Timo Soini on kova lotkauttelemaan kritiikkiä vähän joka suuntaan. Usein kielikuvat ovat herkullisia ja aika ajoin kritiikkiin voi yhtyä, ainakin sarkastisessa hengessä. Tämä kirjoitus julkaistiin ensin Uuden Suomen -blogipalstalla (aamulla 17.2.2014). Sieltä löytyy myös perussuomalaisten vastauksia, jotka tyypillisesti nojaavat ”entä vasemmistoliitto sitten…?” tyyppiseen retoriikkaan.
Helmikuun puolivälissä 2014 Soinin ”plokin” etusivulla kyytiä saavat hallituksen EU-selonteko ja vasemmiston poissaolo selontekokeskustelusta, väärien kansanäänestystulosten päivittely, kokoomuksen uikutus EU-vaalien alla ja SDP:n aivottomuus
Europolitiikassa lotkauttelua vasta on riittänyt. Esimerkiksi Soini ja Rehn ovat heittäytyneet suorastaan sanasotaan. Soini vihjaa EU:n olevan Neuvostoliitto ja ihmettelee miksi ”(kansojen)komissaari Olli Rehn”, joka ”on johdonmukaisesti varonut puuttumasta Suomen päivänpolitiikkaan”, nyt yhtäkkiä on niin hermostunut. Rehnin mielestä sen sijaan ”Soinin populismi olisi merkinnyt katastrofia Euroopalle”.
Suomenmaa kirjoittaa 7.1.2014: ”Rehnin mielestä kevään EU-vaaleissa mitataan kahden vaihtoehdon kannatusta: jatketaanko Suomen pitkän linjan Eurooppa-politiikkaa vai annetaanko periksi populisteille”. Niin Helsingin Sanomat kuin muukin valtavirtamedia on pitkälti ostanut tämän näkemyksen. Sehän sopii myös perussuomalaisille – vaikka he kaihtavatkin ”populismi”-sanaa.
Tarjoavatko perussuomalaiset todellisen vaihtoehdon Kataisen hallituksen ja troikan talous- ja EU-politiikalle kaikkine yksityistämisineen ja budjettileikkauksineen? Kuinka kaukana nämä linjat ovat toisistaan?
Perussuomalaiset eivät vaadi Suomen eroa eurosta, EU:sta puhumattakaan. Omassa rakennepaketissaan he ovat lisäksi hyväksyneet käsitteet ”kestävyysvaje” ja ”kilpailukyky” talouspoliittisen ajattelunsa lähtökohdaksi. Molemmat ovat EU-komission aktiivisesti propagoimia käsitteitä, ja tarkoittavat mm. yksityistämista ja budjettileikkauksia.
Perussuomalaisilla ei ole myöskään mitään poliittista ohjelmaa EU:n ja sen instituutioiden kehittämisestä. Kaikki pyrkimykset muuttaa unionia ovat perussuomalaisille askelia kohti liittovaltiota eli ”no-go” vyöhykkeellä.
PS-puolue on siis lähtökohtaisesti hyväksynyt vallitsevan EU- ja talouspolitiikan pääpiirteet. Jos eroja on, ne löytyvät pienemmistä yksityiskohdista.
Ryhmäpuheenvuorossaan 12. helmikuuta 2014 perussuomalaiset moittivat hallituksen EU-selontekoa tylsäksi ja linjattomaksi. ”Selonteosta huokuu ajatus siitä, että unioni tai komissio ei tee mitään väärin. Hallitus ei selonteossaan anna kritiikkiä edes eurokriisin hoidosta.” Selonteosta ei löydy vastauksia moniin keskeisiin kysymyksiin.
Totta. On helppo yhtyä kollegani Tapio Raunion lausuntoon, jonka mukaan ”Selonteko on yhdentekevä, latteudessaan masentava asiakirja, joka antaa huonon – mutta samalla ehkä realistisen – kuvan hallituksen tahtotilasta ja kyvykkyydestä”.
Kysymys kuuluukin: onko perussuomalaisilla tarjota talous- tai Eurooppa-poliittista vaihtoehtoa edes yksityiskohtien tasolla? Kokonaisuuksien ajattelun he ovat jättäneet suosiolla muille. En ole nähnyt perussuomalaisten esittävän mitään näkemyksiä esimerkiksi kokonaiskysynnän muodostumisesta, vaikka se juuri siitä eurokriisissä on aivan olennaisesti kyse. Kilpailukykypolitiikka on lähtökohtaisesti ristiriitaista.
Yksityiskohtien tasolla löytyy vain suhteellisen vähäisiä ja usein keskenään ristiriitaisia painotuseroja verrattuna Kataisen hallituksen ja troikan linjauksiin.
Islannin ja Irlannin vertaus on toki hyvä: Irlannin osittaista toipumista juhlitaan eurofiilien keskuudessa menestystarinana, vaikka islantilainen toisinajattelu on tuonut paljon paremmat tulokset tavallisille ihmisille. Mutta edes tätä esimerkkiä ei yleistetä.
Entä jos meillä olisi globaali – tai edes eurooppalainen – sitova velkasovittelumekanismi, joka mahdollistaisi Islannin ratkaisut, mutta helpommin ja paremmin, kaikille? Tällainen vallankumouksellinen ajatus ei näytä edes vilahtavan perussuomalaisten mielissä.
Lisäksi melkein samaan hengenvetoon vastustetaan EU:n ns. sosiaalista ulottuvuutta. PS-puolue ei halua olla rakentamassa EU-kansalaisten välistä solidaarisuutta – ei esimerkiksi minimipalkkaa tai yhteisen työttömyysturvan perustaa – ja on siten käytännössä osaltaan ajamassa jäsenmaita kilpailemaan palkkojen, työehtojen ja työnantajamaksujen polkumyynnillä. Kuinka viisasta tämä on? Palveleeko se muka tavallisen kansan asiaa Euroopan eliittejä vastaan?
Kun perussuomalaisilla ei ole mitään toimivaa tai muista poikkeavaa reseptiä kestävän talouskasvun luomiseksi (sitä paitsi monien perussuomalaisten mielestä ekologinen kestävyys on vain pelkkää ”viherpiipertämistä”), tai tulevan kasvun hedelmien oikeudenmukaisesta ja demokraattisesta jakamisesta, he kohdistavat syyttävän sormensa tietenkin maahanmuuttajiin ja ulkomaalaisiin.
Tältä osin perussuomalaiset ajavat jyrkän ristiriitaisia tavoitteita. PS-puolue haluaa samaan aikaan (i) rajoittaa maahanmuuttoa ja (ii) lisätä työvoiman tarjontaa Suomessa (oikeistolaisen tarjonnan taloustieteen oppien mukaan).
Ja lisäksi puolue haluaa samaan aikaan (i) estää eurooppalaisen työllisyys- ja sosiaalipolitiikan toteuttamisen ja (ii) vaikuttaa positiivisesti siihen, ettei ihmisten tarvitse taloudellisten syiden vuoksi lähteä kotiseuduiltaan etsimään työtä – tai kerjäämään rahaa suomalaisten kaupunkien kaduilla.
Kuka voi tällaista ottaa vakavasti?
Heikki Patomäki
