Tämä kirjoitus on julkaistu Tampereen yliopiston tieteen, opetuksen ja kulttuurin sanomalehti Aikalaisessa helmikuun 2008 alussa.

Uudet julkisjohtamisen järjestelmät asettavat tavoitteeksi maksimoida organisaatioiden määrämittaista ”tuotosta” annetulla rahamäärällä. Kukaan ei tietääkseni ole kuitenkaan esittänyt yliopiston, sairaalan, armeijan tai sosiaaliviraston tuotantofunktiolle mitään erityistä matemaattista muotoa tai kunnolla edes täsmentänyt, minkä muuttujien funktiosta on kyse. Kun varsinaisia asioita on mahdotonta määrämittaistaa – esimerkiksi oppimista, terveyttä, turvallisuutta, hyvinvointia – niin tarvitaan korvikkeita eli helponnäköisesti mitattavia tuotoksia, joiden arvo päätetään hallinnollisesti. Yliopistoissa maksimoidaan erityisesti tutkintojen, julkaisujen ja itsekehun määrää.

Mutta mikä sitten takaa, että oppimisen laatu ja määrä pysyy samana, kun tavoitteena on maksimoida tutkintojen määrää, ja kun kaikista tehdään voittoa maksimoivia? Helpoin ja nopein tapa lisätä esimerkiksi tutkintojen tuotosta on ottaa nopeasti sisään paljon lisää opiskelijoita, vähentää opetusta opiskelijaa kohden, ja alentaa vaatimuksia ja löysentää kriteerejä.

Tästä syystä ”tarvitaan” laadunvalvontaa, jonka tehtävänä on yrittää taata valmistuneiden oppilaiden laadun muuttumattomuus (tai paraneminen) yli ajan ja eri yhteyksissä. Sama pätee sopivin muunnoksin myös tutkimukseen. Kilpailullisten markkinoiden matkiminen tarkoittaa, että tarkkailun, valvonnan ja arvioinnin byrokratiaa pitää lisätä. Byrokratian lisäämisen kustannukset ovat helposti suuremmat kuin ne mahdolliset tehokkuus-hyödyt, jotka toimintojen kiihdyttämisestä kohti annettuja määrämittaisia päämääriä kohti ehkä mahdollisesti saadaan.

Monet organisaatiot kuten yliopistot ovat perustuneet sisäisen hyvän tuottamiseen. Ihmisten toiminnan keskeisenä motiivina on ollut muiden antaman tunnustuksen tavoittelu ja eettiset käsitykset tehtävistä ja velvollisuuksista ja yhteisestä päämäärästä, mikä yliopistojen tapauksessa on oppiminen ja totuus. Myös tällaisten organisaatioiden sisältä löytyy itsekkyyttä, oman edun tavoittelua ja valtakamppailuja, mutta niiden luonne ja muoto voidaan ymmärtää ainoastaan suhteessa jaettuun moraaliseen ja sosiaaliseen perustaan.

Uudet julkisjohtamisen järjestelmät perustuvat epäluottamukseen. Kukaan ei tee mitään ilman rahamittaisia tai muita konkreettisia palkkioita ja Rangaistuksia, ja jokaista pitää tarkkailla ja valvoa koko ajan. Kun toiminta ja sen tulokset tällä tavalla hyödykkeistetään, murennetaan organisaatioiden moraalinen ja sosiaalinen perusta. Hyödykkeistäminen edellyttää myös raskaan ja monimutkaisen hallintokoneiston luomista ja uusien tulosvastuun ja johtamisen hierarkioiden luomista. Yhä suurempi osa työntekijöiden ajasta alkaa helposti kulua tämän järjestelmän toiminnan pyörittämiseen työn luonne muuttuu. Aiemmin työstään spontaanisti innostuneet joutuvat usein tekemään ikäviä töitä, jotka koetaan ulkokohtaisiksi ja usein myös mielettömiksi suhteessa toiminnan varsinaiseen päämäärään.

Laadunarvioinnin keskeisenä vaikutuksena on monien – mutta ei suinkaan kaikkien – työn mielekkyyden rapautuminen. Sen sijaan ne, joille yliopisto on vain mikä tahansa ura ja raha on keskeinen arvo, ja joille toisaalta omaehtoinen tutkimus on vain pitkäveteistä ja yksinäistä puurtamista, voivat nähdä tilaisuutensa koettaneen. He voivat satsata uuden hierarkian ja byrokratian tarjoamiin mahdollisuuksiin ja erikoistua yhä enemmän hallintojohtamiseen. Tulevaisuuden ”yliopisto” on heidän.

Humboldtilaisen yliopiston ja kriittisen järjen ihanteista innostuneille tehtäväksi jää vain etsiä erilaisia vapauden saarekkeita – tai ehkä paremminkin vapauden kuplia vankileirien saaristossa – joissa voi vielä harjoittaa vapaata tutkimusta ja kriittistä järkeä, ja joissa löytyy muutamia samanhenkisiä ihmisiä.