Yliopiston tulevaisuus ja globalisaatiopolitiikka

Mitä pitäisi tehdä? Mikä on vaihtoehto UPJ:lle ja tulosjohtamiselle yliopistoissa? Onko uusliberaaleille ”uudistuksille” ylipäänsä mitään vaihtoehtoa? Voidaan erottaa kahdentyyppisiä väitteitä mahdollisista vaihtoehdoista. Voidaan ensinnäkin esittää, että on olemassa normatiivisesti perusteltu – oikeudenmukainen, demokraattinen ja teknis-taloudellisesti toimiva – vaihtoehto. Toisaalta voidaan arvioida poliittisia mahdollisuuksia. Johtopäätös voi olla, että muuten perusteltu vaihtoehto on poliittisesti vaikea toteuttaa lyhyellä ja ehkä myös keskipitkällä aikavälillä, ja edellyttää joka tapauksessa myös muutoksia vallitsevissa poliittisissa sanastoissa ja poliittisten voimien jakaumassa. Mikään muutos ei kuitenkaan ole poliittisesti mahdollinen ellei ensin muotoilla sekä uusia käsitteitä että normatiivisesti perusteltua vaihtoehtoa.

Esitän tässä luvussa kuusikohtaisen luonnostelman vaihtoehdosta tulosjohtamiselle yliopistoissa. Ensimmäiset kolme kohtaa koskevat suoraan yliopistoja ja niiden virka- ja palkkajärjestelmää, rahoitusta ja itsehallintoa. Jotkut ehdotuksista koskevat voimavarojen kohdentamista. Osassa on kyse vain olemassa olevien tutkimus- ja muiden resurssien järkevästä uudelleenallokaatiosta. Osa kuitenkin sisältää myös toivomuksia ja vaatimuksia yliopistojen perusrahoituksen lisäämiseksi. Olennainen kysymys onkin, että onko Suomella varaa tukea yliopistoja ja niiden itsehallinnollisuutta nykyistä enemmän? Yliopistojen kehittämistä ei voi irrottaa talous- ja kilpailukykypolitiikasta. Eikö kilpailu maailmanmarkkinoilla pakota Suomea toimimaan NPM-oppien mukaisesti? Voiko Suomi myöskään poiketa niistä kansainvälisistä sopimuksista, jotka välittömästi säätelevät tutkimus- ja koulutusjärjestelmän kehittämistä?

Esitän ensin teesini yliopistojen kehittämisestä ja ulotan ne sitten koskemaan Suomen talous- ja globalisaatiopolitiikkaa niissä asioissa, jotka vaikuttavat välittömästi myös yliopistojen tulevaisuuteen.

Yliopistojen palkkajärjestelmä

Yliopistojen palkkajärjestelmän tärkein yksittäinen ongelma on työsuhteiden lyhytaikaisuus, niin sanottu pätkätyö. Tieteentekijöiden liiton jäsenistä kolme neljästä on määräaikaisessa palvelussuhteessa. Epävarma ja käytännössä usein vain osa-aikainen palkkaus on epäoikeudenmukainen ratkaisu erityisesti niille, joiden työsuhteita on pitkään jatkettu lyhyillä työsopimuksilla. Epäoikeudenmukaisuus ilmenee niin yliopiston sisäisessä tulonjaossa kuin siinäkin, että nuorten tutkijoiden kykyjä ja muita mahdollisuuksia ei pystytä hyödyntämään pitkäjänteisen kehittämisen näkökulmasta. Toisaalta osa-aikaisuus luo tarpeettomia riippuvuus- ja valtasuhteita yliopistojen sisään. Tämä on ongelma myös tieteen vapauden ja kriittisen järjenkäytön kannalta. Vapaa keskustelu ja tutkimus eivät ole mahdollisia, jos suurin osa tutkijoista on riippuvaisia esimiestensä vallasta uusia heidän työsopimuksensa tai järjestää heille uutta rahoitusta.

Yksi ongelma on virantäyttöprosessien pitkäkestoisuus. Esimerkiksi professorin viran täyttö saattaa kestää jopa vuosia. Professorin viran hoitajaksi valitaan usein joku saman laitoksen sisältä, joka sitten puolestaan tarvitsee sijaisen. Lopulta yllättävän monia virkoja hoidetaan määräaikaisesti. Järjestelmää tulisi kehittää niin, että virantäyttö nopeutuu ilman valinnan puolueettomuuden vaarantumista.

Suurin ongelma on kuitenkin tutkimusrahoitusjärjestelmä. Suurin osa tutkimuksesta tehdään lyhytjänteisissä projekteissa, joihin palkatut henkilöt elävät jatkuvan epävarmuuden vallitessa. Siksi rahoitusta olisi siirrettävä pois kilpailtavasta projektirahoituksesta pitkäjänteiseen tutkimustoimintaan. Raha jaettaisiin yliopistojen laitosten perustoimintoihin. Käytännössä voisi perustaa tutkimuspainotteisia virkoja, joista osa voisi olla jatkokoulutusvirkoja. Samalla lisäresursseja tulisi siirtää myös opetukseen, jotta jokaiselle opettajalle taattaisiin mahdollisuus myös tutkia osana heidän normaalia työtään. Kilpailtu projektirahoitus nimittäin syö resursseja turhaan. Aikaa kuluu hakemusten kirjoittamiseen ja hakemusten arviointiin tarvitaan suuria byrokraattisia koneistoja. Siirtämällä varat suoraan yliopistolle perustoimintoihin ja -tutkimukseen saataisiin samalla rahalla aikaan paljon enemmän. Itse tutkimukseen käytettävissä oleva aika ja voimavarat lisääntyisivät, koska projektihakemusten tekemiseen ja käsittelyyn sekä projektien hallinnointiin ja raportointiin menisi nykyistä paljon vähemmän aikaa. Projektirahoitus pitää nähdä vain täydentävänä, ei pääasiallisena tieteellisen toiminnan ja tutkimuksen rahoitusmuotona. Tämä pätee aivan erityisesti sellaiseen rahoitukseen, jonka intressi on kaupallinen, mutta myös huomattava osa Suomen Akatemian varoista pitää siirtää yliopistoille. Tämä on keino taata oikeudenmukaisuus, tutkimuksen pitkäjänteisyys ja se, että pätevyytensä tutkijoina jo moneen kertaan osoittaneet yliopistolaiset voivat tehdä myös tutkimusta pelkän opetuksen ja hallinnoinnin sijasta.

Miten palkkojen sitten pitäisi määräytyä? Yliopiston sisäisten palkkaerojen pitäisi perustua ensisijaisesti vain oppineisuuteen ja tutkimuspätevyyteen ja näiden julkiseen ja akateemiseen arviointiin. Palkankorotuksissa otettaisiin huomioon tämän pätevyyden vaiheittainen kasvu. Ikälisäjärjestelmästä voitaisiin kuitenkin luopua, koska ikälisäjärjestelmä on epäoikeudenmukainen niiden näkökulmasta, jotka eivät ole olleet koko ikäänsä Suomen valtion palveluksessa. Palkan tulisi kuitenkin perustua ensisijaisesti virkakategorioihin, joihin nyt olemassa olevat ikälisät voitaisiin sijoittaa.

Palkkaerot yliopiston sisällä eivät saa olla kovin suuria. Tällä hetkellä aloittelevan kokopäiväisen tutkijan ja professorin palkkojen suhde on noin  yhden suhde kolmeen tai vähän vähemmän. Tätä eroa voisi pienentää parantamalla kaikkein huonoimmassa asemassa olevien palkkausta ja asemaa. Jos yliopistolaisten palkkojen kokonaisuutena katsotaan olevan liian pieniä suhteessa koulutukseen ja tehtävien vaativuuteen, se edellyttää kaikkien aseman parantamista yhtä aikaa, ei joidenkin harvojen aseman parantamista muiden kustannuksella. Ratkaisun palkkojen lisärahoitukseen tekee kuitenkin valtiovarainministeriö ja työmarkkinalaitos neuvotteluissa liittojen kanssa.

Virkoihin valinnan perusteena tulisi olla asteittain lisääntyvä oppineisuus. Pätevöitymisen myötä palkkaluokkaa voitaisiin pyynnöstä nostaa (kuten jo nytkin). Palkkaluokan nostamista tulisi käsitellä julkisesti samoin kuin virantäyttöäkin. ”Luottamuksellisia” arvioita tekevistä toimikunnista olisi luovuttava. Lisäksi voitaisiin myös luoda sellainen uusi järjestelmä, jossa henkilö ylennettäisiin tieteellisen pätevöitymisen myötä. Jos esimerkiksi tutkija tai lehtori saavuttaisi professorin pätevyyden ja hänen tehtävänsä käytännössä alkaisivat vastata professorin tehtäviä, hänen virkanimikkeensä voitaisiin muuttaa vastaavasti. Tällaista järjestelmää noudatetaan jo nyt monessa eurooppalaisessa maassa kuten esimerkiksi Norjassa tai Britanniassa.

Tulosjohtamisen korvaaminen tieteellisellä itsehallinnolla

Tulosjohtaminen yliopistoissa ei toimi. Se vie aikaa ja energiaa olennaisista asioista, vääristää tiedeyhteisön toimintaa, luo vahingollisia kilpailuasetelmia ja kohdentaa resursseja väärin. Tulosjohtaminen tulisi korvata tieteellisellä itsehallinnolla, jossa päätökset tehdään demokraattisesti valituissa kollegiaalisissa elimissä. Vakituisten virkojen palkkojen maksu ja perustoiminnan infrastruktuurin rahoitus pitäisi hoitaa keskitetysti. Hallintokoneisto on sitä varten, että se hoitaa perusasiat; tutkijoiden ja opettajien tulisi saada keskittyä varsinaisiin töihinsä – tutkimiseen ja opettamiseen. Laitosten ja keskusten välittömässä vallassa olevan budjetin pitäisi koskea vain vaihtelevia toimintamenoja kuten laitteiden ja kirjojen hankintaa tai konferenssimatkoja, joissa laitosten omaa harkintaa ei voi korvata millään muulla.

Virkojen ja suurempien investointien kohdentamisesta pitäisi päättää kollegiaalisesti tiedekunnissa ja yliopiston ylimmässä neuvostossa (konsistorissa). Päätöksenteon tulisi noudattaa yliopistoinstituution perusideaa eli järjen julkista käyttöä ja perusteiden koettelua julkisilla kentillä. Vaikka reiluuden, tasapuolisuuden ja totuuden ihanteista pidettäisiin kiinni, jää silti aitoja ristiriitoja tulkintojen ja näkemysten välillä. Myös valtasuhteet ja -kamppailut ovat aina mukana. Valtasuhteiden luonne riippuen tosin myös siitä, minkä mallin mukaan tiedeinstituutio on järjestetty: tulosjohtamisen liberalistinen malli poikkeaa olennaisesti republikaanisesta mallista.

Vaikka konfliktien käsittely voi viedä aikaa, ja vaikka lopputulos ei aina ole kaikkien mielestä täydellinen, julkista järjenkäyttöä, perusteiden koettelua ja demokraattista päätöksentekoa parempaa tapaa allokoida resursseja ei kuitenkaan ole. Tieteen itsehallinto äärellisten, erehtyvien, historiallisten ja usein myös puutteenalaisten ihmisten maailmassa voi olla huonompi malli kuin jokin abstrakti ideaalikuva ”täydellisestä oikeudenmukaisuudesta” tai ”täydellisen tehokkaista kilpailullisista markkinoista”. Kuitenkin abstraktit ideaalikuvat ovat vain haavekuvia vailla todellisuuspohjaa. Oikeudenmukaisuuskäsityksiä on monia, ja jokainen väite oikeudenmukaisuudesta on parhaiten ymmärrettävissä argumenttina julkisilla kentillä. Täydellisen oikeudenmukaisuuden sijasta on epätäydellisiä ja keskenään kiisteleviä näkemyksiä oikeudenmukaisuudesta. Näiden näkemysten hyväksyttävyys riippuu tilanteesta ja toimijoiden historiallisesti rakentuneesta luonteesta. Toisaalta uusklassisen talousteorian täydellisiä markkinoita ei ole olemassa, ja uusklassisen utopian soveltaminen käytännössä johtaa esimerkiksi yliopistoyhteisön perusteiden rapautumiseen ja kaikkiin niihin tulosjohtamisen ongelmiin, joista tässä kirjassa on ollut puhetta. Itsehallinnollisuus ja julkinen järjenkäyttö mahdollistaa erilaisten oikeudenmukaisuus- ja tehokkuusargumenttien kollegiaalisen arvioinnin. Joskus tällainen asioiden käsittely vaatii aikaa, mutta tieteen kehitys vaatii joka tapauksessa riittävästi aikaa ajattelulle ja argumentaatiolle. Hyvää ei tule liikaa kiirehtimällä tai kvartaalitalouden pelisääntöjä noudattamalla.

Tulosjohtamiseen kuuluu myös jatkuva byrokraattinen laadunarviointi. Koko yliopiston kattavia, yleisiä, keskitettyjä ja säännöllisiä arviointi- ja laadunvalvontajärjestelmiä ei kuitenkaan tarvita. Ne synnyttävät turhaa hallintoa ja vääristävät usein tieteellisiä pyrkimyksiä ja voimavarojen kohdentamista. Pahimmassa tapauksessa ne johtavat institutionalisoituun itsensä markkinointiin, jolla on vain vähän tekemistä totuuden kanssa. Tiedeinstituutio perustuu joka tapauksessa jatkuvaan kollegiaaliseen laadun ja pätevyyden arviointiin. Kaikki opinnäytteet ja julkaistavaksi tarkoitetut tutkimukset arvioidaan. Opinnäytteiden arvioinnin tekevät korkeamman oppineisuuden jo saavuttaneet, julkaisuja arvioivat puolestaan anonyymit kollegat. Kun henkilö hakee virkaa, hänen tieteellinen tuotantonsa arvioidaan vielä uudelleen myös sisällöllisesti. Arviointia tehdään myös esimerkiksi projektihakemusten yhteydessä ja palkkaluokista tai tieteellisistä tunnustuksista päätettäessä. Sen varmistamiseksi, ettei synny epäterveitä, itseriittoisia suljettuja järjestelmiä, jotka perustuvat tarpeettomiin ja vääristäviin valtasuhteisiin, on oppialan, laitoksen tai tiedekunnan tutkimuksen ulkoinen arviointi kuitenkin paikallaan. Liian tiuhaan toistuvat arvioinnit kuitenkin syövät voimavaroja ja lyhentävät aikahorisonttia. Tieteellisiä kokonaisuuksia koskevan, suhteellisen harvoin toistuvan sisällöllisen arvioinnin tuloksia voitaisiin käyttää perusteena myös kollegiaalisessa harkinnassa, kun päätetään virkojen ja suurempien investointien kohdentamisesta tiedekunnissa ja koko yliopistossa.

Tulosjohtamisen takia laitokset ja tiedekunnat on pantu kilpailemaan opiskelijamääristä. Opiskelijoiden sisäänotto pitäisi kuitenkin suunnitella keskitetysti. Valtion tulee yhdessä yliopistojen johdon kanssa arvioida opiskelijamäärien tarve yleisen yhteiskunnallisen kehityksen ja koulutustarpeiden näkökulmasta. Niille aloille, joihin päätetään sijoittaa lisää opiskelijoita, tulee antaa myös lisää opetusresursseja. Laitosten ja tiedekuntien tehtävä on huolehtia, että opetuksen taso pysyy korkeana. Olennaista on opiskelijoiden ja opettajien määrän suhde. Mitä enemmän yhdellä opettajalla on opiskelijoita ja ohjattavia, sitä vähemmän hänellä on aikaa kullekin heistä. Kun nyt opetushenkilökunnan ja vuosittain sisään otettavien perustutkinto-opiskelijoiden määrän suhde on usein 1:5 ja voi olla jopa 1:10, niin sen pitäisi olla paljon alempi. Ideaalisesti se voi olla esimerkiksi jopa 1:2. Silloin jokaisella opettajalla olisi opetettavanaan noin 15 aktiivista perustutkinto-opiskelijaa ja ohjattavanaan muutama jatko-opiskelija. Nyt kullakin opettajalla on pääaineopiskelijoita on tyypillisesti esimerkiksi 50, ja monet professorit ilmoittavat olevansa jopa kymmenien väitöskirjan tekijöiden ohjaajia. Mikä tahansa parannus tähän tilanteeseen auttaisi.

Myös uudet opiskelumuodot ja opiskelujen oheistoiminnot – kuten vaihto-opiskelu ulkomailla, työharjoittelut ja opintojen suunnittelu– vievät aikaa. Jos tällaisia tehtäviä lisätään, opettajien ja opiskelijoiden määrän suhdetta täytyisi korjata vastaavasti. Jos liian pieneksi päässyttä suhdelukua ei korjata, on ilmeistä, että yhä useampien kaikki aika menee vain opettamiseen tutkimuksen kustannuksella. Jos paine on liian kova, ratkaisuna on liian helposti massaopetus ja opetuksen sisällön väheneminen ja vaatimusten aleneminen. Opetuksen laadussa on siis paljolti kysymys voimavaroista.

Voimavarojen vapauttaminen perustoimintoihin

Vallalla oleva pyrkimys lisätä yliopistojen johtamista, strategista suunnittelua ja tutkimushallintoa kasvattaa hallintoporrasta entisestään. Jo nyt esimerkiksi Helsingin yliopiston noin 7500 työntekijästä yli puolet on muita kuin tutkijoita ja opettajia. Erilaisia tukitehtäviä varten tarvitaan paljon työntekijöitä, mutta varsinkin hallinnon kasvaminen on kaksinkertainen ongelma. Ensiksikin, hallintokoneisto helposti kasvaa opetuksen ja tutkimuksen voimavarojen kustannuksella. Toiseksi, ”tulosvastuullisissa” järjestelmissä esimerkiksi erilaisten suunnittelijoiden, hallintopäälliköiden ja kehittämispäälliköiden tehtävänä on koko ajan osoittaa oma tarpeellisuutensa ja hyödyllisyytensä teettämällä tutkimus- ja opetushenkilökunnalla jatkuvasti erilaisia selvityksiä sekä hallinnollisia kokeiluja ja ”uudistuksia”. Järkevienkin kehittämishankkeiden – tutkijakoulutus, kansainvälistyminen – käytännön toteutus ja hallinnointi jää kuitenkin enimmäkseen professoreille. Hallinnon kehittämisaloitteisiin ja vaatimuksiin vastaaminen ja uusien järjestelmien käytännön pyörittäminen on aina pois siitä ajasta, joka on käytettävissä varsinaisiin töihin eli tutkimukseen ja opetukseen.

Olisikin järkevää toteuttaa rakenteellinen uudistus, jossa korjattaisiin hallinnon ja perustoimintojen suhdetta. Esimerkiksi neljännes ministeriöiden niistä viroista, joiden vastuualueeseen yliopistot kuuluvat, samoin kuin neljännes yliopistojen keskushallintojen viroista, voitaisiin muuttaa opetus- ja tutkimusviroiksi. On totta, että myös esimerkiksi opetusministeriössä on lisätty ”työn tuottavuutta” samoilla keinoilla kuin yliopistoissa. Opetusministeriön virkamiesten työmäärää ja –uupumusta voitaisiin kuitenkin vähentää luopumalla nyt suunnitteilla olevista seuraavista uusliberaaleista yliopisto-”uudistuksista”.

Olisi tärkeää myös huolehtia siitä, etteivät hallinnon eri portaat aiheuttaisi tarpeetonta työtä tutkijoille ja opettajille. Jokaiselta selvitykseltä, arvioinnilta tai kokeilulta tulisi edellyttää, että sen suunnittelijat ensin laskevat, kuinka paljon resursseja ne vievät perustoiminnoista, ja sitten esittävät ensin ne toimenpiteet, joilla tämä korvataan laitoksille.[1] Jos tällainen kompensaatio ei ole mahdollista, selvitykset, kokeilut ja ”uudistukset” pitäisi jättää tekemättä. Kaikessa pitäisi myös pyrkiä hallinnolliseen yksinkertaisuuteen.

Yliopistojen rahoituksen kehittäminen

Edellä ehdotin, että voimavaroja kohdennetaan uudelleen. Samalla esitin myös toivomuksia ja vaatimuksia yliopistojen perusrahoituksen lisäämiseksi. Yliopistojen rahoitus ei ole käytännössä noussut sitten 1990-luvun alun laman. Onko Suomen valtiolla varaa panostaa nykyistä enemmän yliopistoihin?

Kysymys yliopistojen rahoituksesta täytyy suhteuttaa valtion rahoitustilanteeseen. Ensin on tarkasteltava yleistä taloudellista tilannetta. Suomen bruttokansantuote on noussut yli kaksinkertaiseksi vuodesta 1975 ja yli 30 prosentilla sitten vuoden 1990, jolloin 1990-luvun alun lama alkoi (ks. kuvio 5). Eli vaikka lama otetaan huomioon, on Suomen bruttokansantuote kasvanut keskimäärin noin kaksi prosenttia vuodessa kaudella 1990–2004. Samana aikana julkisen sektorin osuus kansantuotteesta on kasvanut myös (varsinainen nousu oli kaudella 1980–1995, jolloin osuus nousi noin 25 prosentista 42 prosenttiin). Suomen väestö on viimeisten vuosikymmenien aikana kasvanut vain vähän. Tämän voisi olettaa tarkoittavan, että julkisiin tarkoituksiin pitäisi olla varaa enemmän kuin ennen.

Kuvio 5: Suomen BKT 1975-2004 (vuoden 2000 hinnoin)[2]

Minkä takia ei näyttäisi enää olevan varaa moniin sellaisiin yhteisiin ja julkisiin tarkoituksiin, joihin rahaa riitti 1970-luvulla? Miksi esimerkiksi katujen ja talojen kunnossapito tuottaa vaikeuksia. Miksi psyykkisesti sairaita ei voida enää hoitaa asianmukaisesti? Miksi julkista peruskoulutusta on yhä vaikeampi järjestää siten, että luokkakoot olisivat kohtuullisia, että koululaisilla olisi pätevät ja työhönsä sitoutuneet opettajat, ja että opetuksen taso myös säilyisi korkeana? Miksi kaikille yhtäläisestä ilmaisesta ja tehokkaasta terveydenhuollosta on jouduttu tinkimään ja maksuja nostamaan? Ja miksi on yhtäkkiä niin kallista ylläpitää korkeatasoista julkista ja vapaata tiedettä ja taidetta, mukaan lukien opiskelijoille ilmaisia yliopistoja?[3]

Keskeisenä julkituotuna syynä on ”globalisaatio” ja valtioiden väistämätön kilpailu sijoittajien suosiosta. Usein toistettu tarina tietenkin on, että menestyminen tässä kilpailussa tuo lisää hyvinvointia kaikille. Tosiasiat eivät kuitenkaan puhu tämän tarinan puolesta.[4] Globalisaatio on liittynyt pikemminkin maailmantalouden per capita -kasvun vähenemiseen tai jopa häviämiseen kokonaan. Kaakkois-Aasian ja Kiinan kasvu on kyllä nostanut satoja miljoonia ihmisiä köyhyydestä. Eriarvoistumisen kääntöpuoli on tietenkin, että jotkut ovat entisestään vaurastuneet. Kuitenkin maailman kansalaisten enemmistön näkökulmasta kehitys on ollut vähintäänkin monitulkintaista ja monille suorastaan katastrofaalista. Myös Suomen kehitys laman jälkeisenä aikana on ollut ristiriitaista. Vaikka Suomi kasvoi 1990-luvun lopulla poikkeuksellisen nopeasti verrattuna useimpiin OECD-maihin, ei myöskään Suomen kokonaiskasvu vuosina 1990–2004 ole yltänyt lähellekään toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten kasvulukuja. Lisäksi laman jälkeinen talouskasvu on mennyt paljolti joidenkin harvojen yksityiseen kulutukseen ja uusien liike- ja kauppakeskusten rakentamiseen kasvukeskuksiin. Muuta uutta vaurautta ei ole juurikaan luotu.

On kuitenkin olemassa myös sellainen tulkinta globalisaatiosta, joka voisi oikeuttaa nykyistä kilpailukykypolitiikkaa silloinkin, kun hyväksytään virallista tarinaa totuudenmukaisempi ja monipuolisempi kuva viime vuosikymmenten kehityksestä. Jos ”koveneva kilpailu” maailmanmarkkinoilla tarkoittaa, että talouskasvua voi saada aikaan vain uusliberaaleilla ”uudistuksilla”, niin valtioiden tilanne voi muistuttaa niin sanottua vangin dilemma -peliä (taulukko 7). Vangin dilemma on rationaalisten valintojen peli, jota käytettään usein esittämään tilannetta, jossa yksilön parhaan valinnan ja kollektiivisen lopputuloksen välillä on ristiriita.[5] Pelin nimi tulee siihen liitetystä tarinasta. Tarinan mukaan on kaksi vankia, jotka istuvat eri selleissä. Syyttäjän oletuksen mukaan he ovat olleet osallisia samassa rikoksessa. Vangeille tarjotaan mahdollisuutta tunnustaa tekonsa ja siten saada huomattavasti alempi tuomio. Palkkio on korkea, jos vain toinen tunnustaa. Kuitenkin jos molemmat tunnustavat, tuomion alennus on paljon pienempi kuin mitä se olisi, jos kumpikaan ei tunnustaisi, koska kunnollista todistusaineistoa ei ole. Jos vangit ovat yksilörationaalisia ja ajattelevat vain omaa etuaan, kumpikin tunnustaa. Lopputulos on kuitenkin huonompi kuin mihin molemmat olisivat päässeet tekemällä yhteistyötä ja olemalla tunnustamatta.

Samaa asetelmaa voidaan soveltaa myös kuvaamaan niitä valintoja, joita kullakin maalla on globalisoituvassa maailmassa. Todellisuudessa valtioita on tietenkin monia, mikä monimutkaistaa tilannetta, mutta kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa kahden pelaajavaltion mallia on usein käytetty analyyttisena apuvälineenä, jonka avulla joitakin olennaisia valintoja ja mahdollisuuksia saadaan kirkkaasti näkyviin.[6] Peliä on tapana kuvata pelimatriisilla (kuvio 7), jossa rivit ja sarakkeet osoittavat pelaajien A ja B valintoja ja niiden risteyskohdat kummankin saavuttamia lopputuloksia.

Taulukko 7: Valtioiden kilpailu investoijien suosiosta vangin dilemma -pelinä.

A: Kehitä demokraattista hyvinvointivaltiotaA: ”Uudista” uusliberalismin oppien mukaisesti
B: Kehitä demokraattista hyvinvointivaltiota(3, 3)(4, 1)
B: ”Uudista” uusliberalismin oppien mukaisesti(1, 4)(2, 2)

Numerot kahden pelaajan pelimatriisissa tarkoittavat preferenssejä (1 < 2 < 3 < 4, eli 1 on huonoin tulos, 2 seuraavaksi huonoin, ja 4 on paras). Ensimmäinen numero viittaa A:n saamaan lopputulokseen, toinen B:n tulokseen.

Tässä pelissä molempien maiden hallitukset haluavat mieluummin kehittää demokraattista hyvinvointivaltiota kuin turvautua eriarvoistavaan ja useimpia kansalaisia ainakin joissakin suhteissa kurjistavaan talouspolitiikkaan. Kilpailu maailmanmarkkinoilla näyttää kuitenkin tarkoittavan, että uusliberaalit ”uudistukset” kohentavat selvästi kasvunäkymiä, varsinkin jos ne parantavat maan suhteellista kilpailuasemaa. Kaikkein huonoin vaihtoehto on, että vastapuoli ”uudistaa” sijoittajien toivomalla tavalla kun itse jatkaa demokraattisen hyvinvointivaltion kehittämistä. Tässä tilanteessa poikkikansalliset sijoittajat rankaisevat vetäytymällä investoinneista, mistä seuraa taloudellisia vaikeuksia (mm. kasvun aleneminen).

Hallitseva strategia tässä pelissä on ”’uudista’ uusliberalismin oppien mukaisesti”. Yhden erillisen valtion A:n tai B:n näkökulmasta tämä tuottaa parhaimman lopputuloksen riippumatta siitä, mitä toinen valitsee. Kuitenkin kun molemmat valtiot valitsevat samat uusliberaalit uudistukset, kummankaan suhteellinen kilpailukyky ei parane. Molemmat siis päätyvät valintaan, joka ei ole kummallekaan paras mahdollinen. Toisaalta kollektiivisesti valinta vähentää myös kokonaiskasvua, koska talouksien yhteenlaskettu kokonaiskysyntä pienenee muun muassa säästötoimien ja tulonjaon eriarvoistumisen takia (jälkimmäinen johtuu siitä, että kulutusalttius alemmissa tuloryhmissä on suurempi).

Tietenkin voi ajatella, että valtioiden välillä on eroja sen suhteen, kuinka nopeasti ne toteuttavat uusliberaaleja uudistuksia, joihin kuuluu myös yliopistojen valjastaminen halpatuotantotutkimuskehityksen tarpeisiin. Ehkä jos on muita nopeampi niin investoijat palkitsevat? Tätä kysymystä voidaan tutkia myös empiirisesti. Lisääkö valtioiden suhteellinen vauhti uusliberaalissa ”uudistamisessa” suosiota sijoittajien silmissä? Miten tämä suosio vaikuttaa tosiasiallisiin investointeihin? Kokemusperäinen tieto ei näytä puhuvan sen puolesta, että uusliberaalit uudistukset lisäisivät investointeja tai kasvua. Suomessa strategia näyttää ainakin epäonnistuneen, sillä vaikka Suomi on pyrkinyt nopeampiin uudistuksiin kuin lähimmät eurooppalaiset kilpailijansa kuten Ruotsi, ovat nettoinvestoinnit vajonneet ennätyksellisen alas.[7]

Vaikka oletettaisiin, että selvä positiivinen korrelaatio olisi olemassa, niin valtiolla on silti monia mahdollisia valintoja, joiden avulla se voi vallitsevasta kilpailuasetelmasta huolimatta lisätä verotulojaan. Ensiksikin, verotusta voidaan tehostaa ja lisätä monilla alueilla kilpailuasetelmasta riippumatta. Suomessa veroja kierretään arviolta yli seitsemän miljardin euron verran vuodessa, josta suuri osa erilaisten veroparatiisien avulla.[8] Laajamittainen veronkierto voidaan estää. Pelkästään tehokas ja kaikkia samalla tavalla kohteleva verotus voisi tuoda valtiolle miljardeja lisää verotuloja joka vuosi. Ne valtionvarainministeriön virkamiehet, jotka ovat käyttäneet vuosia yliopistojen tulosjohtamisen kaltaisten epäonnistuneiden yhteiskunnallisten kokeilujen suunnitteluun, voisivat alkaa työskentelemään veronkierron estämiseksi ja siten suomalaisten yhteisen hyvän eteen.

Toiseksi, monen tyyppisiä veroja voidaan nostaa ilman, että se vaikuttaisi edes teoreettisesti kilpailukykyyn. Näihin kuuluvat esimerkiksi ympäristön käytön ja monien muiden haitakkeiden verotus, ylellisyystuotteiden verotus, ja varallisuuden ja perintöjen verotus. Pääomatulojen verotus on monimutkaisempi kysymys. Pääomatulojen osuus Suomen kansantulosta on noussut voimakkaasti. Oikeudenmukaisen verotuksen pitäisi kohdella kaikkia työstä saatavia tuloja samalla tavalla. Yrittäjätyöstä saatujen ja yksityiseen kulutukseen tarkoitettujen tulojen määrittäminen pääomatuloiksi voidaan estää, millä tuskin olisi vaikutusta poikkikansallisiin sijoittajiin.

Yleisemminkin olisi mahdollista kumota vuonna 1993 toteutettu pääomatulojen verotuksen eriyttäminen (ja siihen liittyneet kevennykset) ja siten laajentaa verokantaa huomattavasti. Näin valtio saisi lisää verotuloja.[9] Tässä tullaan kuitenkin jo kysymyksiin siitä, minkälaiset verot vaikuttavat sijoituspäätöksiin, ja minkälaisia riskejä ollaan valmiita ottamaan. Mitä ovat yhtäältä arvomme ja toisaalta tulkintamme globalisaation todellisuudesta? Empiiristen kokemusten valossa riski, että korkeampi pääomaverotus johtaisi Suomen kannalta haitallisiin sijoituspäätöksiin, näyttää varsin pieneltä. Demokraattisen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivän valtion tulisi olla valmis ottamaan tällainen pieni riski. Kannattaa ainakin kokeilla.

Kolmanneksi, voidaan kyseenalaistaa se, kuinka mielekästä on tavoitella kasvua, joka tuottaa eriarvoisuutta ja huonontaa monien elinoloja. Ainakaan ei näytä järkevältä tavoitella sellaista uusliberaalia kasvua, jonka alle kaikki muut arvot pitäisi alistaa. Sen sijaan voidaan panostaa niihin instituutioihin, jotka parantavat kilpailukykyä ilman kurjistamista ja epäoikeudenmukaisuuden lisäämistä. Esimerkiksi Manuel Castellsin ja Pekka Himasen mukaan suomalaisen 1980-luvulla nousseen verkostoitumisen ja innovatiivisuuden pohja oli julkisessa koulutusjärjestelmässä, joka loi sellaisia oman työnsä myymisen pakosta vapaita tiloja, joissa hakkerit saattoivat vain keksimisen ilosta kokeilla erilaisia teknisiä ratkaisuja, jotka sittemmin osoittautuivat myös taloudellisiksi menestyksiksi. ”Hyvinvointivaltio on antanut Suomelle identiteetin, joka ei perustu ensisijaisesti rahan perässä juoksemiseen, ja tämä identiteetti tukee sellaista hakkerismia, jota Linux edustaa, ja se myös tukee uusien informaatioteknologioiden sosiaalisten käyttötapojen innovointia eli sosiaalista hakkerointia.”[10] Teknologisen ja sosiaalisen hakkeroinnin edellytyksiä voidaan parantamalla opintotukea ja kehittämällä opiskelun vapaata luonnetta.

Oppimisen ja tieteen pitää olla vapaata. Uuden tutkintorakenteen myötä opiskeluoikeutta yliopistoissa ollaan rajaamassa siten, että ylempi tai alempi korkeakoulututkinto täytyy suorittaa viimeistään kahta vuotta niiden yhteenlaskettua laajuutta pidemmässä ajassa. Lisäksi opiskelija voi ilmoittautua poissaolevaksi korkeintaan kahdeksi lukuvuodeksi opintojensa aikana. Erityisestä syystä opiskelija voi saada jatkoa opinto-oikeuteen. Opinto-oikeuden täytyisi kuitenkin olla rajoittamaton. Vain opintosuoritukset voivat vanhentua, sillä ihmiset unohtavat aiemmin oppimaansa, ja monet tieteenalat kehittyvät nopeasti. Jos on kulunut tarpeeksi monta vuotta johonkin kokonaisuuteen kuuluvista edellisistä suorituksista, opintoja ei voi jatkaa siitä pisteestä, mihin on muodollisesti aiemmin päässyt, vaan pitää palata vähän taaksepäin ja oppia tieteenalan perusteita uudelleen. Muuten opiskelun täytyy olla vapaata. Lisäksi olennaista on tarjota tiloja ja perusrakenteita kaikenlaiselle tekniselle ja sosiaaliselle hakkerismille mukaan lukien poliittinen aktivismi, verkostoituminen ja kokeilullisuus.

Myös tutkimuksen ja innovaatioiden perustaa voidaan kehittää. Innovaatioita eivät edesauta epäoikeudenmukaiset hierarkiat tai lyhytjänteiset projektit, jotka tuottavat enemmän hallintoa kuin uusia oivalluksia. Olennaista on tarjota tilaisuus ottaa riskejä, ottaa etäisyyttä välittömiin käytännöllisiin ongelmiin ja omaksua uusia näkökulmia. Kuten Pertti Haaparanta toteaa, ”tutkimustoimintaan sisältyy suuria riskejä, omat hankkeet voivat epäonnistua tai niistä saatavat tulokset ovat paljon vähäpätöisempiä kuin on odotettu. Vastaavasti niissä voidaan onnistua yli odotusten ja yhteiskunnan saama palkinto tutkimuksesta ylittää roimasti tutkimukseen upotetut varat.”[11] Olennaista on järjestää tiedeinstituutio niin, että mahdollisuus ottaa tällaisia riskejä maksimoidaan. Republikaaninen tieteen organisoimisen malli yhdistää totuuden ihanteen, tieteen omien käytäntöjen vapauden ja maksimaalisen oppimisen. Tämän mallin mukaan tieteen sisälle täytyy luoda moniarvoisia demokraattisia pelikenttiä, jossa auktoriteetit voidaan asettaa kyseenalaisiksi tarvitsematta pelätä välittömiä materiaalisia tai institutionaalisia seurauksia. Täytyy voida olla myös eri mieltä ja väärässä. Täytyy olla mahdollisuus kokeilla myös sellaisia tutkimuksen polkuja, jotka eivät ehkä koskaan johda tuloksiin.

Globalisaatio-politiikka

Koulutus- ja yliopistopolitiikalla on aivan olennainen rooli monien keskeisten pohjoismaisten arvojen kannalta, puhuttiin sitten vapaudesta, demokratiasta tai oikeudenmukaisuudesta. Kuitenkin Suomen nykyinen hallitus on sekä EU:n palveludirektiivin että palvelukaupan yleissopimuksen GATSin tukija. Molempien sopimusten perimmäisenä tavoitteena on taloudellisen toiminnan ”vapauttaminen” eli yksityistäminen ja kaupallistaminen kaikilla tai useimmilla palvelualoilla.[12] Myös koulutus ja tutkimus kuuluvat palvelualoihin. Vapaakauppaperiaatteen soveltaminen palveluihin ei ole perusteltua. Varsinkin julkisissa palveluissa se johtaa usein yksityistämisen ja kaupallistamisen haitallisiin seurauksiin, joihin kuuluvat:

(1) Tehokkuustavoite kääntyy vastakohdakseen, sillä varsinaisten tehtävien kannalta epäolennaiset asiat alkavat hallita työntekoa ja mahdollisuus ottaa riskejä ja ajatella ja keskustella omaehtoisesti vähenevät.

(2) Syntyy tarpeettomia byrokraattisen harkinnan, tarkkailun ja valvonnan järjestelmiä, jotka myös maksavat (esim. uudet esimieshierarkiat yliopistoissa tai byrokratiat, joiden tehtävänä on arvioida ulkoistettujen toimintojen laatua tai valvoa, kuka on oikeutettu sosiaalitukeen).

(3) Eriarvoisuus lisääntyy ja monien elämän- ja työolosuhteet huononevat samalla kun työntekijöiden hiostaminen ja riistäminen lisääntyy.

EU:n palveludirektiivi on ollut poliittisessa vastatuulessa keväällä 2005. Suomen pitäisi tässä tilanteessa liittoutua eurooppalaisen kansalaisyhteiskunnan ja Ranskan kanssa ja ajaa palveludirektiivin purkamista. Samalla voisi alkaa miettiä laajemminkin vaihtoehtoa uusliberaalin komission hallitsemalle EU:lle. Miten koulutukseen liittyviä pohjoismaisen demokratian ja hyvinvointivaltion universalistisia periaatteita voitaisiin kehittää EU:ssa? Miten oikeudenmukaisuutta (sanan eri merkityksissä), julkisen politiikan kenttiä ja työn myymisen pakosta vapaita tiloja voitaisiin luoda ja kehittää kollektiivisin, eurooppalaisin toimin?

Tutkimus, korkeakoulutus ja erilaiset arviointipalvelut ovat kaupallistumassa muuallakin kuin Suomessa. Angloamerikkalaisessa maailmassa kehitys on mennyt jo pitkälle. Esimerkiksi amerikkalainen Sylvan International Universities (60 000 opiskelijaa) on NASDAQ-listoilla pörssissä ja keskittyy kansainväliseen korkeakoulutukseen. Palvelukaupan yleissopimus GATS on tarkoitettu edistämään kaupallistumisprosessin etenemistä. Ongelma on, että kun suomalaiset korkeakoulut ja yliopistot kerran lähtevät kaupallistamisen tielle, niin GATS-periaatteet astuvat voimaan. Ensinnäkin suosituimmuusperiaatteen mukaan mikä tahansa myönnytys mille tahansa ulkomaiselle yritykselle on yleistettävä koskemaan kaikkia. Toiseksi GATSin ideana on asteittain laajentaa myös kotimaisten palveluiden kaupan vapauttamisen piiriä. Kun Suomen hallitus kerran tekee sitoumuksen ylettää vapauttamisprosessi myös tutkimukseen ja korkeakoulutukseen, niin GATSin mukaan maahan tulevat uudet toimijat voivat vaatia samat julkiset tuet kuin muillakin on. Julkista rahoitusta, säätelyä ja alueellisia tukitoimia voitaisiin kyseenalaistaa kansallisina tukina tai monopoliaseman väärinkäyttönä tai markkinoiden toimintaa haittaavina tekijöinä. GATS-prosessi on peruuttamaton. Kerran tehty sitoumus sitoo kaikkien tulevien hallitusten käsiä. Siksi on parempi irtautua GATSista ennen kuin ehditään tehdä peruuttamatonta vahinkoa.

Suomi sitoutui jo GATS-sopimusta valmisteltaessa (varsinkin 1993-1994) vapauttamaan palvelukaupan ainakin 60 sektorilla. Sektoreita on kaikkiaan 160. Neuvottelut ovat sen jälkeen jatkuneet. Nyt sitoumuksia voi olla jo paljon enemmän. Täytyy selvittää ne kustannukset, mitä sopimuksen mukaiset kompensaatiot tulisivat maksamaan, jos Suomi vetäytyisi GATS-sitoumuksistaan. GATS-velvoitteiden välttämisestä kannattaa maksaa huomattavakin summa, jos mitään vaihtoehtoa maksamiselle ei ole (toisaalta ei tietenkään kannata maksaa ellei ole aivan pakko).

Vaihtoehtoinen globalisaatio-politiikka voisi sisältää myös yrityksen muuttaa WTO-periaatteita GATSin osalta. Tämä voisi parantaa myös monien muiden maiden kansalaisten, kirjastojen, koulujen, tutkimuslaitosten ja yliopistojen asemaa ja edistäisi globaalin kansalaisyhteiskunnan pyrkimyksiä luoda sosiaalisesti vastuullisempia globaalihallinnan sääntöjä ja periaatteita. Nykyinen globaalihallinta perustuu yksipuolisille periaatteille, joita oikeutetaan epärealistisilla teorioilla taloudellis-yhteiskunnallisten mekanismien toiminnasta.

Kaikkein olennaista globalisaatio-politiikan kannalta on kuitenkin tiedostaa, että vangin dilemma ei ole väistämätön tragedia. Toimijat, jotka pelaavat samaa peliä kerta toisensa jälkeen, oppivat yleensä (tai ainakin usein), että yhteistyö kannattaa kilpailua paremmin.[13] Sittemmin peliä on tutkittu myös sosiaalisen toiminnan merkitysten kannalta. Tiedämme nyt, että yhteistyön kehittymisessä olennaista on se, millaisia poliittisen talouden tarinoita toimijat kertovat omasta tilanteestaan. Yksi kiinnostava uudemman peliteoreettisen tutkimuksen tulos on se, että toimijoiden henkilökohtaiset uskomukset ihmisluonnosta ja sosiaalisesta ontologiasta eivät aina määrää sitä, miten he oppivat pelaamaan vangin dilemma -peliä. Ensin monien ennakoinnit ovat kyllä itseään toteuttavia. Jos kertoo toisesta pelaajasta tarinoita, jotka perustuvat sosiaaliseen atomismiin, lockelaiseen näkemykseen oikeudenmukaisuudesta ja teoriaan väistämättömästä kilpailusta, niin yhteistyö on vaikeaa. Pelaajat päätyvät usein alioptimaaliseen tulokseen. Pidemmällä aikavälillä myös ne, jotka aluksi kertovat pelistä tällaisia tarinoita, voivat oppia toimimaan kollektiivisesti vastuullisella tavalla (ja toisinpäin, sosiaalidemokraattisten ja marxilaisten tarinoiden kertojat voivat joskus päätyä myös kilpailullisiin asetelmiin). Samalla kun toimijat huomaavat yhteistyöstrategian edut, he oppivat myös uusia tulkintoja vastapelaajista ja pelin luonteesta.[14]

Suomen hallitukset ovat pelanneet uusliberaalia kilpailupeliä jo useita vuosia. Ensimmäinen askel on, että tietoisuus kehittyy sen verran, että alioptimaalista tulosta, jossa kaikki pyrkivät suhteellisiin kilpailuetuihin samojen uusliberaalien keinojen avulla, ei enää juhlita voittona. Aletaan nähdä, että olisi muita parempiakin vaihtoehtoja. Toinen askel on se, että opitaan ylittämään kaikille maille yhteinen ongelma. Keinoina ovat kommunikaatio ja yhteistyöhön tähtäävä poliittinen toiminta. Tietenkin silloin kun kysymys on julkisesta politiikasta laajemmin ja kun yhteistyöstrategian palkintona on demokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan kehittäminen, preferenssijärjestys ei välttämättä ole kaikilla todellisuudessa sama kuin taulukossa 7. ”Globalisaatiota” ja sen aiheuttamia pulmia voidaan käyttää myös ideologisesti perustelemaan todellisia päämääriä. Eriarvoistamiseen pyrkivä thatcherismi ei kuitenkaan ole esimerkiksi Suomessa suosittu ideologia. Siksi poikkeavaa preferenssijärjestystä ei välttämättä ole helppoa paljastaa julkisesti äänestäjäkansalaisten edessä. Toisaalta oppiminen on mahdollista myös tällaisissa monimutkaisemmissa ja moniselitteisemmissä tilanteissa.

Yliopistojen kannalta globalisaatio-kilpailun aiheuttamien ongelmien ratkaisuiden oppiminen olisi tärkeää ainakin kahdesta syystä. Niiden ratkaiseminen monenkeskisen yhteistyön avulla on tärkeää ensiksikin siksi, että yliopistojen itsehallinnon purkamisen perusteena on myös Suomen kilpailukykypolitiikka, jonka ”pakoille” yliopistoja on alistettu. Kun ymmärretään , että kilpailukykypeli tuottaa itse asiassa kaikille alioptimaalisen tuloksen, näyttäytyy kilpailukyvyn tavoittelu uudessa valossa. Yhteistoiminnasta tulee kilpailua järkevämpi strategia. Toiseksi, yliopistojen kehittäminen edellyttää julkista rahoitusta, joka riippuu paitsi hallituksen preferensseistä niin myös verotuloista. Myös verotuloihin vaikuttaa verokilpailu ja todellinen tai kuviteltu kilpailu poikkikansallisten sijoittajien suosiosta.

Kollektiivinen toiminta kilpailudilemman ratkaisemiseksi voisi olla sekä eurooppalaista että globaalia. Nämä eivät ole poissulkevia vaihtoehtoja. Euroopassa EU:lle voidaan luoda yhteisövaltuutukset verotusasioissa ja näin estää veropakoa ja -kilpailua Euroopassa. Yksi monia yhteistyömahdollisuuksia kuvaava tieto on, että kun vuonna 1980 Länsi-Euroopan valtiot saivat puolet verotuloistaan pääoman verottamisesta, oli osuus 1990-luvun puoliväliin tultaessa pienentynyt 35 prosenttiin ja on sen jälkeen edelleen laskenut. Syynä on verokilpailu, pääoman liikkuvuus ja monikansallisten yhtiöiden kyky käyttää siirtohinnoittelua ja muita veronkiertotekniikoita (siirtohinnoittelua käytetään yhtiöiden sisäisessä kaupassa siirtämään voittoja sinne, missä niiden näyttäminen tilinpidossa tulee halvimmaksi).[15] EU on olemassa myös sitä varten, että sen avulla voidaan toimia silloin, kun kansallisvaltiot eivät enää riitä. Pääomaverotus on yksi keskeinen alue, jossa yhteistyö voi korvata omia tarkoituksiaan vastaan kääntyvän kilpailun.

Voidaan myös kehittää globaaleja veroja ja ne voivat kohdistua paitsi haitakkeisiin (esim. kasvihuonepäästö) myös pääomaan (esim. valuutanvaihtovero, monikansallisten yhtiöiden voittojen verotus). Eurooppalaisen ja globaalin verotuksen kehittäminen tarkoittaa, että täytyy luoda uusia taloudellisia voimavaroja kohdentavia demokraattisia mekanismeja, vaikka toisaalta osa uusien verojen tuotosta jäisi valtioiden käyttöön. Eurooppalaisten ja maailmanlaajuisten verotus- ja hallintarakenteiden luominen pitäisi yhdistyä valtioiden talouspoliittisen autonomian ja pelitilan lisäämiseen. Globalisaation ja kilpailun aiheuttamien ongelmien monenkeskiset ratkaisut voisivat samalla edistää myös maailmantalouden kestävää kasvua.

Vaihtoehtoja siis on, myös talouspolitiikassa. Se, mihin kenelläkin on kulloinkin ”varaa”, perustuu monitasoisiin strategisiin ja poliittisiin valintoihin. Toisin toimiminen on aina mahdollista. Kysymys on myös siitä, mihin varallisuutta halutaan käyttää eli siis arvoista ja arvostuksista.

Tämän kirjan keskeinen argumentti on, että Suomen valtiolla on sekä hyviä perusteita tukea vapaata ja itsehallinnollista tiedettä että varaa rahoittaa sitä. Yliopisto ei ole julkinen osakeyhtiö vaan julkinen instituutio, jonka arvoa ei voi eikä pidä mitata välittömässä teknis-taloudellisessa hyödyssä. Pitkällä tähtäimellä vapaa yliopisto on myös taloudellisesti tuottava.

[1] Tästä ideasta olen kiitollinen Heikki Luostariselle, joka kirjoitti weblog-sivuilla: ”Ehdotukseni on, että jokaiselle hallinnolliselle portaalle tulisi asettaa vaatimus siitä, että alemmas suunnattujen toimien kuluttamat henkilötyötunnit on arvioitava ja kirjattava julkisesti näkyviin. Ehkä siten saataisiin parempi tietoisuus siitä, kuinka paljon työtä viedään. Suoritustason työajan kuluttaminen ei saisi enää olla hallinnollinen ansio.”

[2] Luvut löytyvät Tilastokeskuksen www-sivuilta osoitteessa: http://www.tilastokeskus.fi/til/vtp/tau.html (haettu 1.4.2005).

[3] Lama ja kasvun hidastuminen yhdistyneenä tiukkaan budjetin tasapainottamispolitiikkaan ja samanaikaiseen uusliberaaliin pyrkimykseen alentaa veroja voivat käytännössä käydä kalliiksi. Kun lama tuli Suomeen vuosina 1990–91, valtio takasi yhtiöiden ja pankkien taloudellisia riskejä ja hyvinvointivaltion mekanismit olivat vahvempia kuin aiemmin. Pankkien kaatuminen, massatyöttömyys ja laaja riippuvuus sosiaalituesta johtivat julkisten menojen nopeaan kasvuun, vaikka henkilöä kohti laskettuja hyvinvointipalveluja ja tulonsiirtoja pienennettiin laman aikana selvästi. Kehitys on ollut samankaltaista kaikissa kolmessa pankkikriisin 1990-luvun taitteessa kokeneessa pohjoismaassa, Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. (Ks. Clayton & Pontusson 1998.)

[4] Ks. Patomäki 2004; 2005b.

[5] Hienoin esitys vangin dilemma –pelistä tästä näkökulmasta on Elster 1978, 122-134.

[6] Tunnetuin yksittäinen esitys on Keohane 1984.

[7] Suomi on 1990-luvun alusta alkaen pitänyt aivan erityisen kovaa kiirettä ”uudistusten” kanssa ehtiäkseen muiden edelle, ja silti tuotannolliset investoinnit ovat syvässä lamassa, erityisesti verrattuna kauden 1960–90 valtiojohtoiseen teollisuuden pääomanmuodostuksen buumiin. Voitot kyllä kasvoivat 1990-luvun alun laman jälkeen huikeasti, mutta samalla työvoimaa on vähennetty ja nettopääomanmuodostus on kääntynyt negatiiviseksi. Suuri osa voitoista maksettiin osinkoina. Osingot maksettiin pääasiassa toisille yrityksille ja ulkomaille, loput kansalaisten suurituloisimmalle osalle. Nykyään suomalaiset yritykset investoivat enimmäkseen ulkomaille – ja silloinkin ne ostavat jo olemassa olevia tuotantovälineitä, uusien luomisen sijasta. Muualla päämajaansa pitävät poikkikansalliset yhtiöt eivät juuri sijoita Suomeen muuten kuin ostamalla pörssiosakkeita. Investoijien suosiosta kilpailemisen strategia ei siis näytä toimivan. (Ks. Pitkänen 2003; Ks. myös yleisempää keskustelua, jossa arvostellaan globalisaatioteesiä, Hirst & Thompson 1999; Veseth 1998; Weiss 1998.)

[8] Arvio perustuu valtionvarainministeriössä tehtyihin laskelmiin, jonka mukaan Suomessa veronkierto on n. 5 % BKT:sta ja luultavasti nousussa. Hirvonen 2005, 91.

[9] Suoniemi 2002. Katso myös Suoniemi 2003.

[10] Castells & Himanen 2002, 137. Kirjan tarkemmasta analyysista, katso Patomäki 2003.

[11] Haaparannan kommentti löytyy weblog-sivuilta.

[12] Ks. luvun 1 loppuviite 3.

[13] Katso Rapoport & Chammah 1965; Axelrod 1984.

[14] Alker 1996.

[15] Wachtel 2002, 1.