kuitenkin Suomi on ainoa pohjoismaa, joka on liittynyt EMU:n kolmanteen vaiheeseen ja euroon. Euro otettiin käyttöön täysimittaisesti 2002. Vuoden 2008 jälkeen Suomen talouskehitys on ollut pohjoismaiden heikointa.
Turvallisuusargumentit EU- ja myös EMU-jäsenyyden puolesta voidaan jakaa kolmeen ryhmään. Ensinnäkin jo 1990-luvulla alettiin nostaa esille Venäjän uhkaa. Esimerkiksi vuoden 1993 tapahtumat Moskovassa ja Vladimir Žirinovskin puheet herättivät huolta.[9] Ajatuksena oli, että vaikka EU ei pystyisi antamaan sotilaallisia ”turvatakuita”, niin jäsenyys asemoi Suomen osaksi EU:ta. Toiseksi vedottiin historialliseen analogiaan. Mitään salaista Molotov-Ribbentrop tyylistä sopimusta ei enää saa tehdä yli suomalaisten, vaan Suomen edustajien pitää olla mukana neuvottelupöydissä (ainakin sen Brysselin puoleisessa päässä). Ja kolmanneksi ajateltiin, että myös turvallisuuden vuoksi on hyvä vaihtaa Suomen kannalta tärkein keskus – ja raadollisemmin, herra – Moskovasta Brysseliin.
Näihin turvallisuusargumentteihin ei sisältynyt mitään kovin selkeitä tulevaisuusskenaarioita, joten myöskään niiden toteutumisen arviointi ei ole helppoa. Ilmeisenä ideana kuitenkin oli, että EU-jäsenenä Suomi on enemmän turvassa kuin aiemmin. Tämä ei ole toteutunut, sillä Venäjän ja lännen konfliktin eskalaation tuloksena turvallisuustilanne on nyt paljon huonompi kuin mitä se oli 1990-luvulla. Osana tätä eskalaatiota Suomi liittyi Natoon 2022–23.
Olisivatko nämä kehityskulut olleet jotenkin toisenlaisia, jos Suomi ei olisi liittynyt EU:hun tai EMU:un? EMU-jäsenyydellä ei ole ollut mitään ilmeisiä turvallisuuspoliittisia vaikutuksia, mutta EU-jäsenyydellä on voinut olla. Yhtäältä se on voinut tehdä Žirinovski-tyylisistä puheista Venäjällä vähemmän uskottavia, mutta toisaalta Suomi on tukenut EU:n yhteistä Venäjä-politiikkaa, joihin ovat kuuluneet enenevässä määrin naapuruuspolitiikka, normatiivisesti ladattu diplomatia ja pakotteet, jotka ovat osaltaan laajentaneet ja syventäneet konfliktia.[10] Suomi on myös menettänyt aiemman poikkeuksellisen hyvän kommunikaatioyhteyden ja jonkinasteisen vaikutusvaltansa suhteessa Venäjään.
1990-luvulla EU- ja EMU-jäsenyyttä kannatettiin myös identiteettipoliittisin perustein, joskin yleensä aika ohuesti ja epämääräisesti.[11] Kun Venäjän keisari asetti Suomen rahayksiköksi markan vuonna 1860, sillä oli symbolista arvoa, sillä se viesti tietystä autonomiasta suhteessa Venäjän imperiumiin. Kun 1990-luvulla pohdittiin liittymistä euroon, monet johtavat poliitikot korostivat, että raha on vain väline eikä sillä ole symbolista arvoa. Tuon aikaiset valtavirtakeskustelut olivat yleisesti ottaen depolitisoivia ja teknokraattisia, varsinkin EU-jäsenyyden kannattajien keskuudessa. Silti kannattajia näytti houkuttavan idea uudesta läntisestä ja liberaalista identiteetistä, joka myös saatettiin kuvitella ”historian lopuksi”.[12] Sikäli kuin EU-jäsenyyden tavoitteena oli lukita kiinni tällainen identiteetti, niin siinä on onnistuttu. Historia ei kuitenkaan loppunut, vaan uusia vaiheita on seurannut.
EU-jäsenyyden vastustajien negatiiviset odotukset ja niiden toteutuminen
1990-luvun debatin eri osapuolille selvää, että EMU tarkoittaa suomalaisen talouspolitiikan ulkoista kurinalaistamista. Poliittisesta näkökannasta riippuen tätä pidettiin hyvänä tai huonona asiana. Kun devalvaatiomahdollisuutta ei enää ole, hintakilpailukykyä voisi vastedes parantaa vain ns. sisäisen devalvaation kautta. Toisin sanoen kansainvälistä kilpailukykyä parannettaisiin alentamalla kotimaisia kustannuksia eli palkkoja ja muita tuotantokustannuksia. Suomalaisten enemmistön mielissä tällainen kurinalaistaminen tulisi kohdistumaan kaikkein voimakkaimmin työttömiin ja palkansaajiin.
Kokemukset erityisesti vuoden 2008 jälkeen ovat osoittaneet kansalaisten negatiiviset odotukset perustelluiksi. Juha Sipilän hallituksen 2016 kilpailukykysopimus (Kiky) on tästä oiva esimerkki. Kiky oli työehtosopimus, jonka avulla pyrittiin parantamaan Suomen talouden kilpailukykyä ja työllisyyttä. Sopimus sisälsi palkkatason jäädyttämistä, työajan pidentämistä, lomarahojen leikkauksia ja työnantajamaksujen vähentämistä.
Kuten muuallakin Euroopassa, myös Suomessa EMU-kritiikki perustui arvioihin, että EMU:lla on taipumusta heikentää kasvua ja lisätä työttömyyttä ja eriarvoistumista. Lisäksi EMU:a on pidetty kriisialttiina. Ensinnäkin yhtäaikaisella säästämisellä ja vyönkiristyksellä on taipumusta vähentää eurooppalaista kokonaiskysyntää, mikä vaikuttaa myös investointialttiuteen. Toiseksi eurolla on taipumusta lisätä epävakautta tilanteessa, jossa ei ole yhteistä finanssipolitiikkaa, ja jossa eurovaltioiden väliset erot ovat suuria.[13] Myös nämä odotukset näyttäisivät toteutuneen. EU:n ja erityisesti euroalueen talouskehitys on ollut heikkoa. Työttömyys on yleisesti ottaen ollut tarpeettoman – ja välillä monin paikoin katastrofaalisen – korkealla tasolla. Eurokriisi puolestaan kertoo perustavasta epävakaudesta.
Eriarvoisuus lisääntyi Suomessa kaikkein eniten 1990-luvulla, ja tähän vaikuttivat sekä vuosikymmenen alun syvä lama että vuoden 1993 muutokset verotuksessa, jotka suosivat hyvätuloisia. Vaikka nämä tekijät olivat riippumattomia EU:sta, ja vaikka vuoden 2000 jälkeen ei ole tapahtunut suuria muutoksia siihen mennessä vakiintuneeseen tilanteeseen, jatkui tuloeriarvoisuuden kasvu vielä 2000-luvun puolella.[14] Sittemmin olennaisemmat muutokset ovat koskeneet työttömien tai prekariaatin jäämistä jälkeen muusta (suhteellisen vaatimattomasta) tulokehityksestä[15] ja varallisuuden keskittymistä. Vuonna 2004 varakkain kymmenys omisti reilut 42% kaikesta varallisuudesta, vuonna 2023 noin 52%. Samaan aikaan vähävaraisin puolisko väestöstä menetti osuuttaan varallisuudesta: se hallitsi 8%:a varallisuudesta vuonna 2004, mutta vuonna 2023 enää 4%:a.[16] Kuten monessa muussakin maassa, varakkain 1% on hyötynyt kaikkein eniten. Kaikkein varakkaimpien tulot ovat paljolti pääomatuloja, joiden verotus on alhaisempaa kuin tulojen, ja jotka tuottavat lisävarallisuutta nopeammin kuin mitä talous tai palkat kasvavat.[17]
Kun Suomessa keskusteltiin euroon liittymisestä, ay-liike piti yleissitovuuden säilyttämistä ja rahastoja työttömyyden hoitoon kynnyskysymyksinä. Jäsenyydellä on ollut vaikutuksia ay-liikkeen asemaan.[18] EU on pyrkinyt yhdistämään markkinavetoisen joustavuuden ja työntekijöiden turvallisuuden (”flexicurity”), mikä on käytännössä tarkoittanut pitkälti työmarkkinoiden ”joustavoittamista” – eli työehtojen heikennyksiä. Kuten julkisuudessa on laajasti keskusteltu, Suomessa on aivan viime vuosina nähty selkeä siirtymä kohti paikallisempaa, yritys- ja toimialakohtaista palkkaneuvottelua. Keskitetyt, koko talouden kattavat sopimukset eivät enää määrää samalla tavalla kuin aiemmin. Yleissitovuuden muodollinen asema on säilynyt (työehtosopimusten yleissitovuus on oikeudellisesti edelleen olemassa), mutta sen todellinen kattavuus ja vaikutus ovat kaventuneet. EU:n rooli tässä kehityksessä on ollut monimielinen. ”Flexicurity” eli ”joustoturva” ja aktivoiva työvoimapolitiikka ajavat käytännössä paikalliseen joustavuuteen ja yritystason sopimuksiin, koska oppi korostaa markkinasopeutumiskykyä enemmän kuin yhtenäistä keskitettyä palkkapolitiikkaa. Toisaalta aivan viime aikoina EU on myös kannustanut kansallisia työmarkkinaosapuolia käymään dialogia, neuvottelemaan ja sopimaan. Tässä suhteessa Suomessa on menty jopa vastavirtaan, kun keskitettyä neuvottelujärjestelmää on purettu.[19]
1990-luvun vasemmistokriitikot arvioivat, että EU-jäsenyys ja erityisesti EMU:n uusliberaali talouskuripolitiikka tulee johtamaan hyvinvointivaltion rapautumiseen. Hyvinvointivaltion osalta EU-jäsenyyden vaikutukset ovat olleet enimmäkseen epäsuoria, mutta silti todellisia. EU:n vaikutukset ovat toteutuneet osin makrotaloudellisen sopeuttamisen kautta, mikä on johtanut paitsi pyrkimyksiin vähentää julkisia menoja ja siten heikentää julkisia hyvinvointimekanismeja niin myös myydä julkista omaisuutta (mikä tarkoittaa yksityistämistä). Ns. rakenteelliset uudistukset ovat olleet yhtä tärkeä osa kokonaisprosessia. Vuodesta 2000 alkaen EU:ssa on paljolti keskitytty juuri ”rakenteellisiin uudistuksiin”. Vaikka termille on annettu hyvin erilaisia merkityksiä, pääsääntöisesti rakenneuudistuksilla on ollut muutamaan yleisen periaatteen määrittämä suunta.[20] Markkinoista pyritään tekemään ”täydellisempiä” esimerkiksi poistamalla tai muuttamalla markkinoiden toimintaa haittaavia sääntöjä ja instituutioita tai alentamalla veroja. Samaten ns. tarjontapuolen politiikoilla on pyritty lisäämään kokonaistarjontaa alentamalla veroja, purkamalla sääntelyä ja kannustamalla tuottavia investointeja. Verojen alentaminen puolestaan lisää painetta vähentää julkisia menoja – eli ajaa hyvinvointivaltiotoimintoja pienin askelin alas.
Tehokkuutta on haettu myös suurtuotannon eduista ja innovaatioista, joiden tuottamiseen myös yliopistot on valjastettu. Lisäksi EU:n sääntely, direktiivit ja kilpailuviranomaiset ovat vahvistaneet markkinapainotteista logiikkaa monilla sektoreilla. Esimerkiksi sopii EU:n kilpailuvirasto, joka valvoo valtiontukia ja monopoleja. Vaikka EU on toiminut kilpailuoikeudellisena vastavoimana ”big techin” vallalle tavalla, johon Suomi ei olisi yksin pystynyt, niin, se on myös rajoittanut julkisen vallan mahdollisuuksia järjestää tai tukea sellaisia palveluita kuin posti, energia, liikenne ja rautatiet. Kaikkiaan kolmen vuosikymmenen kokemusten perusteella vasemmistokriitikoiden arvio on osunut pääosin oikeaan.
Lisäksi kriitikot epäilivät, että myös ulkopolitiikka tulee muuttumaan huonompaan suuntaan. Ennakoitiin, että Suomen ulkopoliittiset mahdollisuudet tulevat heikkenemään suhteessa sekä itään, erityisesti Venäjään, että globaaliin etelään.[21] Näin on myös käynyt. Suomi menetti erikoisasemaansa Venäjä-asiantuntijana, paljolti, koska toiminta ja päähuomio siirtyi EU-kanaviin. Asiantuntemus rapautui ja omaehtoisen matalan profiilin diplomatian rooli kaventui. Ukraina-hyökkäyksen seurauksena vuonna 2022 raja suljettiin ja kaikki yhteydenpito lopetettiin. Nyt suomalaisen poliittisen eliitin Venäjä-ymmärrys on lähes nollatasolla. Venäjä ymmärretään vain perinteisten manikealaisten viholliskategorioiden kautta.[22]
Globaalin etelän maille Suomesta on tullut osa eurooppalaista länttä. Kehityspolitiikka eurooppalaistui ja Suomi antoi osan kehitysavustaan EU:n käyttöön. 1980-luvun lopun tasoon ei koskaan palattu. Viime aikoina Sipilän ja Orpon hallitukset ovat vähentäneet kehitysapua merkittävästi ja jäljelle jääneitä kahdenvälisiä hankkeita on ajettu alas. YK-politiikassa Suomi on säilyttänyt muodollisen identiteettinsä, mutta on käytännössä koordinoinut toimensa EU-linjausten kanssa yhteensopivalla tavalla. Monille globaalin etelän maille EU näyttäytyy geopoliittisena länsiblokkina, jonka kauppapolitiikka ajaa vahvasti EU:n erityisetuja ja kehityspolitiikka on politisoitunutta (tähän kuuluu avun ja lainojen uusliberaali ehdollistaminen). EU:n kriittinen suhde etelän valtioihin koetaan normatiivisena painostuksena, joka muistuttaa aiempien vuosisatojen kokemuksia, samalla kun rahoitusta sidotaan siirtolaisuuden hallintaan eli estämään ihmisten vapaata liikkumista.
Suomen kolonialismista vapaa imago oli aikoinaan iso etu YK:ssa. Kun Suomi mukautui EU-politiikkaan, niin etelässä nähtiin, että Suomi = EU, eli Suomi ei ole enää erillinen pohjoinen solidaarinen toimija. Suomi alkoi saarnata uusliberalismia ja korostaa EU:n yhtenäistä linjaa, samalla kun se YK-panostukset tosiasiallisesti vähenivät (mm. rauhanturvaaminen tapahtui enenevästi Naton kautta). Juuri uskottavuusvaje oli Suomen taakkana äänestyksessä turvallisuusneuvoston jäsenen paikasta vuonna 2012.[23] Presidentti Alexander Stubbin yritys kosiskella globaalia etelää heitoilla turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten veto-oikeuden poistosta tuskin auttaa asiaa,[24] koska se ei muuta pääsuuntautumista. Suomi on menettänyt globaalin etelän luottamuksen eikä voi enää toimia puolueettomana välittäjänä konflikteissa.
Myös ulkopolitiikan osalta EU-jäsenyyden arvostelijoiden negatiiviset odotukset näyttävät pitkälti toteutuneen. Omaehtoisen ulkopoliittisen toiminnan edellytykset ovat vaiheittain hävinneet. Mitä idänsuhteisiin tulee, vahvan EU- ja Nato-suuntautuneisuuden lisäksi tähän on osaltaan vaikuttanut myös konfliktin eskalaatio ja Venäjän toiminta (presidentti Niinistö yritti olla aloitteellinen ja piti yllä kommunikaatioyhteyttä Moskovaan vielä 2020–2021).
Voisiko neuvottelupöydissä yrittää muuttaa EU:n suuntaa?
1990-luvun EU-jäsenyyden kannattajien keskeinen argumentti oli, että Suomen ei pidä syrjäytyä päätöksenteosta. Olemalla mukana EU:ssa Suomi voi vaikuttaa sen kehityksen suuntaan. Todellisuudessa näyttää käyneen pikemminkin niin, että Suomi on muuttunut EU-yhteensopivaksi, mukautunut EU:n kehitysvaiheisiin ja läpikäynyt erilaisia EU-kriisejä, mutta ei ole kyennyt tai halunnut vaikuttaa EU:n kehitykseen – ei ainakaan niiden pohjoismaisten arvojen pohjalta, jotka olivat aikaisempina vuosikymmeninä vallalla.
Kuten tämän kirjoituksen alussa totesin, mallioppilasvaiheen jälkeen Suomessa on vakiintunut konservatiivinen niukkuuslinja. Tähän linjaan kuuluu kielteinen suhtautuminen eurooppalaista solidaarisuutta koskeviin aloitteisiin ja uusien yhteisinstituutioiden rakentamiseen. Ainoana poikkeuksena ovat olleet pyrkimykset kehittää sotateollista yhteistyötä. Sotateollisen yhteistyön kehittäminen näyttäisi olleen Suomen johdon jonkinasteinen prioriteetti Lissabonin sopimuksen jälkeisenä aikana. Pääministeri Jyrki Katainen ilmoitti 2013 eli ennen Ukrainan konfliktin alkamista, että ”Suomi haluaa syventää EU:n yhteistä puolustusta ja lisätä yhteisiä puolustusmateriaalihankintoja ja kehittää EU:n puolustuskykyä”.[25] Komission varapresidenttinä neljä vuotta myöhemmin Katainen edisti aktiivisesti komission puolustuspakettia, joka sisälsi paitsi EU:n puolustusrahaston, jonka avulla oli tarkoitus ostaa sotilaskalustoa, niin myös puolustusteollisuuden kehittämisohjelman, joka rahoitetaan EU-budjetista.[26] Venäjä-Ukraina sodan alkamisen jälkeen suuntaus on vahvistunut. Naton lisäksi myös EU edistää varustautumista sotaan: jyrkästi kasvaviin varustelukuluihin otettu lisälaina saa väliaikaisen poikkeuskohtelun.[27]
EU:n tulevaisuudesta voidaan esittää kolme pääskenaariota.[28] Ensimmäinen skenaario on se, että EU jatkaa suurin piirtein samaa kuin tähänkin asti vain muuttaen joitakin painotuksia tai tulkintoja, samalla kun se pyrkii ennakoimaan tulevaa. EU:n nykyinen strategia perustuu ulkoisen kilpailukyvyn parantamiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa leikkaus- ja säästötoimia, lisää markkinapohjaisia rakenteellisia ”uudistuksia”, budjetti- ja työmarkkinakuria (yhdistettynä työmarkkinoiden joustoturvaan), sisäistä devalvaatiota, hataraa pankkiunionia, ja hyvin vaatimattoman yhteisen finanssipoliittisen kapasiteetin pienimuotoista kehittämistä. Missä määrin tämä voisi olla muuttumassa 2020-luvun lopussa?
EU:n budjetti noudattaa monivuotista suunnitteluprosessia ja seuraava monivuotinen rahoituskehys (MFF) kattaa vuodet 2028–2034. Kesällä 2024 julkaistun Draghin raportin tarkoituksena on tarjota strateginen tiekartta tälle ajanjaksolle. Draghin raportti on vain yksi esimerkki EU:n strategisesta suunnittelusta, mutta vuosina 2024–2025 sillä on ollut keskeinen rooli EU:n tulevaisuutta koskevissa keskusteluissa. Raportissa EKP:n entinen johtaja Mario Draghi on kriittinen suhteessa aiempiin kilpailukykylinjauksiin. Hän ymmärtää, että kaikkien maiden yli- ja alijäämien summa on nolla: kaikki eivät voi yhtä aikaa ylläpitää vaihtotaseiden ylijäämää. Hän myös korostaa pelkän hintakilpailukyvyn ongelmia ja tuo esille sen negatiivisen vaikutuksen, mitä monien maiden yhtäaikaisella sisäisellä devalvaatiolla on Euroopan ja koko maailman taloudelle. Tavoitteena pitää olla ennen kaikkea tuottavuuden parantaminen, ei pelkkä hintakilpailukyky tai jatkuva kauppaylijäämä.
Siinä määrin kuin tavoitteena kuitenkin on edelleen lisätä eurooppalaisten tavaroiden ja palveluiden kysyntää maailmanmarkkinoilla, niin se tapahtuu muiden maiden kustannuksella. Kreikan entinen valtiovarainministeri ja DiEM25-liikkeen johtohahmo Giánis Varoufákis arvioi vuonna 2016, että päästäkseen kunnolla eurokriisistä vientivetoisella strategialla, niin EU:n olisi saavutettava 9%:n vaihtotaseen ylijäämä suhteessa muuhun maailmaan. Varoufakiksen mukaan tämän onnistuminen on erittäin epätodennäköistä, mutta jos se onnistuisi, se ”tuhoaisi Amerikan, Kiinan, Latinalaisen Amerikan, Intian, Afrikan ja Kaakkois-Aasian toiveet vakaudesta ja kasvusta”.[29] Todellisuudessa EU on päässyt 4%-4,5%:n prosentin ylijäämiin.[30] Yhdessä Kiinan ylijäämien kanssa tämä tarkoittaa merkittävää epätasapainoa maailmantaloudessa ja on osaltaan yksi syy kauppasotien laajenemiseen.[31]
Draghi-raportin painopiste on vertailussa Yhdysvaltoihin. Tavoitteena on kuroa umpeen ”innovaatiokuilua” ja tavoitella tuottavuuden kasvua Yhdysvaltojen tarjoaman mallin pohjalta. Raportin pääasialliset uudistusesitykset nojaavat edelleen tarjonnan taloustieteeseen ja ”rakenteellisiin uudistuksiin”. EU:n tulisi olla kuin Yhdysvallat tuottavuuden kasvun ja innovoinnin osalta, mutta ylläpitää eurooppalaista sosiaalimallia tai ainakin mitä siitä on jäljellä.
Draghi-raportissa ja monissa muissa EU-dokumenteissa puhutaan nykyään myös ”avoimesta strategisesta autonomiasta”. Se on yritys tasapainotella (uus)liberaalin globalisaation jatkamisen ja 2010- ja 2020-luvuilla uudelleen nousseen geo- ja valtapolitiikan välillä. Jälkimmäiseen kuuluu monien asioiden kuten tuotanto- ja arvoketjujen turvallistaminen ja keskinäisriippuvuuden aseistaminen. Käsite ”avoin strateginen autonomia” merkitsee sen epämääräisyydestä huolimatta selkeää painotuseroa aiempaan.
Draghi-raportti ei ota huomioon maailmantalouden keskinäisen irtikytkentäprosessin laajempia kollektiivisia seurauksia, joihin kuuluvat maailmantalouden osittainen hajoaminen (mukaan lukien EU:n itsensä sisällä, kuten Grexitin uhka ja Brexitin toteutuminen kertovat)[32], blokkien muodostuminen ja niiden vastakkainasettelut. Yleisesti EU ei näe omaa rooliaan globaaleissa prosesseissa, paitsi kritiikittömästi jonkinlaisena hyvän voimana.[33] Maailmantaloutta kokonaisuutena luonnehtii epätasainen kasvu, taloudelliset epätasapainot ja rahoitusmarkkinoiden epävakaus. Yhdessä irtikytkentäprosessin kanssa nämä voivat laukaista ristiriitaisia vastauksia, jotka voivat ilmetä ja ovat ilmenneet myös konflikteina ja niiden laajenemisena.
Toinen EU-skenaario koskee yhä kurinalaisempaa ja militarisoituvampaa unionia. Yhteiset ulkoiset viholliset voivat yhdistää tilanteessa, jossa vallitsee hajoamistendenssejä ja tulevaisuus näyttää epävarmalta. Viimeisen vuosikymmenen aikana kehitystä ovat ajaneet tähän suuntaan jatkuva pakolais- ja siirtolaiskriisi, johon liittyy ajoittaisia terrori-iskuja, taloudellinen kilpailu erityisesti Kiinan mutta myös Intian kanssa, Venäjä-Ukraina sota, jossa EU-maat ylläpitävät Ukrainan armeijaa ja taloutta, sekä arvoketjujen turvallistaminen, keskinäisriippuvuuden aseistaminen ja Donald Trumpin toinen kausi.
Yksi EU:n monimielisyyksistä on aina ollut se mahdollisuus, että eurooppalainen rauhanprojekti luo ajan kuluessa oman euronationalisminsa, ja että EU kehittyy sotilaalliseksi suurvallaksi.[34] Turvallisuus- ja sotilasmenojen lisäys voisi ainakin periaatteessa myös vauhdittaa Euroopan taloutta ainakin jossain määrin (riittävän laajamittainen sotilaallinen keynesiläisyys tarkoittaisi julkisia investointeja ja teollista suunnittelua ja voisi lisätä kokonaiskysyntää). Toteuttamalla osan näistä menoista EU:n toimielinten kautta ja ottamalla käyttöön yhteislainoja ja EU-veroja, unioni voisi onnistua luomaan jonkinlaisen perustan yhteiselle finanssipolitiikalle. Vuonna 2025 tämä skenaario ei ole todennäköisin, sillä Yhdysvallat ja Nato ovat yhdessä Ranskan ja Saksan kanssa edelleen tärkeimpiä toimijoita esimerkiksi suhteessa Venäjään. Talouspuolella kesän 2025 kauppasopimus Yhdysvaltain ja EU:n välillä tarkoittaa, että yhteisesti luotua kysynnän lisäystä suunnataan yhdysvaltalaisiin aseteollisuuden tuotteisiin ja fossiilisiin polttoaineisiin, samalla kun Draghin visioimia uusia investointeja tehdään enemmän Yhdysvaltoihin kuin Eurooppaan.
Jos suomalaiset poliitikot ja puolueet pyrkivät edistämään jonkin vallitsevasta nykyisyydestä poikkeavan EU-tulevaisuuden toteutumista, niin skenaario militarisoituvasta unionista tulee lähimmäksi sitä. Varsinaista euronationalismia Suomessa ei kuitenkaan juuri ole, vaikka presidentti Sauli Niinistö saattaakin puhua eurooppalaisuudestamme ja kuulumisestamme Eurooppaan.[35] Nykyinen militarisaatio on edelleen ensisijaisesti suomalaiskansallista – ei vähiten kansallismielisen populismin nousun vuoksi – ja myös Suomessa tärkeimmäksi sotilasorganisaatioksi nähdään toistaiseksi Nato, Trumpin Yhdysvaltain epäluotettavuudesta huolimatta. Tällaisissa olosuhteissa voi olla vaikea vakuuttaa kansalaisia siitä, että yhtenäinen EU on paras vastaus eksistentiaalisiin uhkiin. Unionin kehittäminen tähän suuntaan tulee joka tapauksessa viemään aikaa. Silti EU-militarisaatiolle suotuiset olosuhteet kohtaavat juuri nyt, 2020-luvun loppupuolella, ja euronationalistiset yritykset saattavat onnistua. Näin EU:sta tulisi sotilaallinen valta Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan rinnalla. Ne muodostaisivat globaalin turvattomuusyhteisön, jonka konfliktipotentiaalia maailmantalouden kriisit, taantumat ja lamat voivat edelleen vahvistaa.[36] Tämä ei ole hyvä skenaario maailmalle.
Kolmannessa skenaariossa EU:n sisäänrakennetut periaatteet ja orientaatio maailmanjärjestelmässä kokevat perustavanlaatuisen muutoksen. Lähimmäksi ideaa tällaisesta muodonmuutoksesta tulee DiEM25 (Democracy in Europe Movement 2025). Se on helmikuussa 2016 perustettu yleiseurooppalainen kansalaisliike ja puolue, jota Kreikan entinen valtiovarainministeri Giánis Varoufákis alun perin visioi. Vaikka liikettä on tukenut ja sitä on edustanut monia näkyviä intellektuelleja ja muita julkisuuden henkilöitä[37], niin se on pysynyt eurooppalaisen julkisuuden ja politiikan marginaalissa, eikä se saanut paikkoja europarlamenttivaaleissa 2024 (se osallistui vaaleihin kolmessa maassa ja sai yhteensä 120,000 ääntä). DiEM25 tavoittelee vihreää eurooppalaista uusjakoa, johon kuuluvat muun muassa yhteiseurooppalaisen finanssipolitiikan perustan rakentaminen, Euroopan laajuinen investointiohjelma, kansalaispalkka, EU:n demokratisaatio, sekä vihreän siirtymän syventäminen[38]. DiEM25 katsoo, että muurit ja aidat eivät ole ratkaisu pakolaisuuden ja siirtolaisuuden (tai niiden vastustamisen) juurisyihin ja että vain yhteiset investoinnit voivat lopettaa prekaarisuus-kriisin. Se myös tavoittelee demokraattista perustuslakia EU:lle.[39]
Tässä skenaariossa ei muutu vain EU itse vaan myös EU:n tapa olla ja toimia suhteessa maailmanpolitiikan muihin toimijoihin. EU:n oma kohtalo on kietoutunut maailmanjärjestelmän kokonaiskehitykseen. Uudelleen orientaatio voisi tarkoittaa aktiivista tukea ainakin joillekin sen kaltaisille aloitteille kuin mitä esimerkiksi Progressive International on esittänyt. Progressive Internationaliin (PI) – DiEM25:n ja Sanders-instituutin 2018 yhteisaloite, joka perustettiin 2020 – kuuluu kymmenittäin liikkeitä ja puolueita eri maista. PI on rakentanut konkreettista globaalia reformiohjelmaa, jonka ytimessä on 1970-luvulla lanseeratun UKTJ-idean (Uusi kansainvälinen talousjärjestys) elvyttäminen ja sovittaminen 2000-luvun olosuhteisiin. Ideana on puuttua esimerkiksi globaaleihin eriarvoisuuksiin, velkaongelmaan, teknologiakuiluihin ja ilmastonmuutokseen.[40]
Vastaavia ideoita on historian eri vaiheissa noussut myös Euroopasta. Saksan entisen liittokansleri Willy Brandtin johtama komissio julkaisi raportin vuonna 1980.[41] Keynesin hengessä raportti varoitti 1930-luvun kehityskulkujen toistumisen mahdollisuudesta, minkä todennäköisyyttä kasvun rajat saattavat lisätä (nuo rajat koskevat raaka-aineita, energiaa, ekologiaa ja ilmastoa). Keskinäisriippuvuus on peruuttamatonta, mutta tarvitaan parempia keinoja ja mekanismeja sen hallintaan. Brandt-raportissa pohditaan esimerkiksi miten globaali koordinaatio kokonaiskysynnän säätelemiseksi ja tulojen uudelleen jakamisen mekanismit voisivat edesauttaa etelän kehitystä ja teollistumista ja samalla toimia koko maailmantalouden yhteisenä elvytyspakettina (keinoina kehitysapu, uusjaon mekanismit verotuksen kautta ja velkajärjestelyt). Lisäksi tekijät ehdottavat esimerkiksi primäärituotteiden hintojen vakautusmekanismeja, globaaleja veroja, kansainvälistä selvitysunionia, monikansallisten yhtiöiden investointien ja toiminnan sitovaa yhteissääntelyä, sekä hallittua ja aktiivisesti tuettua siirtymää kohti uusiutuvia energialähteitä.[42]
Euroopassa on tehty vastaavia aloitteita myöhemmin, erityisesti globaalin kansalaisyhteiskunnan ensimmäisen nousun aikana 1997–2004, jolloin kampanjoitiin esimerkiksi veroparatiisien sulkemiseksi ja globaalien verojen luomiseksi.[43] Nykytilanteessa keskeinen toimija on siis DiEM25. Tässä kolmannessa skenaariossa kosmopoliittinen EU rakentaa identiteettiään, toimintojaan ja voimavarojaan moninaisuuden hyväksyvänä ja globaalisolidaarisuuteen nojaavana siviilivaltana. Se osallistuu yhteisten instituutioiden kehittämiseen osana paljon laajempaa globaalia kokonaisuutta.[44] Kolmesta skenaariosta tämä näyttää vähiten todennäköiseltä lähivuosien aikana. Nykyisen polykriisin jatkuessa maailmanhistorialliset olosuhteet voivat kuitenkin muuttua nopeasti. Polykriisiin kuuluu useita osin erillisiä kriisejä (taloudellisia, ympäristöllisiä, geopoliittisia, sosiaalisia tai teknologisia), jotka esiintyvät samanaikaisesti ja vuorovaikuttavat toisiaan vahvistavin tavoin, jolloin lopputuloksilla on taipumusta olla vakavampia kuin yksittäisten kriisien summa. Vaikka tulevaa suunnanmuutosta voi uskottavasti ennakoida, 2020-luvulla näyttää epätodennäköiseltä, että nyky-Suomella olisi siinä aktiivista roolia.
Lopuksi
Kun EU- ja EMU-jäsenyyksistä keskusteltiin 1990-luvulla, eri osapuolet perustivat argumenttejaan tulevaisuuden ennakointiin. Nyt 30 vuotta myöhemmin on periaatteessa suhteellisen helppoa katsoa mitkä ennakoidut asiat ovat toteutuneet ja mitkä ei. Yleisesti näyttäisi pätevän, että EU-jäsenyyden kannattajien ennakoimat hyödyt ovat jääneet pääosin toteutumatta, kun taas kriitikoiden negatiiviset odotukset ovat paljolti toteutuneet.
Arviota monimutkaistaa se, että yhteiskunnalliset prosessit ovat avoimia ja kaikkiin lopputuloksiin vaikuttavat aina monet tekijät. Siksi kyse ei ole vain prosessin (väliaikaisen) lopputuloksen ennalta näkemisestä, vaan olennaisinta on perusteltu käsitys vallitsevista voimista, mekanismeista ja prosesseista. Vaikka tässäkin suhteessa kriitikot näyttävät osuneen enemmän oikeaan, niin on silti mahdollista argumentoida, että monet heidän ennakoimistaan asioista olisivat toteutuneet – ainakin jossain määrin tai joiltakin osin – vaikka Suomi olisi 1990-luvulla jäänyt EU:n ulkopuolelle, kuten Norja teki. Edellä olen yrittänyt arvioida myös sitä, mihin asioihin EU-jäsenyys on vaikuttanut ja mitkä olisivat todennäköisesti tapahtuneet myös ilman jäsenyyttä. Tässä erittelyssä olisi kuitenkin voinut mennä vielä paljon pidemmälle – kysymykseen on hyvä palata toisessa yhteydessä.
EU-jäsenyyden kannattajien keskeinen argumentti oli, että Suomen pitää olla mukana siellä missä asioista keskustellaan ja päätetään. Alkuaikojen kuuliaisesta mallioppilaasta on sittemmin tullut konservatiivinen jarrumies, joka haluaa estää edistykselliset EU-reformit ja keskittyä talouskuripolitiikkaan ja sotateolliseen yhteistyöhön. Suomen toiminta mukailee ensimmäistä skenaarioita ja sikäli kuin siinä on mitään muutoshakuisuutta havaittavissa, niin se vie toisen skenaarion suuntaan. Nyky-Suomessa vallitsevien diskurssien ja voimien näkökulmasta esittämäni kolmas skenaario vaikuttaa jokseenkin epätodennäköiseltä, siitä huolimatta, että se on maailman tulevaisuuden kannalta elintärkeä. Jos ja kun tällainen suunnanmuutos tapahtuu, niin Suomi lopulta mukautuu siihen, mutta vastahankaisesti.
Viitteet
[1] Ympäristöasiat olivat mukana keskusteluissa 1990-luvulla ja kansanäänestyksen aikoihin. Käsite vihreää siirtymä ilmaantui keskusteluihin 2000- ja 2010-luvuilla. Siitä tuli keskeinen käsite EU-diskursseissa 2010-luvun lopulla, kun Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen esitteli Euroopan vihreän kehityksen ohjelman joulukuussa 2019 (”Green Deal”). Olennaiset kysymykset vihreän siirtymän kannalta koskevat sitoutumista taloudelliseen kasvuun ja uusliberalismiin. Kummassakaan suhteessa vihreä siirtymä ei näytä muodostavan olennaista muutosta. Yhtäältä tämä perustelee blogini näkökulmaa, mutta toisaalta on ongelma itsessään ja vaatisi erillistä käsittelyä. Kriittisiä näkökulmia vihreään siirtymään ja yleisemmin sosioekologiseen transformaatioon löytyy EuroMemorandum-raporteista 2020–2025, joita olen ollut mukana kirjoittamassa (https://euromemo.eu/euromemoranda/). Tässä yhteydessä voisi myös mainita kaksi vuonna 2025 valmistunutta opinnäytetyötä. Ilona Mansikan maisterintutkielma nostaa esille sen, miten EU:n vihreään siirtymään kuuluva ns. kestävä rahoitus perustuu uusklassisiin oletuksiin rationaalisista odotuksista, markkinatasapainosta ja tehokkaasta hinnoittelusta, mitkä ovat myös laajemman uusliberaalin ideologian ytimessä. Rubén Vezzonin väitöskirjassa puolestaan argumentoidaan, että vihreään siirtymään kuuluvan ”vihreän talouskasvun” edistäminen saa aikaan vaikutuksia, jotka itse asiassa huonontavat maailmantalouden ilmastokestävyyttä. Vezzonin työ perustuu paitsi teoreettiseen keskusteluun niin myös ennen kaikkea huolellisesti tehtyyn alkuperäiseen empiiriseen tutkimukseen, joka koskee pääasiassa aurinkoenergiaa ja vedyn käyttöä energialähteenä. I. Mansikka (2025) ”An Empirical and Theoretical Inquiry into EU Sustainable Finance Regulation: Between Market-Enhancing and Fundamental Uncertainty”, University of Helsinki, saatavilla osoitteessa https://helda.helsinki.fi/items/64ed7d9c-5798-414c-85fc-4b7f085d0bfb; ja R. Vezzoni (2025) On Social Change and Ecological Necessity: The Ecological Political Economy of Green Transition Attempts in the European Union, University of Helsinki (Dissertationes Universitatis Helsingiensis 374/2025), saatavilla osoitteessa https://helda.helsinki.fi/items/acbd85e9-5a38-464c-8635-9fad01dfa992.
[2] Asiaa käsiteltiin eduskunnassa, ja sekä Sauli Niinistön silloin johtama perustuslakiovaliokunta että ulkoasiainvaliokunta esittivät asian näin. Eduskuntakeskustelussa mm. pääministeri Esko Aho kannatti tätä tulkintaa, joka antoi ymmärtää, että EU:hun liittyminen ei tarkoita markan korvaamista eurolla, koska siitä tehdään erillinen päätös. Esimerkiksi perustuslakivaliokunta: ”Valiokunnan saaman selvityksen mukaan Suomen puolelta on jäsenyydestä neuvoteltaessa todettu, että talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen siirtyminen edellyttää valtiosäännön mukaan eduskunnan myötävaikutusta. Tähän viitaten perustuslakivaliokunta katsoo, että liittymissopimus ei vielä voi merkitä sitoutumista osallistua talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen.” PeVL 14/1994 (Perustuslakivaliokunnan lausunto) on saatavilla osoitteessa https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Lausunto/Documents/pevl_14+1994.pdf.
[3] Uusiin sopimukseen ja välineisiin kuuluivat myös ”six-pack”, ”two-pack” ja euro plus. Olen kuvannut eurokriisin keskellä 2012–13 luodut uudet järjestelyt ja velvoitteet suomenkielisen eurokriisikirjan kolmannen painoksen esipuheessa, ja samalla valaissut niiden toimintamekanismeja ja vaikutuksia. H. Patomäki (2013) Eurokriisin anatomia. Mitä globalisaation jälkeen? Into, 3. painos, ss. 7–16. Esipuheen lopuksi totesin: ”Jonkinlaista oppimista on siis tapahtunut. Kokonaissuunta ei kuitenkaan ole vielä muuttunut. Kuinka huonosti pitää mennä ennen kuin uskotaan?” Sittemmin Grexitin uhka tai Brexit eivät ole riittäneet kääntämään suuntaa.
[4] Tuoreessa katsauksessaan ulkopoliittiseen tutkimukseen Suomessa, Tuomas Forsberg kirjoittaa: ”Tutkijat pyrkivät kuvaamisen lisäksi myös selittämään muutosta, vaikka se ei aina näyttäytynytkään minään erityisenä tutkimusongelmana. Realistit näkivät ulkopolitiikan muutoksen johdonmukaisena seurauksena pyrkimyksestä vahvistaa Suomen turvallisuutta ja kansainvälistä asemaa Neuvostoliiton hajottua, liberaalit taas vaikutusvaltaisimpien taloudellisten intressiryhmien pyrkimysten toteutumana, kun taas konstruktivistit korostivat identiteetin merkitystä tarpeena kuulua läntiseen Eurooppaan tai vähintään samaan viiteryhmään Ruotsin kanssa. Pidemmälle tässä keskustelussa ei kuitenkaan päästy, sillä kilpailevia näkökulmia harvoin asetettiin toisiaan vasten eivätkä keskusteluun osallistuneet eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta varmaan edes aina ajatelleetkaan edustavansa jotakin tiettyä teoreettista koulukuntaa.” T. Forsberg (2023) ”Suomen ulkopolitiikan tutkimus uudessa murroksessa”, Politiikka, 65 (1), ss. 89–100, https://doi.org/10.37452/politiikka.122402. Tämä on pääosin oikeansuuntainen huomio, mutta vuoden 1997 Emu-kirjassa asetimme vastakkain talous- ja turvallisuuspohjaiset tulkinnat. Arviomme oli, että kun tarkastellaan jäsenyyteen johtanutta kompleksista prosessia kokonaisuutena, niin taloudelliset intressit ja argumentit olivat prosessin keskiössä ja kytkeytyivät myös identiteettipolitiikkaan. P. Minkkinen ja H. Patomäki (1997) Yhdentymisen ja rahaunionin politiikkaa. Suomi ja Emu globaalissa poliittisessa taloudessa, Like, ss. 38–40, sekä luku 2 kokonaisuudessaan. Ks. myös V. Heinonen (2011) Suomalaisen turvallisuuspolitiikan tila. Suomalaisen 2000-luvun alun turvallisuuspoliittisen debatin käsiteanalyyttinen tarkastelu, väitöskirja, Jyväskylän yliopisto, s.119, saatavilla osoitteessa https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/36526/Heinonen_Veikko_screen.pdf.
[5] Ks. tämän blogisarjan ensimmäinen osa ”Suomen tila 2025: talouspolitiikka ja sen tulevaisuus”, saatavilla osoitteessa https://patomaki.fi/2025/10/suomen-tila-2025-talouspolitiikka-ja-sen-tulevaisuus/.
[6] L. Kajanoja (2018) “Ei ole Suomen vienti niin kuin ennen”, Kansantaloudellinen aikakauskirja, 114 (1), ss. 149–153, tarkastelee viennin kehitystä 2010-luvun puoliväliin saakka, keskittyen erityisesti siihen miten Suomessa tuotettu arvonlisäys on kehittynyt. Sen jälkeisestä kehityksestä ks. esim. Finnvera (2023) “Talous taantuu, vienti vähenee. Katsaus Suomen vientiin”, Rahoitus & kasvu -katsaus, 3/2023, syyskuu, saatavilla osoitteessa https://www.finnvera.fi/sites/finnvera.fi/files/2023-09/Rahoitus_ja_kasvu_3_%202023.pdf.
[7] Nokian tarinalla ei ole juurikaan tekemistä Suomen EU-jäsenyyden kanssa. Nokian nousu ja romahdus olisivat tapahtuneet myös vaikka Suomi ei olisi liittynyt EU:hun. Nokian nousun takana olivat mm. hyvinvointivaltio, suomalaisen koulutusjärjestelmän parhaimmat hetket 1980- ja 1990-luvuilla, ja Suomen erityisasema kylmän sodan geopolitiikassa (esim. teknologian vientikiellot Neuvostoliittoon vaikuttivat myös Suomeen, johon ei lännessä luotettu: piti kehittää omaa teknologiaa). Nokian romahdus taas liittyi enemmän globaaliin markkinakilpailuun, teknologisiin murroksiin ja Nokian strategisiin virheisiin kuin EU-politiikkaan.
[8] Ja jos pandemiaa ja massiivista elvytystä ja rahoitustukea ei olisi tullut, uusi globaali rahoituskriisi olisi voinut alkaa 2020, millä olisi voinut olla kauaskantoisia seurauksia EU:lle. Tulkintani siis on, että uusi globaali rahoituskriisi oli alkamassa jo 2020 kun koronapandemia alkoi. Valtioiden ja EU:n suuren mittaluokan epäkonventionaalinen rahapolitiikka ja elvytys kuitenkin käänsivät kehityksen ja lykkäsivät kriisiä, joka saattaa nyt olla käsillä joskus 2026–28 aikana. Keskustelen tästä kokoelmakirjassani, H. Patomäki (2025) Globalizations: The Shape of Things to Come, Routledge: Lontoo, ss. 116-117.
[9] Ks. suomenkielisen Wikipedian artikkeli Žirinovskista. Siinä on muutamia esimerkkejä hänen ristiriitaisista ja provokatiivisista lausunnoistaan, joista monet herättivät 1990-luvulla epävarmuutta ja pelkoa Suomessa. Joulukuun 1993 duuman vaaleissa Žirinovskin puolue sai lähes neljänneksen äänistä. https://fi.wikipedia.org/wiki/Vladimir_%C5%BDirinovski.
[10] Ks. analyysini naapuruuspolitiikan ja EU:n rauhanstrategian taustaoletuksista (joihin kuuluvat ennen kaikkea kapitalistisen ja liberaalidemokraattisen rauhan hypoteesit, samalla kun EU kuitenkin myöntää olevansa myös territoriaalinen ja geopoliittinen toimija) ja niiden roolista Ukrainan 2013–14 alkaneessa konfliktissa, luku 3 ”EU, Russia and the conflict in Ukraine” kirjassa H. Patomäki (2018) Disintegrative Tendencies in Global Political Economy. Exits and Conflicts, Routledge, ss. 41–69. Ajatus EU:n normatiivisesta ylemmyydestä ja vallasta artikuloitiin 2000-luvun alussa, mutta sen juuret ovat syvällä kolonialismin ja imperialismin historiassa. Ks. luku 9 ”Vaihtoehto Euroopan unionin ’normatiiviselle vallalle’”, teoksessa H. Patomäki (2013) Tulevaisuuden politiikkaa. Kuinka lisätä vapautta ja toimia toisin, Into, ss. 84–91. Sanktioiden vaikutuksesta ks. vuoden 2023 EuroMemorandumin luku 4 “Global disorder and its repercussions on the future of the EU” ja erityisesti tekstilaatikko 4.1. ”On the effects of sanctions”, jotka olen kirjoittanut. Saatavilla osoitteessa https://euromemo.eu/euromemorandum-2023/.
[11] Muitakin argumentteja oli. Esimerkiksi vihreät poliitikot saattoivat korostaa EU:n ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaa ja sitä, miten tärkeää Suomen on osallistua siihen. Lisäksi vihreillä oli 1990-luvulla taipumusta uskoa EU:n kehittävän uusia poikki- ja ylikansallisen demokratian muotoja. EU-jäsenyyden ympäristöpoliittisista vaikutuksista verrattuna siihen mitä Suomessa olisi muutenkin tapahtunut minulla ei ole mitään yleisarviota, ainoastaan olettama, että vaikutusten ja kontrafaktuaalisten mahdollisuuksien analyysin täytyisi olla asia- ja vaihekohtaista ja siten arvio väistämättä vaihtelee asiakysymyksen ja vaiheen mukaan. Uusien poikki- ja ylikansallisten demokratian muotojen kehittäminen on jäänyt vähäiseksi. Lissabonin sopimus vahvisti parlamentin asemaa, mutta toisaalta eurokriisi korosti Saksan ja muiden suurten jäsenmaiden roolia tosiasiallisessa päätöksenteossa. 2020-luvun alussa joukko valittuja kansalaisia on saanut osallistua harkitsevaan neuvottelufoorumiin, mutta sillä ei ole ollut juurikaan merkitystä EU:n kehityksen kannalta.
[12] Poliitikkojen puheissa lännen voitto kylmässä sodassa ja oletus historian loppumisesta uusliberalismiin toimi konkreettisten tulkintojen hieman epämääräisenä viitekehyksenä ennemminkin kuin julkilausuttuna historian filosofiana tai selkeästi artikuloituna ideologiana. Ks. viite 2 Suomen tila -blogisarjani toisessa osassa, https://patomaki.fi/2025/10/suomen-tila-2025-ulko-ja-turvallisuuspolitiikka/.
[13] Yksi yleinen, mutta osin ongelmallinen tapa ymmärtää euroalueen heikkous perustuu ns. optimaalisen valuutta-alueen teoriaan. Olen käsitellyt tätä teoriaa kirjassa Eurokriisin anatomia [viite 3], ss. 86–90. Jälkikeynesiläisten taloustieteilijöiden tyypillinen arvio on parempi. ”Rahapolitiikan ja finanssipolitiikan koordinoinnin sekä laajamittaisten alueellisten siirtojen puuttuessa [euromaiden väliset] erot ovat perustavanlaatuinen heikkous yhteisvaluutta-alueella. Euron mukanaan tuomat instituutiot kuitenkin estävät makrotalouspolitiikan koordinoinnin, ja alueelliset siirrot euroalueella ovat mitättömiä.” Pelkän koordinaation sijasta EU:lla voisi olla myös yhteinen finanssipolitiikka ja riittävän suuri yhteinen budjetti. Sitaatti on teoksesta P. Arestis, A. Brown ja M. Sawyer (2001) The Euro. Evolution and Prospects, Edward Elgar, s. 106.
[14] Pääasialliset muutokset löytyvät tiivistettynä täältä: T. Paukkeri, T. Ravaska ja M. Riihelä (2023) ”Deaton Review – eriarvoisuus Suomessa”, VATT Policy Brief 29.11.2023, saatavilla osoitteessa https://vatt.fi/deaton-review-eriarvoisuus-suomessa.
[15] ”Vuosien 1990–2021 aikana on työttömien kotitalouksien käytettävissä olevan tulon mediaani kasvanut reaalisesti vain 11 %, työllisten kotitalouksien käytettävissä olevan tulon kasvaessa 37 %. 1990-luvun alun laman aikana etuudet tasoittivat tuloeroja, jotka syntyivät nopeasti lisääntyneen työttömyyden seurauksena. Talouden toipuessa laman jälkeen ja työttömyyden hitaasti laskiessa pitkäaikaistyöttömien osuus kasvoi ja jäi korkealle tasolle. Koska pitkäaikaistyöttömät siirtyvät ansiosidonnaiselta työttömyyspäivärahalta työmarkkinatuelle, työssäkäyvien ja työttömien välinen ero käytettävissä olevissa tuloissa kasvoi 1990-luvun lopulla pitkäaikaistyöttömyyden myötä. Samanaikaisesti monia sosiaalietuuksia leikattiin tai jäädytettiin julkisen talouden alijäämän vakauttamiseksi.” Mt. [viite 14].
[16] Kehitys tiivistettynä laajalle yleisölle: M. Heikki ja T. Peltonen (2025) ”Suomessa varallisuus keskittyy yhä enemmän rikkaimmille – nettovarallisuuden mediaani on laskenut noin 20 prosenttia”, YLE Verkkouutiset 12.3.2025, saatavilla osoitteessa https://yle.fi/a/74-20149020.
[17] Thomas Pikettyn bestsellerin keskeinen pointti, että kun r > g eli pääoman tai varallisuuden tuottoaste on suurempi kuin talouskasvu, varallisuuden keskittymisestä tulee itseään vahvistava prosessi. T. Piketty (2016) Pääoma 2000-luvulla, käänt. M. Ollila ja M. Tillman-Leino, 3. painos, Into.
[18] Ay-liikkeen asemaan ovat vaikuttaneet monet muutkin tekijät kuin EU-politiikka. Työntekijöiden järjestäytymisaste on alentunut ja esim. Suomessa ennen kaikkea miespuoliset työntekijät ovat menettäneet kiinnostustaan kollektiiviseen edunvalvontaan. Ks. esim. luvut 1 ja 10 teoksessa J. Waddington, T. Müller ja K. Vandaele (toim. ) (2023) “Trade unions in the European Union. Picking up the pieces of the neoliberal challenge”, Peter Lang. Luku 1 on toimittajien kirjoittama ja sen otsikko on ”Trade unions in the European Union. Identifying challenges”, ss. 37–92. Luvun 10 ovat kirjoittaneet M. Sippola ja T. Bergholm ja sen otsikko on ”Finland: Trade unions struggling within a Ghent system”, ss. 387–419. Koko kirja on vapaasti ladattavissa osoitteessa https://www.etui.org/publications/trade-unions-european-union.
[19] ”EU suosittelee neuvottelemista ja työehtosopimusten aseman vahvistamista – Suomi ui vastavirtaan”, SAK uutinen 8.2.2024, saatavilla osoitteessa https://www.sak.fi/ajankohtaista/uutiset/eu-suosittelee-neuvottelemista-ja-tyoehtosopimusten-aseman-vahvistamista-suomi-ui-vastavirtaan/.
[20] Olen käsitellyt rakenteellisen uudistuksen käsitettä ja sitä vastaavia hallintakäytäntöjä paperissa H. Patomäki (2021) “Beyond the current EU conception: alternative approaches to structural reform”, Helsinki Centre for Global Political Economy Working Paper, 04/2021, University of Helsinki, saatavilla osoitteessa www.helsinki.fi/en/networks/global-political-economy/working-paper-42021.
[21] Tässä voin käyttää itseäni ja Claes Anderssonia esimerkkinä. Esitimme kumpikin tämän suuntaisia näkemyksiä A-Studion 4. ja viimeisessä EU-väittelyssä ennen kansanäänestystä syksyllä 1994 (https://areena.yle.fi/1-50095033; ks. “kaksintaisteluni” Pertti Joenniemen kanssa ja sen jälkeiset kommentit, alkaen suurin piirtein kohdasta 37:40).
[22] Debattini professori Sami Pihlströmin kanssa Ukrainan sodan analyysin (myös mytologisista) taustaoletuksista voidaan tulkita yleiseksi debatiksi nykyään yleisesti vallitsevan Venäjä-tulkinnan kanssa. H. Patomäki (2022) “Vastaus Pihlströmin synkkään Nato-yksinpuheluun: kohti rakentavampaa rauhanpolitiikkaa” Kosmopolis, 52 (3), ss. 90–98, https://journal.fi/kosmopolis/article/view/120731; S. Pihlström (2022) ”Synkän vuoropuhelun jatkoksi”, Kosmopolis, 52 (4), ss. 80–86, https://journal.fi/kosmopolis/article/view/122063; H. Patomäki (2023) ”Synkkyyden filosofian ongelmista vielä lyhyesti”, Kosmopolis, 53 (1), ss. 85–90, https://journal.fi/kosmopolis/article/view/126932.
[23] Yhden arvion mukaan ”Suomi antoi itsestään nostalgisen ja menneisyyteen perustuvan kuvan, joka oli vahvassa ristiriidassa sen hetkisten [YK-]panostusten kanssa”. A. Tervo (2021) ”Miksi Suomea ei valittu YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi?”, Politiikasta.fi 4.2.2021, saatavilla osoitteessa https://politiikasta.fi/miksi-suomea-ei-valittu-ykn-turvallisuusneuvoston-vaihtuvaksi-jaseneksi/. Vrt. 2012 haastatteluni: ”Tutkija: Suomen YK-panostus ollut vaatimatonta. Pitkäjänteinen panostaminen YK:n toimintaan luo maineen ja uskottavuuden jäsenyyttä haikailevalle, sanoo Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki”, Helsingin Sanomat, 18.10.2012, saatavilla osoitteessa https://www.hs.fi/politiikka/art-2000002573218.html.
[24] ”Stubb esitti YK:ssa kolme ehdotusta turvallisuusneuvoston uudistamiseksi. Presidentti Alexander Stubb ehdotti muun muassa äänioikeuden jäädyttämistä turvallisuusneuvoston jäsenmaalta, jos se rikkoo törkeästi YK:n peruskirjaa”, YLE Verkkosivut 23.9.2024, saatavilla osoitteessa https://yle.fi/a/74-20113484.
[25] “Katainen: Finland wants to deepen common EU defense. Finland wants to increase joint defense materials acquisition and develop EU defense capabilities alongside Nordic cooperation”, YLE Verkkouutiset, 24.3.2013, saatavilla osoitteessa https://yle.fi/a/3-6552111.
[26] Eurooppalaisen vasemmiston tulkinta tästä paketista oli hyvin kriittinen, ks. ”Juncker’s plans to militarise the EU ‘fatally-flawed’”, https://left.eu/junckers-plans-to-militarise-the-eu-fatally-flawed/.
[27] Aluksi EU jättää asevarusteluun ja armeijan vahvistamiseen tarkoitetun menolisäyksen vakaus- ja kasvusopimuksen velvoitusten ulkopuolelle, mutta määräajan jälkeen palataan vakaus- ja kasvusopimuksen normaalisääntöihin. ”EU:n jäsenvaltioita kannustetaan aktivoimaan vakaus- ja kasvusopimuksen kansallinen poikkeuslauseke, joka antaa niille lisää budjettijoustavuutta puolustusmenoihin EU:n finanssipoliittisten sääntöjen puitteissa. Finanssipoliittisen vastuullisuuden varmistamiseksi tämä korotus rajoittuu vain puolustusmenoihin, ja se perustuu julkisten tehtävien luokitukseen (COFOG), joka on ’lähellä Naton käyttämää aggregaattia’; yläraja on 1,5 prosenttia BKT:stä vuosittain maata kohden; ja enimmäiskesto on neljä vuotta.” ReArm Europe Plan/Readiness 2030, European Parliament Briefing, https://www.europarl.europa.eu/RegData/etudes/BRIE/2025/769566/EPRS_BRI(2025)769566_EN.pdf.
[28] Olen kehitellyt EU-skenaarioita 2000-luvun alusta alkaen, joskin ensimmäiset julkaistiin vasta 2007. Alkuvaiheen skenaarioissa oli monia oikeansuuntaisia huomioita varsinkin mitä tulee poliittiseen talouteen, mutta myös pari perustavaa ongelmaa. Ensinnäkin minulla oli taipumusta dramatisoida kasvun hidastumisen, eriarvoisuuden lisääntymisen ja kaupunkien eriytymisen aiheuttamia ongelmia ja erityisesti sen seurauksia arkielämän väkivaltaisten kokemusten kannalta (tässä vaikutti sekä ajan henki terrorismikeskusteluineen että omat 1990-luvun ja 2000-luvun kokemukseni Britanniasta ja Euroopan ulkopuolisesta maailmasta, erityisesti Pohjois- ja Etelä-Amerikasta ja Saharan eteläpuolisesta Afrikasta). Tähän liittyi myös se, että ekstrapoloin liikaa silloin tapahtuneesta kehityksestä ja oletin eriarvoisuuden jatkavan nopeaa lisääntymistään, mutta EU-Euroopassa niin ei ole käynyt (päätekstissä kuvaamani Suomen kehitys vastaa monen muun EU-maan kokemuksia, ja varsinkin itäisen keski-Euroopan maiden kehitys on pienentänyt koko EU-alueen tuloja koskevaa gini-indeksiä). Lisäksi aloin ymmärtää prosessien kompleksisuutta ja tendenssejä kohti väkivallan roolin vähenemistä arkielämästä (teesiä, joka nykyään usein yhdistetään Steven Pinkerin töihin). Toiseksi samaistin aivan liian pitkälle sosiaalidemokraattisen pyrkimyksen rakentaa yhteistä finansipolitiikkaa ja muita yhteisinstituutioita galtungilaiseen [viite 34] skenaarioon EU:sta ”supervaltana”. Pikemminkin on klassiseen tapaan niin, että turvallistaminen ja militarisaatio voivat toimia toimivien talouspoliittisten instituutioiden ja demokratian korvikkeena. Vrt. H. Patomäki (2007) ”Euroopan Unioni globaalissa poliittisessa taloudessa: vaihtoehtoiset tulevaisuuden mallit”, teoksessa J. Saari & T. Raunio (eds.) Euroopan tulevaisuus, Gaudeamus, ss.171–204; Eurokriisin anatomia [viite 3], luku 6, ss. 141–153; ja H. Patomäki (2017) “Will the EU disintegrate? What does the likely possibility of disintegration tell about the future of the world?”, Globalizations, 14 (1), ss. 168–177. Tässä blogissa nojaan ensisijaisesti jälkimmäisen artikkelin skenaarioihin.
[29] Y. Varoufakis (2016) And the Weak Suffer What They Must? Europe, Austerity and the Threat To Global Stability, The Bodley Head, s. 240.
[30] Luku on esitetty paperissa W. Raza ja B. Tröster (2025) ”Moving Beyond Neoliberalism in EU Trade Policy”, Austrian Foundation for Development Research ja FEPS, luonnos 21.10.2025, kuvio 1 (kirjoittajat ovat käyttäneet AMESCO tietokantaa; en ole itse tarkistanut lukuja).
[31] Perimmäinen ongelma on kuitenkin rakenteellinen, eli kollektiivisten tasapainottamismekanismien puute. Ks. kirja J. Morgan ja H. Patomäki (toim.) (2026) Deweaponizing Interdependence. Bringing the Idea of International Clearing Union into the Twenty-First Century, Bloomsbury, ilmestyy helmikuussa. Ks. erityisesti oma lukuni 8 “An analysis of conflicts and the world monetary system: a case against unilateral responses and for a 21st-century global clearing union”, ss. 157-194. Kirja tulee olemaan avoimesti saatavilla (“open access”) osoitteessa https://www.bloomsbury.com/uk/deweaponizing-interdependence-9781350574809/.
[32] Ottaen huomioon jatkuvan nojautumisen uusliberaaliin talouspolitiikkaan – joka tosin on saanut uusia autoritaarisia ilmenemismuotoja – unionin legitimaatioperusta on hauras. Poliittisen talouden kehityskulkuja luonnehtii enemmän divergenssi kuin konvergenssi (joskin osa entisistä sosialistimaista on onnistunut pienentämään talouseroja), ja unioni on altis uusille sisäisille kriiseille.
[33] Ian Mannersin lanseeraaman ”normatiivisen vallan Euroopan” käsitteen suosio selittyy sillä, että se ilmentää EU:ssa vallitsevaa ideologista itseymmärrystä Euroopasta, joka edustaa ja levittää universaalia hyvää. Kritiikistä, ks. esim. T. Diez (2005). Constructing the self and changing others: Problematising the concept of ‘normative power Europe’, Millennium: Journal of International Studies, 33 (3), ss. 613-636; ja lyhyt esseeni “Vaihtoehto Euroopan unionin ‘normatiiviselle vallalle’” [viite 10].
[34] Tämän skenaarion esitti jo 1970-luvulla J. Galtung (1973) Euroopan yhteisö – uusi supervalta, suom. P. Haapakoski, Tammi.
[35] “Eurooppalaisia me olemme ja meillä pitää olla eurooppalainen tahto.” Niinistö kommentoi vallitsevaa tilannetta, jossa Trump keskustelee Kremlin kanssa ohi eurooppalaisten, ja jossa EU on pudonnut pois vallan nelikosta vuonna 2025. “Presidentti Niinistö Ylelle: Euroopan olisi syytä keskustella suoraan Venäjän kanssa, kuten Trump tekee”, YLE Verkkouutiset 10.11.2025, saatavilla osoitteessa https://yle.fi/a/74-20193236.
[36] Tässä ei ole tilaa avata enemmän globaalia makrodynamiikkaa, mutta tulen tekemään niin blogisarjan viimeisessä osassa. Globaalin turvattomuusyhteisön käsite on peräisin esseestä R. Ashley (1987) “The geopolitics of geopolitical space: toward a critical social theory of international politics”, Alternatives, XII (4), ss. 403–434. Käsitteen vastinpari on luonnollisesti globaali turvallisuusyhteisö, ks. H. Patomäki (2002) After International Relations. Critical Realism and the (Re)Construction of World Politics, Routledge, luku 8. Olen käsitellyt turvattomuusskenaarioita monissa julkaisuissa, esimerkiksi kirjassa H. Patomäki (2008) The Political Economy of Global Security. Wars, Future Crises and Changes in Global Governance, Routledge, luvut 6-8.
[37] Liikettä ovat tukeneet muun muassa yhdysvaltalainen kielitieteilijä ja poliittinen aktivisti Noam Chomsky, italialainen filosofi Antonio Negri, yhdysvaltalainen antropologi Charles Nuckolls, yhdysvaltalainen taloustieteilijä James K. Galbraith ja brittiläinen entinen työväenpuolueen kansanedustaja Stuart Holland. Sen neuvoa-antavaan paneeliin ovat kuuluneet muun muassa Julian Assange, elokuvaohjaaja Ken Loach, brittiläinen vihreiden kansanedustaja Caroline Lucas, brittiläinen työväenpuolueen poliitikko John McDonnell, hollantilainen sosiologi Saskia Sassen ja slovenialainen filosofi Slavoj Žižek. Liike on tehnyt yhteistyötä myös Yhdysvaltain demokraattisen puolueen Bernie Sanders -siiven kanssa.
[38] EU:n vihreän siirtymän ideologisesta sisällöstä ja ongelmista, ks. viite 1. Tässä on syytä vielä korostaa, että vuoden 2024 eurovaaleissa tapahtui uuskonservatiivinen käänne, jonka myötä von der Leyenin toisen komission johdolla on alettu perua jo sovittuja ympäristötoimia, mikä on entisestään vesittänyt ”vihreää siirtymää”. Ks. A. Ronkainen (2025) ”Ursula von der Leyenin muodonmuutos ja Euroopan ympäristöpolitiikan taantuma”, Kalevi Sorsa säätiön blogi 5.11.2025, saatavilla osoitteessa https://sorsafoundation.fi/ursula-von-der-leyenin-muodonmuutos-ja-euroopan-ymparistopolitiikan-taantuma/.
[39] Ks. DiEM25:n omat sivut (https://diem25.org/en/) ja englanninkielinen Wikipedia-sivu (https://en.wikipedia.org/wiki/Democracy_in_Europe_Movement_2025) aiheesta.
[40] Ks. “The Progressive International launches a global process to mark the 50th anniversary of the New International Economic Order”, osoitteessa https://progressive.international/blueprint/1350647f-15c9-4f62-8b39-bddadc7046c3-the-new-international-economic-order/en; ja “Program of action on the construction of a New International Economic Order”, osoitteessa https://progressive.international/blueprint/9be64adc-4f0d-423d-bc5f-42cc3cef1921-program-of-action-on-the-construction-of-a-new-international-economic-order/en.
[41] The Report of the Independent Commission on International Development Issues under the Chairmanship of Willy Brandt. 1980. North-South: A Programme for Survival. Pan Books: Lontoo; saatavilla osoitteessa http://www.stwr.org/special-features/the-brandt-report.html.
[42] Keskustelen Brandtin komission ehdotuksista ja globaalikeynesiläisyydestä yleisemmin Eurokriisin anatomian [viite 3] luvussa 8, ss. 201–234.
[43] Ks. mt. [viite 42].
[44] Tämä vastaa skenaariota 4 ’EU vaalii erityisluonnettaan jälkimodernina poliittisena yhteisönä ja kehittää toimielimiään osana globaaleja sosiaalisia ja demokraattisia uudistuksia’, vuoden 2007 luvussa ”Euroopan Unioni globaalissa poliittisessa taloudessa: vaihtoehtoiset tulevaisuuden mallit” [viite 28], ss. 191–197; ja skenaariota 3 ’EU osana sosiaalidemokraattista globaalihallintaa’ Eurokriisin anatomiassa [viite 3], ss.151–153.
