Päästöjen verottaminen olisi helpompi toteuttaa kuin päästökauppa ja päästökiintiöiden jakaminen. Tämä kirjoitus julkaistiin HS Vieraskynänä perjantaina 25.10.2013. Pituusrajoitusten takia ja toimitustyön seurauksena yksi olennainen osa argumenttia putosi pois eli päästökauppajärjestelmään olennaisesti kuuluvan ilmakehän yksityistämisen kritiikki. Kannattaa siis lukea myös Tulevaisuuden politiikkaa kirjan luku ”Globaalin kasvihuonepäästöveron puolesta — mutta ei verotusta ilman demokratiaa!”.
Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC julkisti syyskuussa raportin, jonka mukaan maapallon ilmasto on lämmennyt melkein asteen reilussa vuosisadassa ja ilmastonmuutoksen vaikutukset kiihtyvät asteittain.
Arviot eri tekijöiden vaikutuksesta ilmastonmuutokseen ja vaikutuksia koskevat ennusteet vaihtelevat melkoisesti. Viidentoista viime vuoden aikana ilmaston lämpeneminen on jatkunut mutta hidastunut. Toisaalta kasvihuonekaasujen määrät ovat nyt suurimmillaan ihmiskunnan historiassa ja kasvavat edelleen, joten lämpenemisen kiihtyminen uudelleen lienee vain ajan kysymys. Yhteiskunta on kaikkialla maailmassa rakennettu sen oletuksen varaan, että ilmasto ei muutu nykyistä nopeammin.
Yhdysvallat ajoi vuonna 1997 laaditun Kioton ilmastosopimuksen perustaksi kiintiöt ja päästökaupan, mutta Yhdysvallat ei ole itse ratifioinut sopimusta. Vuosina 2013-2020 voimassa oleva Kioton sopimuksen toinen vaihe asettaa sitovia päästövähennystavoitteita lähinnä eurooppalaisille teollisuusmaille, Australialle ja Kazakstanille. Muut ovat mukana vapaaehtoispohjalta tai ikään kuin tarkkailijoina, joiden vuoro sitoutua päästövähennyksiin tulee ehkä joskus myöhemmin.
Optimistisempienkin arvioiden mukaan Kioton sopimus kykenee ratkaisemaan ilmastomuutoksen aiheuttamista ongelmista vain murto-osan. Ilmastomallien perusteella näyttäisi siltä, että sovituilla vähennyksillä lämpötilan kohoamista saadaan hillittyä asteen kymmenyksen verran tai hiukan enemmän.
Ilmastonmuutoksen hillitsemiseen liittyvät toimet eivät ole juuri ohjanneet tai säädelleet talouskasvua. Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n mukaan on todennäköistä, että vuosien 2010 ja 2035 välillä energian kysyntä lisääntyy maailmanlaajuisesti kolmanneksella ja hiilipäästöt viidenneksellä.
Ilmastoneuvottelut eivät ole edenneet hyvin. Joulukuussa 2009 Kööpenhaminan massiivinen ilmastokokous päättyi miltei tuloksettomana. Pariisin ilmastokokouksessa vuonna 2015 pitäisi sopia uusista kattavista päästövähennyksistä, mutta onnistumisesta ei ole takeita.
Ilmastoneuvotteluissa käytetty lähestymistapa on ongelmallinen. Päästökiintiöistä sopiminen on vaikeaa, koska käsitykset kiintiöiden oikeudenmukaisesta jaosta eroavat jyrkästi. Laajoissa diplomaattisissa neuvotteluissa on vaikea saavuttaa yleismaailmallista konsensusta.
Kun Kioton sopimuksesta neuvoteltiin, Euroopan unioni ja eurooppalaiset maat kannattivat kasvihuonekaasuveroja. Euroopassa Pohjoismaat, Hollanti ja Saksa ovat jo pitkään verottaneet hiiliperustaisia polttoaineita, mikä on yksi kasvihuonekaasuveron mahdollinen muoto. Myös Yhdysvaltain kongressissa on käsitelty edustajien tekemiä hiiliveroehdotuksia.
Kasvihuonekaasujen verotus voi kohdistua niiden ensisijaiseen lähteeseen (kaivoksiin ja öljy- ja kaasulähteisiin), välituottajiin (jalostamoihin tai sähköä tuottaviin laitoksiin) tai kuluttajiin, kuten energiaverot tekevät. Päästövero voi koskea mitä tahansa kasvihuoneilmiötä lisäävää ainetta.
Kasvihuonekaasupäästöjen verottaminen olisi – päästökiintiöihin ja päästökauppaan verrattuna – suhteellisen yksinkertainen määritellä ja toteuttaa. Veron aiheuttamat transaktiokustannukset olisivat pienet. Kattava kasvihuonekaasuvero kohdistuisi myös kulutukseen, ei pelkästään energiantuotantoon.
Mikä tahansa maaryhmä voisi panna alulle yhteisen kasvihuonekaasuveron. Vero vähentäisi fossiilisten polttoaineiden käytön houkuttelevuutta ja lisäisi energiatehokkaampien teknologioiden ja vaihtoehtoisten energiamuotojen kehittämistä, koska se asettaisi kasvihuonepäästöille hinnan. Veron tuottoja käytettäisiin ilmastonmuutoksen hidastamiseen ja ilmastonmuutokseen sopeutumiseen.
Yleismaailmallinen kasvihuonekaasuvero kannustaisi vähentämään päästöjä jatkuvasti riippumatta siitä, mikä päästöjen kokonaistaso kulloinkin on. Verotuloja voitaisiin käyttää myös köyhien maiden auttamiseen. Veron tuotot voitaisiin jakaa jäsenvaltioiden ja uuden kansainvälisen järjestön välillä.
Yhteinen vero edellyttäisi. että sitä hallitaan demokraattisesti. Kysymys on siis myös globaalista demokratiasta.
Heikki Patomäki
Kirjoittaja on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.
