Hallitus hyväksyi ensi vuoden budjetin ja tukun uudistuksia, jotka menevät seuraavaksi eduskunnan käsittelyyn. Tässä nopea analyysi:
1. Hallitusohjelmasta on käytännössä luovuttu. Ohjelman ydin on siinä, että ”kehyksen piiriin kuuluvat valtion menot ovat vuonna 2015 1 215,5 milj. euroa pienemmät kuin 23.3.2011 valtiontalouden ns. teknisessä kehyksessä (40 699 mrd. €)”. Lisäksi ”valtion velkasuhde käännetään laskuun vaalikauden loppuun mennessä”. Velkasuhde kasvaa kovaa vauhtia ja vaikka minulla ei ole tarkkoja lukuja käytössä siitä mikä absoluuttinen reaalibudjetti 2014 on ns. teknisessä kehityksessä, ymmärtääkseni tästä ollaan kaukana (VM:n sivuilta: ”Vuoden 2014 talousarvioesityksen määrärahoiksi ehdotetaan 53,9 mrd”). Alunperinkin hallitusohjelma oli rakennettu epärealististen ennakointien varaan.
2. Mitä elvytys tarkoittaa? Kaikki väitteet elvytyksestä edellyttävät kontrafaktuaalista päättelyä: mikä on julkisten toimien A vaikutus kokonaiskysyntään suhteessa vaihtoehtoiseen kokonaiskysynnän toisenlaisella politiikalla B? – tässäkin joutuu ottamaan eri talousskenaarioita huomioon.
Nyt asetelma on se, että automaattiset vakauttajat kyllä elvyttävät, mutta johtavat samalla nopeaan velkaantumiseen, kun taas erilaisilla säästö- ja leikkaustoimilla pyritään hillitsemään tätä elvyttävää vaikutusta, kaikkein eniten kuntalouden kautta, mutta myös muita säästötoimia on tiedossa (mitä kaikkea on vielä hieman epäselvää). Sitten tämän päälle rakennetaan erillinen elvytyspaketti (lisäbudjetti). Sikäli kuin ymmärrän summat ja niiden mittakaavat oikein, jos lasketaan säästö- ja leikkaustoimet ja elvyttävä lisäbudjetti yhteen niin harkinnallisen politiikan vaikutus on vuonna 2014 kokonaiskysyntää leikkaava ja taloutta supistava n. 1-1,5 miljardilla.
3. Keskeinen ongelma tässä kokonaisuudessa on (melkein skitsofreeninen) ero talouspolitiikan ja Eurooppa-politiikan välillä. Kotimaisen elvyttämisen ja deflationaarisen, taloutta supistavan Eurooppa-politiikan välillä on ristiriita. Puolet Suomen viennistä menee EU-alueella ja eurotaantuma vaikuttaa muihinkin vientikohteisiin. Monet suomalaiset yhtiöt toimivat paljolti muualla EU-alueella ja vähentävät työvoimaa herkemmin Suomessa kuin muualla. Yhtiöiden toiminta Intiassa ja Kiinassa on laajentunut sekin paljon, mutta keskinäisriippuvuus pätee myös niihin. Ylipäänsä investoinneilla on taipumusta valua muualle (aiemmin yhteisöveron alennus esitettiin kotimaisia investointeja elvyttävänä toimenpiteenä, mutta sen vaikutus yritysten investointeihin Suomessa on kaiken perusteella melkein nolla). Supistava EU-politiikka kumoaa kansallisen elvytyksen vaikutuksia.
Kataisen hallituksen (2011–) aikana on jo ehditty hyväksyä vakausmekanismi, euro plus, ”six-pack”, ”two-pack” ja budjettikurisopimus. Kaikki ne pyrkivät jäsenvaltioiden talouspolitiikan kurinalaistamiseen ja lisäämään maiden ja unionin ulkoista kilpailukykyä esim. palkka-alennusten kautta. Tavoitteena ovat mahdollisimman tasapainoiset budjetit, siis julkisen kulutuksen ja velkaantumisen vähentäminen, ja ulkoisen viennin lisääminen. Säästökuurit ym. ovat kuitenkin johtaneet taantumaan ja joissakin maissa lamaan. Velkamäärä koko EU-alueella ja erityisesti euroalueella on lisääntynyt absoluuttisesti ja suhteellisesti. Leikkaukset, säästöt, palkkojen alentamiset ja yksityistämisen ovat toimineet omaa päämääräänsä vastaan. Nyt jopa IMF päättelee, että elvyttämällä ja julkisilla investoinneilla olisi saatu parempi tulos.
4. Keynesiläisestä näkökulmastakaan kulutusvelkaantuminen ei ole järkevää. Kun elvytetään, avainasemassa pitäisi olla julkiset investoinnit infrastruktuuriin, koulutukseen ja tuotannollisiin kohteisiin. Lisäksi elvytyksen tukena pitäisi olla keskuspankkivarat, jotka loisivat pelitilaa. EMU on kuitenkin johtanut keskuspankin ja rahapolitiikan irrottamiseen muusta talouspolitiikasta. Loogisesti tässä on kaksi järkevää vaihtoehtoa: erota eurosta tai rakentaa EU:sta talouspoliittisesti toimiva ja demokraattisesti oikeutettu kokonaisuus. Kataisen hallitus on kuitenkin valinnut kaikkein huonoimman vaihtoehdon: nykyisen EU:n huonoimpien puolien vahvistamisen.
5. Mitä tulee lyhyen ja pitkän tähtäimen ero politiikkaan, niin vaikuttaa, että tässä on kyse kaupanhieronnasta nykyisen ja seuraavan hallituksen välillä. Merkittävää osaa jyrkemmin uusliberalisoivasta politiikasta ollaan sälyttämässä seuraavan hallituksen niskoille. Tämä tulee toteutumaan kahta kautta: ns. kestävyysvajeen umpeen kuromisen kautta yhtäältä ja toisaalta EU-kurisopimusten ja mekanismien vaikutuksen kautta. Tämä on vasemmiston kannalta lyhytnäköistä politiikkaa.
6. Puhe huoltosuhteesta ja kestävyysvajeesta sortuu helposti perusteettomiin yksinkertaistuksiin. Vanhenemisella on ainakin nykyteknologialla edelleen kiinteä katto ja ellei itse vanhenemista pystytä hidastamaan, keskimääräinen eliniän odote ei voi jatkaa kasvuaan. Se kuinka monta ihmistä yksi työllinen voi työllään elättää riippuu suoraan työn tuottavuudesta, jolla on taipumusta kasvaa. Jos työn tuottavuus kasvaa reipasta 2-3%:n vauhtia, huoltosuhde voi vaikka kaksinkertaistua aina 30 vuoden välein ilman että tilanteen tarvitsee lainkaan huonontua nykyisestä. Hitaalla yhden prosentin kasvullakin huoltosuhteella on varaa huonontua kymmeniä prosentteja 30 vuodessa.
Perimmiltään VM:n ja EK:n laskelmat pohjautuvat uusklassisen taloustieteen maailmankuvaan. Ihmiset ovat omaa etuaan ajavia egoisteja, samat säännönmukaisuudet pätevät ajasta ja yhteydestä toiseen, eikä mitään eettis-poliittisia valintoja ole. Niinpä laskelmat nojaavat paitsi hatusta temmattuihin oletuksiin talouskasvun nopeudesta niin arveluun, että työssäkäyvät tulevat kahmimaan tuottavuuden kasvusta koituvat hyödyt melkein kokonaan itselleen.
Tulonjako eri sukupolvien välillä on kuitenkin eettis-poliittinen valinta. Lisäksi seuraavien vuosikymmenten aikana työllisistä ei ole pulaa, jos Suomi haluaa toivottaa tervetulleeksi merkittäviä määriä muualta tulevia ihmisiä ja kykenee integroimaan heidät osaksi aktiivista työväestöä. Maapallon väkiluku kasvaa vielä noin kahdella miljardilla seuraavan 30 vuoden aikana. Lähitulevaisuudessa enemmistö maapallon ihmisistä on nuoria. Mekaaniset huoltosuhde-ennakoinnit tämänhetkisen maakohtaisen kehityksen ja poliittisen tilanteen valossa ovat vain pieni osa totuudesta, eikä niitä sellaisenaan pitäisi käyttää päätöksenteon perustana.
7. Mitä tulee EU:n talouskurimekanismeihin ja -sopimuksiin, ainakin osa niistä myytiin kansanedustajille mm. sillä argumentilla, että Suomen tilanne on niin hyvä, etteivät nämä järjestelyt meihin vaikuta. Kuitenkin myös Suomen elvytysvara loppuu kun sovittu 60%:n velkaantumisaste saavutetaan, mikä voi tapahtua jo vuoden 2014 aikana tai kenties vaalivuonna 2015 (tosin nettovelkamääräisesti Suomen tilanne näyttää hieman valoisammalta).
Jollei suhdannetilannetta tulkita poikkeukselliseksi, budjettikurimääräysten pitäisi astua siinä vaiheessa voimaan. Velkaa pitäisi alkaa maksaa pois. ”Kilpailukykyä kohennetaan”, mikä tarkoittaa yksityistämistä, säästöjä, leikkauksia ja palkkatason alennuksia.
