”PROFESSORI PATOMÄEN PAREMPI MAAILMA”
Tämä julkaisemattomaksi jäänyt freelance-haastattelu vuodelta 2004 tiivistää monia globaalin demokratisaation perusideoita ehkä paremmin kuin erilaiset lehtijutut myöhemmiltä vuosilta.
* * * *
Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki ajattelee maailman uusiksi.
Hän ei piirtele pilvilinnoja, mutta uskoo, että globaali demokratia on mahdollinen.
Maailmassa on moni asia pielessä. Talous köhii, väestön epätasa-arvo kasvaa alueellisesti ja paikallisesti, sotien, terrorismin ja ympäristötuhojen uhkat leijuvat synkkinä päidemme yllä.
Suurin osa maapallon ihmisistä tunnistanee ainakin pari yhteistä ongelmaa. Mutta niiden syistä saati parannuskeinoista vallitsee jo kirjava eripura. Yhdet tarjoavat huonosti tehonneita lääkkeitä mutta entistä kovemmalla kuurilla. Toisten ratkaisumallit ovat ylimalkaisia tai poliittisesti täysin toteuttamiskelvottomia. Useimmat levittelevät neuvottomina käsiään, sillä yhtälö on monimutkainen ja ristiriitainen.
Helsingin yliopiston tuore kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki uskoo, että vaihtoehtoja on olemassa. Hän esittelee niitä teoksessa Globaali demokratia, jonka hän on kirjoittanut yhdessä San Marcosin yliopiston vierailevana professorina Perussa toimivan Teivo Teivaisen kanssa.
”Maailmanpolitiikan keskeiset jännitteet virittyvät etelä-pohjoinen-akselille. Globaali hallintojärjestelmä, jonka muodostavat YK, kauppajärjestö WTO sekä rahoituslaitokset IMF ja Maailmanpankki, pitää valtaa tiukasti pohjoisen käsissä. On pohdittava, pystytäänkö näitä instituutioita uudistamaan, vai olisiko niiden tilalle rakennettava jotakin kokonaan uutta”, Patomäki sanoo.
Hänen mukaansa kestävät muutokset voivat nojata vain demokraattiseen päätöksentekoon.
”Demokratia on avoin prosessi, jonka toimintamuodot valikoituvat tilanteen mukaan. Toimijoina voivat olla niin valtiot, kansalaiset kuin kansalaisjärjestöt. Tavoitteena on edetä kohti aitoa globaalia kansalaisyhteiskuntaa, jota voisi nimittää vaikka konkreettiseksi utopiaksi.”
Harvainvalta YK:ssa
Heikki Patomäki myöntää, että globaalien instituutioiden rakenteellinen uudistaminen nykyisessä maailmantilanteessa olisi vaikeaa. Usein peräti mahdotonta. Hän lähtee liikkeelle YK:sta, jonka yleiskokous on demokraattisin maailmanlaajuinen instituutio.
”YK:n tärkein elin on kuitenkin turvallisuusneuvosto, jota pysyvät jäsenmaat hallitsevat. Vallansiirto turvallisuusneuvostolta yleiskokoukselle, esimerkiksi siten, että yleiskokous voisi säätää lakeja, tuskin onnistuisi, vaikka yleiskokouksen valtio ja ääni -periaatteesta hiukan tingittäisiinkin.”
YK:n peruskirja tarjoaisi silti mahdollisuuksia tasa-arvoisempaan politiikkaan. Patomäki mainitsee talous- ja sosiaalineuvosto Ecosocin, jolla on laajat valtuudet tehdä toimialaansa kuuluvia päätöksiä valtio ja ääni –periaatteella.
”YK:n jatkuva rahoituskriisi ja valtaeliitin poliittisen tahdon puute estävät kuitenkin Ecosocia esimerkiksi valvomasta Kansainvälistä valuuttarahastoa IMF:ää ja Maailmanpankkia, minkä pitäisi olla sen tehtävä.”
Rahoitusmarkkinat ja velkavankeus
Globaalien ongelmien ydin löytyy Patomäen mukaan juuri rahoitusmarkkinoista, joita pyörittävät Bretton Woods -instituutiot eli IMF ja Maailmanpankki.
”IMF:lle ja Maailmanpankille on kertynyt valtaa, joka on kaiken demokraattisen kontrollin ulottumattomissa. Ne ovat sitoneet köyhät maat velkasolmuun ja estäneet näiden omaa demokratiakehitystä vaatimalla lainojen ehtona tiukkaa vyönkiristyspolitiikkaa ja yhteiskuntarakenteiden purkua.”
Alunperin IMF ja Maailmanpankin keskus eli Kansainvälinen jälleenrakennus- ja kehityspankki IBRD luotiin toisen maailmansodan loppuvaiheissa 1944 edistämään maailman taloudellista ja poliittista vakautta. Valuuttakurssien säätelyllä ja globaaleilla luotoilla oli tarkoitus piristää valtioiden taloutta laman aikana. Kylmän sodan vuosina etenkin IMF:n toimintaperiaate kääntyi, ja nykyisin molemmat järjestöt ovat suurta voittoa tavoittelevia rahoituslaitoksia. Jäsenmaiden vaikutusvalta riippuu eniten maksuosuudesta.
”Itse asiassa IMF on aina toiminut ortodoksisten periaatteiden mukaan. Asteittain ehdollisuutta tiukennettiin ja 1970-luvulla myös muuta kuin Latinalaisen Amerikan maat joutuivat rahoitusvaikeuksiin ja IMF:n kynsiin. Näin syntyi IMF:n globaali valta. Maailmanpankin periaatteet sen sijaan muuttuivat joskus 1970- ja 80-lukujen taitteessa. Sen osittainen keynesiläisyys muuttui IMF:ää tukevaksi uusliberalismiksi. Molemmat ovat aina olleet myös voittoa tuottavia liikelaitoksia.”
”Bretton Woods –instituutioita on yritetty muuttaa avoimemmiksi ja tasa-arvoisemmiksi, ja niiden toimivaltaa on koetettu vähentää. Mutta perustavat uudistukset vaatisivat määräenemmistöä, ja USA:lla on käytännössä veto-oikeus”, Patomäki huomauttaa.
WTO:n uskottavuus
Vuonna 1995 perustettu Maailman kauppajärjestö WTO on Patomäen mukaan ainakin muodollisesti demokraattinen, sillä ministerikokouksessa noudatetaan maa ja ääni –periaatetta, vaikka sitä ei käytännössä olekaan koskaan sovellettu.
”Prosessi on teollisuusmaiden hallinnassa, ja WTO:n ajama rajoittamaton vapaakauppa hyödyttää eniten poikkikansallisia suuryrityksiä.”
Patomäen mielestä entisen GATT:n kaltainen tulli- ja yleissopimus olisi köyhille maille edullisempi. Tietty sosiaaliklausuuli turvaisi muidenkin valtioiden omat rakenteet, esimerkiksi GATS-palvelusopimuksen uhkakuvilta. Myös teollisuusmaiden yhtenäisyys on rakoillut WTO:ssa, ja viimeksi kauppajärjestön kokous epäonnistui Meksikon Cancunissa.
”WTO voi kaatua epärealistisiin tavoitteisiinsa. Mutta mikään ei takaa, etteikö kriisi johtaisi nykyistäkin huonompaan tilanteeseen.”
Rahapeleistä globaaleihin veroihin
Jos valtamekanismeja ei voi muuttaa, ne voi joskus kiertää. Patomäen mukaan esimerkiksi Bretton Woods –instituutioiden valta olisi kierrettävissä luomalla uusia rahoitusmuotoja. Uudet rahoitusmuodot edesauttaisivat myös Yk-reformeja.
”Esimerkiksi maailmanlaajuinen YK-lotto tai YK:n liikkeelle laskema luottokortti olisivat realistisia keinoja helpottaa YK:n rahoitusvajetta. Hankkeita voitaisiin tosin vastustaa siksi, etteivät jäsenvaltiot voisi valvoa YK:n budjettia.”
Rahapelit ja luottokortti eivät yksin riittäisi. Muita rahoituslähteitä olisivat muiden muassa globaalit verot.
”Koska maailmantalous on yhdentynyt, olisi perusteltua ulottaa myös veroja maailmanlaajuisiksi. Tuotto käytettäisiin yhteiseen hyvään tai veron määräämiin kohteisiin, kuten köyhien maiden velkaongelmaan tai erilaisiin kehityshankkeisiin.”
Veroja voitaisiin kerätä YK:n valtuutuksella, mutta poliittisesti helpompaa lienee perustaa niiden hallinnointiin aivan uusia järjestöjä. Verolle pantaisiin esimerkiksi hiilidioksidipäästöt, lentomatkustaminen, tiettyjen aseiden kauppa, telekommunikaatioverkostojen käyttö tai merenpohjan louhinta.
Paljon esillä ollut Tobinin vero perittäisiin jokaisesta valuuttakaupasta.
”Se olisi niin matala, ettei se haittaisi tavallista kauppaa tai pitkän aikavälin pääomasijoituksia. Mutta sillä hillittäisiin puhtaasti keinottelumielessä tehtäviä lyhytaikaisia valuutansiirtoja, jotka voivat horjuttaa pahasti pienimpiä kansantalouksia”, Patomäki sanoo.
Kaikkia ei tarvita alkuun
Nykyisellä valuutanvaihtotasolla Tobinin vero myös tuottaisi hyvin: vuotuinen kertymä voisi olla jopa 200 miljardia dollaria eli runsaat neljä kertaa enemmän kuin nykyinen länsimaiden antama kehitysapu.
Teknisesti veron toteuttamiseen on Patomäen mukaan useita yksityiskohtaisia malleja, joiden kehittämiseen hän on myös itse osallistunut. Ongelma on jälleen kerran poliittinen. Veroa kannatetaan kansan keskuudessa laajasti niin etelässä kuin pohjoisessakin. Mutta veron kannalta keskeiset valtiot – ja ennen kaikkea useimmat valtiovarainministerit ja keskuspankkiirit – vastustavat tai ainakin epäilevät sitä.
”Siksi liikkeelle jouduttaisiin lähtemään pienemmällä joukolla. Mutta jo 30 valtiota voisi perustaa veroa hallinnoivan järjestelmän, joka tietysti pidettäisiin kaikille avoinna. Ainakin viidennes maailman valuuttamarkkinoista pitäisi saada verovyöhykkeen sisälle, mikä lienee saavutettavissa.”
Muista globaaleista veroista Patomäki pitää varteenotettavimpana kasvihuonepäästöveroa. Fossiilisten polttoaineiden aiheuttama ilmaston lämpeneminen on jo laajalti tunnustettu uhka. Hiiliverolla voitaisiin OECD:n arvion mukaan kerätä vuonna 2020 jopa 750 miljardia dollaria eli 1,3 % maailman bruttokansantuotteesta. Samalla teollisuutta ohjattaisiin kohti välttämätöntä ekologista rakennemuutosta.
”Samoin kuin valuutanvaihtovero, hiilivero olisi toteutettava aluksi tietyn maaryhmän voimin. Jotkin maat, kuten USA, luottavat enemmän päästökauppaan, mutta EU:ssa lienee jo valmiuksia myös päästöveroihin.”
Sosiaalifoorumin suuret haasteet
Monia globaalin demokratian perusrakenteita olisi lähdettävä luomaan kokonaan puhtaalta pöydältä. Patomäki on tarkastellut yksityiskohtaisesti muun muassa globaalin totuuskomission, velkasovittelumenettelyn ja suoralla vaalilla valittavan maailmanparlamentin mahdollisuuksia. Demokratia on sekä väline että itseisarvo.
”Uusien taloudellisten ja poliittisten rakenteiden tekemiseen on tehty useita aloitteita ja niitä varten on syntynyt kansalaisliikkeitä ja -järjestöjä, kuten ATTAC, joka lähti liikkeelle juuri valuutansiirtoveron pohjalta. Kattavimmat rakennelmat ovat vasta hahmotelmia, ja niissä on runsaasti sekä teknisiä että poliittisia ongelmia. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ne olisivat ylitsekäymättömiä”, Patomäki arvioi.
Hän pitää lupaavimpana yrityksenä Maailman sosiaalifoorumia, joka perustettiin kansalaisjärjestöjen aloitteesta vuonna 2001 teollisuusmaiden vuotuisen Maailman talousfoorumin vastavoimaksi. Ensimmäiset kolme sosiaalifoorumia on järjestetty Brasilian Porto Alegressa, ja vuoden 2004 kokous pidetään Intian Mumbaissa. Tiedotusvälineet ovat jo nähneet sosiaalifoorumin poliittisena toimijana ja odottaneet siltä päätöslauselmia. Kun niitä ei ole saatu, sitä on pidetty osoituksena organisaation heikkoudesta.
”Sosiaalifoorumissa on puhuttu toistaiseksi vähän konkreettisista vaihtoehdoista maailman muuttamiseksi. Se tarjoaa lähinnä tilan erilaisten ryhmittymien – kuten kirkkojen, ammattiosastojen ja kansalaisjärjestöjen – vuorovaikutukselle. Mutta juuri se onkin tärkeää, ja siksi foorumilla voi syntyä uusia verkostoja ja ainakin epäsuoria vaikutuksia maailmanhallintoon.”
Kenen demokratia on oikea?
Kansalaisjärjestöjen rooli herättää demokratian kannalta kysymyksiä. Keitä järjestöt oikeasti edustavat ja miten niiden poliittinen valta voidaan oikeuttaa?
”Kaikki poliittiset yhdistykset edustavat vain jäsenistöään. Siksi niillä voi olla uudistuksissa vain täydentävä tehtävä. Olennaista kuitenkin on, että kansalaisjärjestöt nostavat esille uusia kysymyksiä, mahdollisia ratkaisumalleja ja tehostavat poliittista osallistumista ja valvontaa”, Patomäki sanoo.
Köyhien maiden vallan kasvu globaaleilla foorumeilla ei edistä automaattisesti demokratiaa kaikilla tasoilla, sillä maiden hallinto saattaa olla epädemokraattinen. Monet köyhät maat puolustavat raivokkaasti myös oikeutta lapsityövoiman käyttöön tai löysään ympäristöpolitiikkaan.
”Se on ongelma. Mutta demokraattisemmat rakenteet antaisivat tilaa – ja paineita – myös sisäisille muutoksille. Nykyinen maailmantalous lähinnä pönkittää epäkohtia, sillä lapsityövoima tai puutteelliset ympäristönormit ovat köyhille maille keino lisätä kansainvälistä kilpailukykyä”, Patomäki päättelee.
Ortodoksisen talousteorian umpikuja
Patomäen mukaan muutosten pahimpana tulppana on ortodoksinen talouspolitiikka, usko siihen, että rajoittamaton markkinatalous, markkinoiden näkymätön käsi, johtaa aina kaikille edulliseen lopputulokseen.
”Ortodoksinen teoria perustuu vain erikoistapaukseen, jota ei löydy mistään todellisesta taloudesta. Mutta nykyisin uskotaan, että jos maailmantalous ei toimi teorian mukaan, vika ei ole teoriassa vaan maailmassa”, hän ironisoi.
”Ortodoksinen markkinatalous esitetään nykyisin arvovapaana ja vaihtoehdottomana. Vaihtoehdoksi voisi nostaa esimerkiksi englantilaisen John Maynard Keynesin. Hänen 1930-luvulla esittämänsä näkemykset siitä, että julkisen vallan piti tasoitella suhdannehuippuja, ovat yhä päteviä. Mutta 1970-luvulta lähtien niistä luovuttiin USA:n ja Ison-Britannian johdolla, ja muu maailma on seurannut perässä.”
Politiikan takuumiehenä seisoo yhä maailman ainoa supervalta USA, jonka heikko talous aiheutti 1990-luvun lopulla Aasian talouskriisin ja horjuttaa yhä läntistäkin maailmaa.
”USA on jo kauan hakenut talousongelmiinsa ratkaisua painamalla dollareita, velkaantumalla ja pakottamalla muut hyväksymään amerikkalaisten yhtiöiden ja sijoittajien pääsyn niiden markkinoille amerikkalaisten ehdoilla. Kun kasvua haetaan yhä yksipuolisemmin ja aggressiivisemmin muualta on suuri vaara, että kriisit muuttuvat sotilaallisiksi ja alkavat levitä. Esimerkkejä ei tarvinne etsiä”, Patomäki sanoo.
USA:n poliittinen nykyjohto ajaa kovaa tahtopolitiikkaa eikä halua kuunnella muita.
”Siksi muiden valtioiden, myös EU:n, olisi lähdettävä viemään muutoksia itse. USA ei kuitenkaan ole monoliittinen blokki, ja sen muille poliittisille voimille olisi jätettävä ovet auki. Ehkä heidänkin vuoronsa tulee.”
Ikuinen tavoite?
Patomäki myöntää, että hänen ajatuksensa saattavat kuulostaa nykyisessä maailmantilanteessa utopistisilta.
”Mutta pinnan alta löytyy laajalti nykyisen politiikan vastavoimia, joskin ne ovat hajanaisia ja niiden tavoitteet saattavat olla keskenään ristiriitaisia. Sopivissa tilanteissa ne saattavat nousta jopa yllättäen polttopisteisiin.”
Toinen mahdollisuus on se, että ne eivät nouse – ainakaan ilman kriisejä, jotka voivat puhjeta esimerkiksi massiivisina talousongelmina, sotina tai ympäristökatastrofeina.
”Ihmisen ominaisuuksiin kuuluu kyky oppia. Usein se tapahtuu vasta kantapään kautta, eivätkä katastrofitkaan tietenkään takaa parempaa lopputulosta, päinvastoin. Mutta globaali demokratia on joka tapauksessa tavoite, jonka pitäisi voida yhdistää kaikkia reformisteja”, Patomäki sanoo.
JARMO PASANEN
