Suomi ja Baltian maiden liittyminen Natoon
Julkaistu alunperin osana kirjoitusta ”Kohti imperiaalista maailmanjärjestystä? Analyysi sotilasliitto Naton arvoista ja sen roolista globaalissa poliittisessa taloudessa” teoksessa M.Kangaspuro & T.Matinpuro (toim.): Uusi Nato. Eurooppalaisia näkökulmia sotilasliitosta ja Suomesta, Like: Helsinki, 2003, ss.11-58.
Suomalaisessa Nato-keskustelussa ei yleensä esitetä selkeitä argumentteja vaan epäsuorien vihjailujen ja puolinaisten retoristen kuvioiden kautta hivutetaan keskustelua kohti Nato-jäsenyydelle myönteisempää kantaa. Taustana tällaiselle julkiselle “keskustelulle” on suomalaisten suuren enemmistön Nato-vastaisuus. Ei olekaan ihme, että yksi tärkeimpiä retorisia kuvioita on esittää jokainen epämääräinen viittaus Nato-jäsenyyden suuntaan uudenaikaisuuden ja myös suuren rohkeuden merkkinä. Kuka uskaltaa olla “moderni”?
Yksi mahdollinen epäsuora kannanotto jäsenyyden suuntaan on todeta, että Baltian maiden jäsenyyshanke asettaa liittoutumattoman Suomen “outoon valoon”. Nato-jäsenyyden selkeäksi puoltajaksi tulkittu Martti Ahtisaari (2002) esitti puheessaan 25.11.2002, että “nykyinen asemamme on käymässä hankalaksi. NATO:n uudet jäsenet ovat samalla tulevia EU-maita, joten Suomi ajautuu väistämättä unionissa selvään vähemmistöön. Baltian maiden jäsenyyden myötä yhä suurempi osa lähialueitamme koskettavista turvallisuuskysymyksistä päätetään NATO:n pöydän ääressä.”
Nämä lauseet on ladattu täyteen toinen toistaan ongelmallisempia oletuksia. Ahtisaari esimerkiksi näyttää pitävän itsestään selvänä, että “vähemmistössä olo” EU:n sisällä olisi nyt jotenkin “ongelmallista”, vaikka tämä oli yleisesti hyväksytty tilanne myös 1994-5 kun Suomi liittyi EU:hun. Ei myöskään täsmennetä mitä ongelmia “vähemmistössä olo” aiheuttaisi.
Sama pätee puheisiin “Naton pöydistä”. Tässä ensinnäkin hyväksytään se, että Nato monopolisoi Euroopan turvallisuuskysymyksiä YK:n, Etyjin, EU:n ja perinteisen monenkeskisen ja kahdenvälisen diplomatian kustannuksella. Mutta miksi tämä pitäisi hyväksyä sen enempää kiistanalaisena tulkintana todellisuudesta kuin normatiivisena väitteenä siitä miten asioiden pitäisi olla? Ahtisaari olettaa lisäksi, että “pöydän ääressä olo” tarkoittaisi todellista vaikutusvaltaa Natossa. Ei kuitenkaan ole perusteita olettaa, että Suomella olisi sanansijaa Naton kehitykseen (katso tekstilaatikko 4). Lisäksi jää täsmentämättä minkälaisista asioista Naton päätöksenteossa sitten mahtaa olla kyse. Entä jos asialista on sellainen, etteivät Suomen kansalaiset halua olla sellaisessa mukana?
