Julkaistu Sadankomitean juhlakirjassa Sumuvuori Johanna (toim.) Rauhan ytimessä – Sadankomitea 50 vuotta elokuussa 2013 (Into: Helsinki), ss.151-162.
Kalevi Suomela (KS): Sitoutumaton rauhanliike, joka nousi 50- 60- lukujen taitteessa (CND, Sadankomitea) voidaan nimetä myös uudeksi tai nykyaikaiseksi rauhanliikkeeksi. Sen intellektuaalinen ankkuri oli vuonna 1945 perustetussa Yhdistyneet kansakunnat järjestössä, sen peruskirjassa ja vuonna 1948 hyväksytyssä ihmisoikeuksien kansainvälisessä julistuksessa.
Voidaan siis nähdä, että kosmopoliittinen näkökulma versus nationalismi oli se lähtökohta, josta uusi rauhanliike nousi arvostelemaan kylmän sodan asetelmaa ja sotilaalliseen varustautumiseen yksinomaisesti ja tuhoenteisesti ajautunutta turvallisuuspoliittista ajattelua.
Jos kosmopoliittisuus oli tärkeä arvo ja lähtökohta, niin sen rinnalla yhtä vahvana ajatuksena oli demokratian näkeminen ristiriitojen rauhanomaisen sääntelyn parhaana mekanismina. Tämä korostui vahvasti jo 60-luvun alussa mm. Johan Galtungin ajattelussa. Tuo norjalainenhan oli varsinkin pohjoismaissa uuden rauhanliikkeen intellektuaalisia johtotähtiä.
Mary Kaldor on myöhemmin ollut uuden rauhanliikkeen intellektuaalisista aktivisteista se, jonka tuotannossa kosmopoliittisuus, demokratia ja ihmisoikeudet on selvimmin yritetty paketoida toiminnalliseksi kokonaisuudeksi. Synteesikäsite inhimillinen turvallisuus ei sanana ollut Maryn keksintö, mutta hän on se, joka antoi tuolle käsitteelle aktiivisen poliittisen sisällön. Mary on ahkerasti lanseerannut myös käsitettä globaali kansalaisyhteiskunta.
Attac tunnetaan ennen kaikkea veroehdotuksestaan, joka kantaa Tobinin nimeä. Attacin poliittiset ideat pohjautuvat kuitenkin verotusta laajempaan visioon globaalista demokratiasta. Intellektuaalisesti Attac siis näyttäytyy varsin ”sadankomitealaisena” ideana.
Sinä Heikki olet Suomen Attacin näkyvä johtohahmo ja olet myös akateemisissa töissäsi kehitellyt globaalidemokratian ideaa. Miten sinä näet globaalidemokratian ja turvallisuuspolitiikan yhteyden?
HP: Minulle keskeisin käsite tässä suhteessa on ’turvallisuusyhteisö’. Myös se juontaa juurensa 1950- ja 1960-lukujen taitteeseen, jolloin Karl Deutsch tutkimusryhmineen lanseerasi tuon käsitteen. Deutsch teki kauaskantoisen erottelun yhteenliitetyn (valtiomaisen) ja pluralistisen (moninaisen) turvallisuusyhteisön välillä.
Valtio tai liittovaltio voi joko olla tai olla olematta turvallisuusyhteisö. Itse asiassa pluralistinen turvallisuusyhteisö – esimerkiksi pohjoismaat kylmän sodan aikana ja myös sen jälkeen – on helpompi saavuttaa ja ylläpitää kuin valtiomainen turvallisuusyhteisö. Olennaista joka tapauksessa on, että turvallisuusyhteisössä toimijat eivät varustaudu väkivallan käyttämiseen toisiaan vastaan, koska vallitsee institutionalisoituneita odotuksia ja menettelytapoja, joiden mukaan konfliktit voidaan ratkaista rauhanomaisesti. Tähän kuuluu elimellisesti se, että eri osapuolet uskovat rauhanomaisten muutosten olevan mahdollisia.
Omissa töissäni olen sillä kehitellyt tätä ideaa eteenpäin – ehkä radikalisoinutkin sitä – kahdella tavalla. Yhtäältä olen yrittänyt osoittaa, että rauhanomaisten muutosten mahdollisuus riippuu sosiaalisten kontekstien yleisestä ominaisuudesta eli siitä kuinka avoimia ne ovat itse-muutoksille. Tässä on jokseenkin suora yhteys demokratiaan. Mitä alttiimpia sosiaaliset kontekstit ovat dialogille, haasteille, kritiikille ja muutoksille, sitä demokraattisempia ne yleisesti ottaen ovat. Tällaisen laajamittaisen yleistyksen kanssa tosin pitää olla aina varovainen, sillä vaarana on muun muassa se, että luodaankin melkein huomaamatta pahoja vihollisia ”ei-demokraattisista” toisista, ja että näin sorrutaan esimerkiksi itseään toteuttaviin huonoihin ennakointeihin. Joka tapauksessa demokratisaation ja turvallisuusyhteisön ehtojen välillä on vahva yhteys.
Toisaalta olen laajentanut ideaa spatiaalisesti keskustelemalla globaalin turvallisuusyhteisön mahdollisuudesta. Yleensä käsitteen soveltajat ovat olleet kiinni territoriaalisessa ajattelumallissa ja pohtineet vain paikallisten tai alueellisten turvallisuusyhteisöjen mahdollisuutta. Globaali turvallisuusyhteisö ei edellytä, että jok’ikinen paikka maapallolla olisi itsessään turvallisuusyhteisö tai rauhanomainen, vaan että toiminnan globaalit ehdot ja kontekstit ovat alttiita dialogille, haasteille, kritiikille ja muutoksille. Toisin sanoen mitä enemmän globaaleja hallintajärjestelmiä saadaan kehitettyä demokraattisempaan suuntaan, sitä parempi myös rauhalle. Globaali demokratia ja rauha ovat yhteen kietoutuneita tavoitteita.
2000-luvun alun globaalissa poliittisessa taloudessa Attacin pyrkimykset haastaa, kritisoida ja muuttaa uusliberaalia maailmanjärjestystä palvelevat globaalia rauhaa myös siksi, että vallitseva järjestystä – kaikkine siihen kuuluvine finansialisaation prosesseineen – on jo pitkään pyritty lukitsemaan kiinni ikään kuin ’perustuslaillisesti’ erilaisten kansainvälisten sopimusten kautta, joiden muuttaminen on tehty erittäin vaikeaksi ellei mahdottomaksi. ”Vapaan” kaupan ja rahoituksen järjestelmä luo rahoituskriisejä, työttömyyttä ja muita ongelmia, jotka seuraavassa vaiheessa johtavat taloudellisen nationalismin nousuun ja autarkkisten toimenpiteiden käyttöönottoon. Kun konflikteja tulee, ei olekaan mitään keinoja ratkaista niitä rauhanomaisten muutosten kautta. Uusliberaali maailmanjärjestys on altis konfliktien eskalaatiolle, jopa globaalille sotilaalliselle katastrofille. Tällaiset prosessit ovat hitaita – niiden kehkeytyminen kestää vuosikymmeniä – mutta ennakoitavissa. Myös tässä mielessä Attac on rauhan asialla.
KS: Käytät käsitettä uusliberaali maailmanjärjestys. Olet joissakin yhteyksissä esittänyt sille vaihtoehtona sellaisen maailmanjärjestyksen, jota luonnehdit sosiaalidemokraattiseksi. Et välttämättä viitanne maailman kaikkiin sosiaalidemokraattisiin puolueisiin, vaan Euroopan modernin aikakauden aatehistorialliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen.
Siinä kehityksessä liberalismi uudistusaatteena raivasi tilan feodalismilta demokratian ja markkinatalouden hyväksi. Samalla se kuitenkin korosti, että demokratia ja markkinatalous ovat kaksi eri elämänpiiriä, joita ei tule sekoittaa keskenään; markkinoiden tulee toimia omalakisesti. Liberalismiin kohdistuneen sosialistisen kritiikin keskeinen sisältö oli siinä, että vapaa markkinatalous ilman yhteiskunnan määrittelemiä pelisääntöjä – on puhuttu myös interventioista – jakaa yhteiskunnat kahtia ja tuottaa köyhyyden, syrjäytymisen ja yhteiskunnallisen levottomuuden ongelmat.
Sosialistinen kritiikki puri, ja varsinkin toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa voitiin elää useita vuosikymmeniä sosiaalisen demokratian aikaa, jolloin pantiin alulle ja vietiin pitkälle hyvinvointivaltioiden ja sopimusyhteiskuntien rakentaminen. Samaan aikaan OECD -maailman ulkopuolella tapahtui sotilaallisesti ylläpidetyn imperialismin ja kolonialismin purkaminen, mutta tietenkään ei vielä voitu alkaa puhua maailmanjärjestyksestä, joka olisi ollut sosiaalinen ja demokraattinen.
1970- ja 80- lukujen vaihteesta alkaen uusliberalismi on purkanut eurooppalaisia hyvinvointirakenteita. Toisaalta uusliberaali globalisaatio alkoi nostaa ns. kolmannen maailman maita köyhyydestä, mistä Kiina ja Intia eivät ole ainoat esimerkit, mutta tämä tapahtui eriarvoistumisen kustannuksella. Onko uusliberaali maailmanjärjestys nyt jo kuitenkin väistyvä vaihe? Näetkö merkkejä siitä, että se olisi korvautumassa sosiaalidemokraattisella maailmanjärjestyksellä? Minkälaista ideologioiden ja kansainvälisten instituutioiden kehitystä se edellyttäisi?
HP: On erotettava toisistaan teollistuminen ja uusliberalisaatio. On totta, että uusliberalisaatio on omalta osaltaan avannut tiloja suorastaan aggressiivisen vientivetoiselle valtiollisen teollistumisen strategialle ja vaikuttanut siihen miten epätasaisen kasvun prosessi on kehittynyt. Kiinan ja osin myös Intian nopea kasvu on osa tätä dynamiikkaa. Kyse on kuitenkin olennaisesti myös teollistumisesta ja sen laajenemisesta. Kapitalistinen markkinatalous sanan jossain mielessä on ollut olemassa renessanssiajoilta tai ainakin 1600-luvulta lähtien. Esimerkiksi ensimmäiset suuret ja tunnetut spekulatiivisen rahoituskriisit koettiin jo 1637 Hollannissa ja 1720-21 Britanniassa. Moderni talouskasvu, johon kuuluu ns. väestöllinen siirtymä, ei kuitenkaan käynnistynyt ennen kuin teollinen vallankumous alkoi vaikuttaa Britanniassa 1820-luvulla. Toisaalta Venäjän vallankumouksen jälkeen teollistuminen ja talouskasvu levisivät myös valtiososialistisissa oloissa. Myös Kiinan ja Intian teollistumisen tausta on valtiososialistisessa suunnittelussa.
Keskitetyllä suunnittelulla on rajansa ja ongelmansa, mutta pointti on, että viime vuosikymmenten kasvu on vain epämääräisessä yhteydessä uusliberalisaatioon. Itse asiassa maailmanhistorian nopeimman kasvun kausi koettiin mainitsemallasi sosiaalidemokraattisella aikakaudella (jolloin myös valtiososialistiset taloudet kasvoivat nopeasti). Uusliberalisaation myötä henkeä kohti laskettu kasvu on hidastunut asteittain ja samalla kasvun yhteys kestävän hyvinvoinnin – tai onnellisuuden – lisääntymiseen on heikentynyt tai katkennut varsinkin vanhoissa teollisuusmaissa.
Vaikka henkeä kohti laskettu kasvu on yleisesti ottaen hidastunut, näin ei suinkaan ole käynyt kaikkialla. Varsinkin itäisen ja osin myös eteläisen Aasian talous on vaiheittain kasvanut nopeasti. Koko maapallolla ihmisten määrä on melkein kaksinkertaistunut 1970-luvun alkupuolelta lukien (vuonna 1970 ihmisiä oli 3,7 miljardia). Myös henkeä kohti laskettu BKT:kin on Bretton Woods-kauden jälkeen noussut keskimäärin ehkä noin 60%, tosin tätä on vaikea laskea yksiselitteisesti, eikä markkina-aktiviteettien lisääntyminen suinkaan aina tarkoita hyvinvoinnin lisääntymistä. Hidastumisesta huolimatta epätasainen kasvu jatkuu edelleen, siitä huolimatta, että globaalin rahoituskriisin (2008-9) ja sen toisen vaiheen, eurokriisin (2010-13), aikana muun muassa EU-talous ei ole enää kasvanut lainkaan. Lisäksi monin paikoin myös väestön kasvu on jo kääntynyt tai pian kääntymässä negatiiviseksi. Kokonaisuutena väestönkasvu jatkuu vielä muutaman vuosikymmenen; 2040- tai 2050-luvulla ylitetään yhdeksän miljardin raja.
Eriarvoisuus on lisääntynyt useimmilla ulottuvuuksilla. Tosin satojen miljoonien köyhien kiinalaisten vaurastuminen on monimutkaistanut globaaleja vertailuja. Eriarvoisuuden nopea kasvu maiden sisällä on ennen kaikkea seurausta (i) valtasuhteiden muutoksista, jotka ovat suosineet maapalloistunutta pääomaa, ja (ii) vapaiden markkinoiden ihanteista, jotka ovat olleet johtoasemassa mediassa, poliittisen luokan keskuudessa ja osin myös akateemisessa maailmassa. 1970-luvun alun jälkeen työn tuottavuuden lisäys Yhdysvalloissa on hyödyttänyt melkein pelkästään yhteiskunnan ylimpiä tulokerrostumia. Pääoman osuus kansantulosta on noussut selvästi, kun taas työn osuus on laskenut 60 prosentista alle 50 prosenttiin (tässä ovat mukana myös johtajien huippupalkat). Tavallisten työntekijöiden keskimääräiset tuntipalkat olivat huipussaan vuonna 1973 ja ovat sen jälkeen polkeneet paikallaan tai laskeneet. Tavallisten kotitalouksien tulojen vähäinen nousu selittyy ennen kaikkea sillä, että ihmiset tekevät aiempaa pidempiä työviikkoja, että naiset käyvät aiempaa enemmän töissä ja että lomiin ei enää ole aikaa.
Eriarvoistuminen on yksi tekijä, joka vähentää kokonaiskysyntää ja siten taloudellisesti kestävän kasvun edellytyksiä. Monet uusliberaalin maailmantalouden ristiriidat kumpuavat yksinkertaisesta koostumuksen virhepäätelmästä. Se mikä voi olla mahdollista yhdelle toimijalle tiettynä hetkenä, ei ole mahdollista kaikille tai monille yhtä aikaa. Kaikki valtiot voivat esimerkiksi yrittää ratkoa puuttuvan kokonaiskysynnän ongelmaa viemällä palveluita ja tavaroita muualle, vaikka kaikkien maiden vaihtotaseiden summa on aina nolla. Yhden ylijäämä on toisen alijäämä, kuten Pohjois- ja Etelä-Euroopan talouksien välinen epätasapaino osoittaa.
Samaten kilpailukykyä voidaan yrittää kohentaa keinoilla, jotka vähentävät työvoimakustannuksia ja samalla kansalaisten ostovoimaa. Jokaisen vientimarkkinat koostuvat kuitenkin muiden ostovoimasta. Jos kukin maa vähentää kuluttajiensa ostovoimaa, kaikkien vientimarkkinat pienenevät. Listaa poliittisen talouden ristiriidoista voi jatkaa pitkään. Yksi valtio voi esimerkiksi yrittää menestyä tekemällä itsestään houkuttelevan sijoituskohteen, mutta jos monet tai kaikki maat toimivat yhtä aikaa samoin, toiminta kääntyy itseään vastaan. Samaten veronalennukset yrityksille tai työntekijöille alentavat kunkin maan verotasoa. Jos kaikki toimivat samoin, kenenkään kilpailukyky ei lisäänny, mutta kaikkien verotulot vähenevät.
Joskus toiminnalla on tarkoittamattomia seurauksia. Maa voi houkutella rahoitusinvestointeja purkamalla rahoitussääntelyä, mutta samalla avataan tilaa spekulatiivisille sijoituksille. Ne puolestaan lisäävät globaalien rahoituskuplien ja talousromahduksen todennäköisyyttä.
Kapitalistisessa markkinataloudessa syntyy työttömyyttä, kun kasvu hiipuu, taantumasta tai kunnon lamasta puhumattakaan. Seuraa huolta, ahdinkoa ja epävarmuutta, jotka puolestaan voivat johtaa vastakohtaisuuksiin ja jopa alttiuteen käyttää väkivaltaa toisia kohtaan. Ristiriitoja ja alttiutta kriiseihin voidaan lieventää ja kriisien aiheuttamia vastakkainasetteluja ehkäistä rakentamalla parempia maailmantalouden hallintajärjestelmiä.
Demokraattisen ja globaalin keynesiläisyyden puolesta on käyty kamppailuja jo vuosikymmeniä. Globaalit rahoitusverot ovat nousseet näiden kamppailujen symboliksi. James Tobin teki ehdotuksen kansainvälisestä valuutanvaihtoverosta jo vuonna 1972, samaan aikaan kun Bretton Woods -järjestelmä oli vasta murtumassa ja maailma siirtymässä kelluvien valuuttakurssien ja vapaiden pääomaliikkeiden aikaan. Tobinin ehdotus ei vielä tuolloin herättänyt paljonkaan huomiota. Sen perustana oli Keynesin 1930-luvun idea osakekauppaverosta. Keynesillä oli myös ehdotuksia esimerkiksi valuuttavarantojen verottamisesta, jotka saattoivat osaltaan toimia ehdotuksen mallina. Tobin yleismaailmallisti Keynesin ehdotuksen ja sovelsi sitä nimenomaan valuuttakauppaan. Kun ehdotuksesta tuli sittemmin kuuluisa, sitä on edelleen yleistetty koskemaan kaikkia rahoituskaupan muotoja.
Termi globaalikeynesiläisyys ilmaantui keskusteluihin 1980-luvulla. Vuonna 1980 ilmestyneessä Brandtin komission raportissa kehiteltiin ideaa 2000-luvun maailmansivilisaatiosta ja ehdotettiin uutta kansainvälistä talousjärjestystä. Järjestykseen kuuluisi muun muassa globaaleja veroja, joiden tuotto käytettäisiin köyhyyden poistoon ja etelän kehityksen edistämiseen. Öljykriisin jälkeisessä maailmassa maailmantalouden ongelmat aiheuttivat huolta. Keynesin hengessä raportti varoitti 1930-luvun kehityskulkujen toistumisen mahdollisuudesta ja muistutti, että raaka-aine- ja energiavarojen niukkeneminen saattaa lisätä toistumisen todennäköisyyttä.
Vuosikymmenten ja lukuisten rahoituskriisien jälkeen rahoitusveroehdotuksista on tullut keskeinen kohta alter-globalistisen liikkeen ajattelussa, joka kannattaa vaihtoehtoista globalisaatiota. Globalisaatio on samaistettu pitkälti rahoitusmarkkinoiden vallan kasvua ruokkivaan finansialisaatioon ja markkinoiden vapauttamiseen. Rahoitusveron idea on saanut lisää liikevoimaa jokaisesta rahoituskriisistä. Kun Aasian kriisi 1997–1998 nousi pääotsikoihin, ranskalaisen Le Monde Diplomatique -lehden päätoimittaja Ignacio Ramonet julkaisi artikkelin ”Riisukaa markkinat aseista!” Hän sai myrskyn aikaan ehdottamalla veroparatiisien sulkemista, omaisuustulojen korkeaa verotusta ja maailmanlaajuista valuutanvaihtoveroa.
Monien vaiheiden – erityisesti vuosien 2008–2009 globaalin rahoituskriisin ja sitä seuranneen eurokriisin – jälkeen ryhmä EU-maita on nyt toteuttamassa yhtä muunnelmaa ideasta, vaikkakin vain rajatussa piirissä. Tässä tapauksessa idean esittämisestä sen yhden muunnelman varovaiseen ja vesitettyyn toteuttamiseen on kulunut neljä vuosikymmentä. Myös kamppailu veroparatiiseja vastaan on nyt myötätuulessa, vaikka kauaskantoiset konkreettiset toimet antavat yhä odottaa itseään.
Mutta vaikka joitakin alustavia merkkejä oppimisesta ja positiivisesta muutoksesta kohti globaalia sosiaalista demokratiaa kohti onkin, päävirtaus vie yhä vain toiseen suuntaan. Yhtäältä uusliberalisaatiota pyritään edelleenkin syventämään ja lukitsemaan aiempaakin tiukemmin kiinni. Toisaalta itse uusliberalismi on saanut monia nationalistisia ja repressiivisiä piirteitä, samalla kun se on johtanut ahdasmielisen ja nurkkakuntaisen nationalismin uudelleen nousuun. Uusien –- siis tulevaisuuden — ideoiden ja niiden toteuttamisen välillä kuluu pitkä aika. 2010-luvulla olennainen kysymys on, ovatko rauhanomaiset muutokset mahdollisia ilman katastrofia? Vai onko niin, että vain riittävän suuri katastrofi voi luoda tilan uusille globaaleille instituutioille?
KS: Useat ihmiset kokevat kansainväliset instituutiot etäisiksi, eivätkä siksi ymmärrä, miksi heidän pitäisi olla kiinnostuneita siitä, minkälaisen politiikan harjoittamisesta niissä sovitaan. Erittäin etäiseksi koettaneen ajatus globaalista demokratiasta. Onkin paljon ihmisiä, jotka – joko tietoisesti tai vaiston varaisesti – ovat sitä mieltä, että demokratiaa voi olla vain kansallisvaltion puitteissa. Mitä näille ihmisille pitäisi sanoa?
HP: Teoksessaan Sota ja rauha Leo Tolstoi kuvasi tavallisia ihmisiä maailmanhistorian pyörteissä. Tolstoi esitti, että arkielämää mullistavat suuret asiat vain ikään kuin tapahtuvat ilman että kukaan voi oikeastaan vaikuttaa niihin. Ne ovat olennaisesti samankaltaisia kuin luonnonmullistukset: tsunamit, tulvat tai maanjäristykset. Vihreän, demokraattisen globaalikeynesiläisyyden näkökulmasta yhteisten globaalien instituutioiden rakentamisessa on kyse siitä, että voimme itse alkaa hallita omaa maailmanhistoriaamme, mukaan lukien ennaltaehkäisemään tarpeettomat suuronnettomuudet kuten sodat. Tässä mielessä ihmiskunnan historia on oikeastaan vasta alkamassa. Tulevaisuus on enenevässä määrin sitä, mitä me siitä kykenemme tekemään, ja mahdollisuudet saattavat ylittää nykyisen kuvittelukykymme.
Ilman suuronnettomuuttakin globaalit prosessit vaikuttavat jo ihmisten arkielämään vaikka kuinka monin eri tavoin. Ihmisten työpaikat ovat usein vain välipysähdyspaikkoja globaaleissa tuotantoketjuissa ja prosesseissa. Noiden ketjujen ja prosessien dynamiikkaa määrää heidän työehtojaan – tai onko heillä työtä ollenkaan. Sama suurkuvio pätee vaikka asuntojen rahoitukseen, verotuloilla rahoitettuihin julkisiin aktiviteetteihin tai vallitsevaan retoriikkaan ja ideologiaan. Globaali on jo läsnä ihmisten arkielämässä, tiedostivat he sitä tai eivät.
Yhdysvaltalainen yhteiskuntatieteilijä C. Wright Mills puhui vuonna 1959 julkaistussa kirjassaan ”sosiologisesta mielikuvituksesta”. Se mahdollistaa yhteyksien näkemisen lähiympäristön henkilökohtaisten asioiden ja ongelmien sekä laajempien sosiaalisten rakenteiden välillä. Käsite on nykyään ajankohtaisempi kuin koskaan, mutta siihen on lisättävä maailmanlaajuinen näkökulma. Tämän voi tarjota australialaisten tutkijoiden Joseph Camillerin ja Jim Falkin käsite ”holorefleksiivisyys”.
Holorefleksiivisyys viittaa kykyyn nähdä monet asiat – myös itsensä ja oman arkielämänsä – osana maailmanlaajuisia kehityskulkuja ja sosiaalisia rakenteita. Etuliite ”holo” viittaa kokonaisuuteen. Refleksiivisyys tarkoittaa oman olemisensa tai toimintansa ehtojen pohdiskelua siten, että se mahdollistaa ajatuksen noiden ehtojen muuttamisesta. Maailmantalouden kokonaisuus voi olla mutkikkaalla tavalla keskinäisriippuva, mutta pohjimmiltaan yhteydet arkielämän ja maailmantalouden välillä ovat varsin helposti ymmärrettäviä. Holorefleksiivisyyden yleistyminen tarkoittaa myös maailmantalouden politisoitumista ja uusien hallintajärjestelmien syntyä.
Toisin sanoen globaalissa demokratiassa on kysymys ennen kaikkea siitä, että saatetaanko prosesseja, jotka jo määräävät ihmisten arkielämän muotoutumista, yhteisen itsemääräämisen piiriin vaiko ei? Kun asiaa ajatellaan tältä kannalta, en usko, että kovin monilla esimerkiksi suomalaisilla on ongelmia globaalidemokratian perusidean kanssa – ei ainakaan pienen pohdintatauon jälkeen. Sen sijaan epäilyksiä saattaa herätä sen suhteen voiko demokratia oikeasti toteutua asiayhteyksissä, joissa ihmisiä on niin valtava määrä, ja joissa monet asiat vaikuttavat olevan ”kaukana” siinä mielessä kuin Bryssel tai New York tai New Delhi ovat kaukana Iisalmesta. Mikä on toimivan demokratian maksimiskaala? Kuinka monta ihmistä voi muodostaa toimivan demokraattisen yhteisön? Onko jo Eurooppa aivan liian iso demokratialle?
Olennaista on, että miten aito demokratia mielletään? Mitä demokratia tarkoittaa? Jos aidon demokratian edellytetään tarkoittavan sitä, että jokainen osallistuu kaikkiin tahdonmuodostuksen prosesseihin ja päätöksiin, ei demokratia voi toteutua kuin korkeintaan kylissä tai pienissä kaupungeissa (antiikin Ateenassa oli enimmillään ehkä miljoona asukasta, joista ehkä 50 000 oli oikeutettu osallistumaan ”demokraattisiin” prosesseihin). Jos tuhat ihmistä kokoontuu yhteen päättämään vaikka luonnonsuojelualueen perustamisesta tai uuden moottoritien rakentamisesta, ja jos jokainen saa käyttää kolmen minuutin puheenvuoron, kestää kokous 50 tuntia. Jos oletetaan, että ihmiset jaksavat kokoustaa kymmenen tuntia päivässä, kestää yhden keskustelukierroksen käyminen yhden työviikon verran. Jos osallistujia on miljoona, vaatii tämä yksi kokous kolmisen vuotta ilman lomia. Tässä katsannossa esimerkiksi Suomi on kooltaan aivan liian iso demokratiaksi.
Moninaisessa, funktionaalisesti erilaistuneessa ja refleksiivisessä yhteiskunnassa tämä demokratia-malli on kuitenkin harhaanjohtava. Ensinnäkään ei ole yhtä demokratiamallia, joka tyhjentäisi kaikki mahdollisuudet demokratian syventämiseksi ja laajentamiseksi. Demokratia on paras ymmärtää avoimena prosessina. Demokratia on prosessi, jossa kritiikki ja visiot paremmat demokratiasta ovat olennaisia. Jos demokratiaa ei pyritä jatkuvasti syventämään ja laajentamaan, näennäisesti vakaan demokratian sisällä voikin alkaa korruptio ja vallan nopea kasautuminen harvojen käsiin. Toiseksi demokratiaan kuuluu aina monia yhtäaikaisia periaatteita.
Ajatellaan vaikka osallistumista. Jokainen meistä osallistuu työn, asumisen, kulutuksen, harrastusten, kasvatuksen, koulutuksen ja monien muiden asioiden kautta moniin prosesseihin, jotka tavanmukaisesti ovat luonteeltaan maailmanlaajuisia tai kytköksissä globaaleihin kokonaisuuksiin. Ihmiset ovat myös kiinnostuneita eri asioista ja kasvattaneet tieto-taidollista pääomaansa eri alueilla. Tällaisessa maailmassa reilun demokraattisen osallistumisen periaate tarkoittaa sitä, että kukin tahdonmuodostuksen ja päätöksenteon kenttä on auki mahdollisimman monien erilaisten osallistumiselle, ja että kaikki osallistuvat ainakin joihinkin prosesseihin. Samaten edustuksellisuus voi tarkoittaa eri asioita eri yhteyksissä. Joskus edustajat valitaan vaaleilla, joskus vaaleilla valitut valitsevat edustajia, ja joskus yritetään löytää mahdollisimman edustavia valittuja osallistumaan keskusteluihin ja harkintaan. Demokratiaan kuuluu myös demokraattinen laillisuusperiaate, vallanjakoperiaatteita, ja vallan vahtimisen ja tasapainottamisen periaatteita. Demokratia edellyttää myös julkisuusperiaatetta, jota Wikipedian esimerkin mukaisesti voi alkaa soveltamaan mahdollisimman yleismaailmallisesti, sekä tasaveroista ja mahdollisimman demokraattista koulutusjärjestelmää.
Demokratia ei siis ole mikään yksi yksinkertainen malli, vaan se koostuu monista elementeistä ja mekanismeista, jotka lisäksi ovat jatkuvan kritiikin ja muutoksen tilassa. Kun demokratia ymmärretään näin, ei ole mitään rajaa siinä kuinka suuri demokratian skaala voi olla. Globaalin –tai miksei galaktisen – demokratian sisällä voi olla myös monia ainakin joissakin suhteissa suhteellisen itsemäärääviä osia tai alayhteisöjä, jotka katsovat autonomian edellyttävän suhteellista pienimuotoisuutta. Demokratia on yksi ja monta yhtä aikaa.
Kaikki tämä voi kuulostaa abstraktilta ja itsessään etäiseltä – kunnes huomataan, että juuri tämä on tilanne jo nyt esimerkiksi Suomessa. Demokratiaa ja sen korruptiota kritisoidaan joka puolella, ja yksi jos toinenkin tietää ainakin syyllisen kehitykseen, jollei ratkaisuakin. Samalla demokratia kuitenkin on jo nyt monta asiaa ja mekanismia. Esimerkiksi vallanjako ja laillisuusperiaate suojelevat demokratiaa sitä vastaan, että jotkut yrittävät ’kansan’ nimissä tehdä yhteisöstä poissulkevan ja alistavan. Samalla suomalaiset tiedostavat että valtaoikeuksia on siirtynyt muualle ja demokraattisen politikoinnin tila on kaventunut olennaisesti. Eurokriisin myötä suomalaisen demokratian tila on edelleen heikentynyt.
Tämän kaiken tiedostamisesta ei ole enää pitkä matka vaatimukseen globaalista demokratiasta. Tai iskulauseeseen: Tulevaisuus on vihreän globaalin vasemmiston: Ajattele solidaarisesti, toimi paikallisesti ja maailmanlaajuisesti!
